Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)

Pohja on Laura Gustafssonin neljäs romaani ja avoimen omaelämäkerrallinen. Tunnustuksellisen kirjallisuuden hengessä Gustafsson antaa palaa näppäimistö roihuten. Tuloksena on alastomaksi riivitty lopputulos, joka tuskin jättää ketään kylmäksi.

Teoksessa viehättää eritoten se äärimmäinen rohkeus, jolla kirjoittamiseen sekä omaan elämään materiaalina on tartuttu. Teksti luistaa ja hyppii aiheesta toiseen aivan kuin sivut olisivat maniassa kirjoitettu, muutaman session aikana. En tosin ole aivan vakuuttunut siitä, että tekstikappaleet teoksen alkupuolella olisivat aivan ideaalissa järjestyksessä kokonaisjännitteen näkökulmasta. Toisaalta tunnustuksellisuuteen sopii vahvasti puikkelehtiva ja pomppiva teksti, joka alleviivaa efektiä, että asioita vain ryöpytetään lukijalle hallitsemattomasti.

Kertoja kipuilee taiteilijuutensa ja äitiytensä, mutta ennen kaikkea sukupuolensa kanssa. Yrityksistä huolimatta luottamus vastakkaiseen sukupuoleen ei ota säilyäkseen, eivätkä suhteet pääty katastrofia kummemmaksi. Minäkertoja avaa kipeimmät haavansa ja muistonsa, pohtii käytöksensä vaikuttimia ja näyttää lukijalle kiertelemättä tilanteet, joissa olisi niin sanotusti voinut mennä tai tehdä paremminkin. On helppo ihailla sitä vimmaista voimaa ja uskallusta, häpeän kohtaamista ja myöntämistä, minkä Pohja nostaa pöydälle.

Erityisen huikea oli viides luku, jossa päähenkilö pohtii taiteilijuuden sukupuolittuneisuutta kysymällä, oliko myös Charles Bukowski ”tarkka siitä, millaisia kuvia hänestä käytetään” ja ”jättikö hän juhlissa syömättä, koska arveli, ettei ole hyväksi linjoille sekä syödä että juoda” (s. 75), ja vertailiko hänkin ”itseään ja omaa asemaansa ennen kaikkea oman sukupuolensa ja ikäryhmänsä kollegoihin, vaikka mesosi halustaan tulla katsotuksi laajemmassa viitekehyksessä”? (s, 77) Ja kaiken jälkeen kenties se kaikkein tärkein:

”Tajusiko Charles Bukowski, että jos hän ei vain olisi vanha likainen mies, hänen tuotantoonsa suhtauduttaisiin taiteena eikä hänen sukupuolensa ja ikänsä ja puhtautensa antaman lukuohjeen läpi. Pännikö häntä se, ettei häntä sukupuolensa vuoksi pidettäisi suurena taiteilijana, vaan mieskirjailijana tai ihan rehdisti alkoholistina.” (s. 77)

Gustafsson luottaa siihen, että avoimuudella ja itsensä paljastamisella saavuttaa jotakin hyvää. Hän vuodattaa tunteita sellaisella volyymilla, ettei voi kuin pyyhkiä hikeä otsalta. Huikeaa. Pelottavaa. Kunnioitettavaa. Me tarvitsemme tätä. Me tarvitsemme Laura Gustafssonin kaltaisia kirjailijoita. Ei vain naiset, vaan me kaikki.

Näin lopuksi haluaisin vielä antaa erityishuomionosoituksen teoksen grafiikalle. Nidottu ja kansipaperinen teos on selkeä, typografialtaan ja kansitaiteeltaan yksinkertaisen kaunis ja tyylikäs. Hillityn elegantti ulkomuoto luo kontrastia sisällön vimmaiselle hirmumyrskylle. Pohja ei läheskään aina ole rauhan tyyssija, joskus juuri pohjalla käy se kovin myllerrys, joka ei välttämättä oireile pinnalla – etenkään, jos siihen ei anna mahdollisuutta: Tarvitaan uskallusta ja kuulija.

Herman Koch: Pormestari (Siltala 2017)

Pormestari on hollantilaisen Herman Kochin neljäs romaani. En ole kirjailijavetoinen lukija, ja harvoin ilahdun erityisesti kun näen, että joltakin tietyltä kirjailijalta on tulossa uusi teos (näihin lukeutuu mm. Satu Taskinen ja Leena Krohn), mutta aina kun näen Kochin nimen katalogissa, mielenkiintoni herää.

Pormestari (alk. De Greppel, suom. Mari Janatuinen) kertoo Amsterdamin pormestarista Robert Walterista, joka epäilee vaimonsa olevan suhteessa hänen kollegansa kanssa. Robert ei kuitenkaan aseta vaimoaan Sylviaa selkä seinää vasten ja kysy suoria kysymyksiä, vaan jatkaa arkeaan tarkkaillen vaimonsa jokaista elettä ja liikettä.

Teoksen psykologinen jännite on kutkuttava, kuten Kochin teoksissa aina tapaa olla. Teos alkaa tiukasti uskollisuuden ja uskottomuuden teemojen käsittelyllä, mihin sekoittuu muukalaisuuden ja toiseuden stereotypioiden kysymykset. Loppua kohden teoksen teemavaranto laajenee yllättävän paljon, kun mukaan tulee ilmastonmuutos sekä elämän ja kuoleman välinen raja.

Hämmennystä puolestaan herätti teoksen loppupuolella oleva Bernhardin monologi sekä toimet, joita hän pyytää Robertia tekemään. Tämä yllättävä ulottuvuus jää funktioltaan hieman epäselväksi ja sekavaksi, kun kokonaisuus on alun alkaen vienyt lukijaa hiukan toisenlaiseen suuntaan.

Uusin romaani on entisiin verrattuna askeleen lähempänä arjen realismia. Tämä johtuu siitä, että teoksen tapahtumat voisivat olla totta lähes kenen tahansa kohdalla. Samalla teemat kuitenkin kurottelevat laajemmalle kuin aiemmissa teoksissa – niitä on paljon ja ne ovat isoja. Teos siis eroaa aiemmista, muttei liikaa. Herkullinen ajatuksenjuoksutus ja tunnelma ovat yhä läsnä. Koch muistuttaakin monessa mielessä Satu Taskista, joka myös perustaa romaaninsa päähenkilöiden – osin tai täysin epäluotettaville kertojille – sisäiselle monologille ja pohdinnoille.

Uskon aiemmista kirjoista pitäneiden ilahtuvan myös Pormestarista. Pidän tavasta, joilla Kochin teokset asettavat myös lukijan pohtimaan moraalia ja päähenkilön tekemiä valintoja. Hahmoista ei tarvitse pitää, eikä niin ole aina tarkoituskaan, mutta se ei poista ongelmien ja valintojen eettistä haastavuutta.

Olen lukenut kaikki hollantilaiskirjailijan romaanit. Pidän Kochin kirjoista juuri niiden tyylin ja rakenteen vuoksi: jo alussa tietää, että jotakin on pahasti vialla, ettei kaikki ole läheskään sitä miltä näyttää. Aukot tekstissä saavat heti epäileväiseksi, jos on lukenut yhdenkin Kochin aiemmista teoksista. Silti lopputulosta ei arvaa, vaikka yrittäisi miten pähkäillä. Tulee hieman mieleen Agatha Christien dekkarit, tosin Kochin teoksissa kiemurat ovat suorempia ja filosofiset ongelmat rutkasti herkullisempia.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Atena 2017)

Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs teos on hulvattoman hullu ja viihdyttävä yhdenpäivänromaani miehestä, joka joutuu kohtaamaan oman sekä äitinsä menneisyyden yllättävällä – ja osin tragikoomisella – tavalla.

Marrasveden keski-ikäinen kaupunkisuunnittelun pääinnovaattori Kaarna saa kuulla äitinsä kuolleen kesken vuotuisen karnevaalipäivän. Kun kansainvälisesti tunnettu psykologi Alice Kaarna sitten pomppaakin kuolinvuoteeltaan ja karkaa karnevaalihumun sykkeeseen, alkaa absurdeihin mittasuhteisiin paisuva ajojahti. Samaan aikaan Kaarnan tutkijavaimo Minerva aikoo julkistaa yhteiskunnallisesti arkaa materiaalia lehdistölle. Katastrofin ainekset ovat kasassa ja kello tikittää.

Päähenkilö jahtaa läpi dementoitunutta äitiään läpi lapsuudenmaisemien antikvariaatista ja puistosta aina lastenkirjoihin erikoistuneeseen kirjastoon. Teoksesta voikin lukea pieniä kulttuuripoliittisia kannanottoja kuten sen, että kaupunkia pitää rakentaa ja uudistaa kunnioittaen luontoa sekä vanhoja kulttuurisesti arvokkaita rakennuksia. Vielä vahvemmin rivien välistä paistoi kirjallisuuden ja etenkin lastenkirjallisuuden asema; Marrasveden lastenkirjojen kirjasto on kansainvälisesti tunnettu pyhättö.

Juonenkuljetus on hyppelehtivää ja episodimaista; teos muistuttaa muodoltaan lasten seikkailutarinaa, jossa kehyskertomus yhdistää irrallisia kohtauksia hahmoineen, jotka tulevat ja menevät. Kaarna seikkailee ympäri kaupunkia kuin Liisa (alkukieliseltä nimeltään Alice!) Ihmemaassaan ja tumpsahtaa yllättävästä tilanteesta toiseen. Rakenne sopi teokseen mainiosti, sillä romaanissa Kaarna sukeltaa äitinsä jahtaamisen lomassa oman lapsuutensa kipupisteisiin ja pimeisiin kohtiin. Kyseessä voi sanoa olevan tietynlainen lastenkirja aikuisille, mikäli sellainen on mahdollinen.

Teos on pullollaan symboleja. Jo kaupungin nimi (Marrasvesi) kertoo paljon. Paikkojen nimet, hahmot ja pienet yksityiskohdat on ladattu täyteen tietoa, jonka merkitystä lukija voi mielensä ja jaksamisensa mukaan pohdiskella. Ja mitä enemmän pohdiskelee, sitä enemmän kytköksiä asioiden väliltä löytää. Tämä on ilahduttavaa, sillä usein yhtä intensiivistä symbolirikkautta löytyy lähinnä proosaa kirjoittaneiden runoilijoiden romaaneista (eli siis aika vähän).

Väärän kissan päivä muistuttaa hieman hulvattomuudessaan ja tiedeuskossaan vastalukemaani Sissi Katzin esikoisromaania Coco Kafkan ihmeellinen elämä (Tammi 2017). Myös Jääskeläisen romaanissa kuljetaan köysiratalinjaston avulla paikasta toiseen, puhumattakaan erikoisista tapahtumista, yhteensattumista, kummallisista hahmoista sekä lääketieteellisistä mullistuksista. Jääskeläisen romaania voisi kutsua surrealistispsykologiseksi tiedetrilleriksi.

Kirjan parasta antia olivat juuri psykologiset kiemurat sekä kaiken hulluuden loogisuus, joka paljastuu vasta kun uskaltaa laittaa itsensä likoon. Väärän kissan päivää voikin kuvata sanomalla, että tässä romaanissa mennään psykologian ehdoilla.

PS. Erityisesti arvostan sitä, että kirjailija on nimennyt päähenkilön lapsen oman kissansa mukaan. Suloista!

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki 2017)

Fabriikki on melko nuori pienkustantamo, joka on erikoistunut kovatasoiseen ulkomaiseen kaunokirjallisuuteen. Vasta viime vuonna perustetun kustantamon vuoden 2017 teemana on kokeellisuus.

Erityisesti tämän vuoden tarjonta onkin harvinaisen kiehtova monimuotoisuudessaan: Saša Stanišić on bosnialaislähtöinen kirjailija, jonka teos Ennen juhlaa on saanut suitsutusta ja odottaa minunkin lukupinossani vuoroaan. Myös tämän vuoden puolella julkaistavat Juan Tomás Ávila Laurelin Yössä vuori roihuaa sekä Alejandro Zambran Kotiinpaluun tapoja vaikuttavat lukemisen arvoisilta. Kaikki tämän vuoden julkaistavat teokset on ilmestyneet alkukielisenä 2000-luvun aikana.

Kätlin Kaldmaa on virolainen kirjailija, jonka runoteos Rakkauden aakkoset on julkaistu suomeksi Savukeitaan kautta vuonna 2015. Kaldmaan vastasuomennettu romaani Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid, suom. Outi Hytönen) on osa triptyykkiä, johon kuuluu Rakkauden aakkoset -runoteoksen lisäksi myös suomentamaton lastenkirja.

Islannissa ei ole perhosia on Islantiin sijoittuva kaunis ja lyyrinen sukusaaga. Gudrun ja Jón asettuvat asumattomalle – voisi myös tulkita, että kirotulle – alueelle ja rakentavat sinne uuden elämänsä valkoisen talon muodossa. Heistä kahdesta lähtee ketju, joka yltää näihin päiviin asti. Suvun jäsenten kertomusten rinnalle ja sen ylikin nousee Islanti, jonka säätä, oloja ja kansanperinnettä kuvaillaan kiehtovalla, maagisella tavalla. Juonta on vaikea, ellei peräti mahdoton, selittää: romaani täytyy yksinkertaisesti lukea.

Siinä he nyt ovat, kaksi nuorta ihmistä, lapsukaista, eivät vielä toisiinsa kajonneet, ja poika kun on jo pari vuotta kuljeskellut täällä, tutkinut maata ja maleksinut ympäriinsä, niin kyllä tyttö joutuu pian päivänsä kovin yksin viettämään, sillä tuolla pojalla on vesilintu sydämen paikalla, eikä hän pysy täällä kauan. (s. 36-37)

Teos on jaettu kuuteen laajempaan osioon, joista jokainen käsittelee omasta näkökulmasta käsin jotakin suvun vaihetta tai henkilöä. Välistä keskeistä tarinalinjaa rikkovat sisäkkäiset kansantarunomaiset sadut, jotka liittyvät teoksen hahmoihin joko suoraan tai välillisesti. Teoksen päähenkilönä on ihmisten lisäksi ennen kaikkea Islanti, sen hurja ja karu luonto, sekä kieli.

Teoksen viimeinen osio sijoittuu jo meidän päiviimme, 2000-luvulle. Elinan (Elínin) tarina tulee lähelle Rakkauden aakkoset -runoteosta, ja tässä kohden trilogian yhteneväisyys piirtyy esiin. Osiossa oleva runo muistuttaa suuresti niitä runoja, joita Rakkauden aakkosissa oli. Ikäväkseni minulla ei ole nyt saatavillani kyseistä runoteosta, joten en voi tarkistaa, onko romaanissa esiintyvä runo myös runoteoksessa sellaisenaan tai muunneltuna.

Islannissa ei ole perhosia on yksinkertaisesti huikea. Oli ihanaa vain heittäytyä kielen ja tarinan vietäväksi, ilman minkäännäköisiä ennakkotietoja siitä, mitä tuleman pitää. Kaiken lisäksi teoksessa ei ollut mitään ennalta-arvattavaa. En olisi halunnut kirjan päättyvän laisinkaan. Kieli on lumoavan herkkää, kaunista ja kuvailevaa. Erityisesti puolivälin tienoilla ja jälkeen teos alkaa leikitellä enemmän typografialla. Aivan mieletön esimerkki kielen soljuvuudesta ja herkkävireisestä kauneudesta on heti teoksen alussa, kun Gudrun seuraa rakastettuaan uusille, tuntemattomille seuduille:

Gudrun näkee. Kimaltelee. Kimaltelee. Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä? Onko minun hengitettävä vedessä, vai voiko välillä nousta pintaan hengittämään? Ja enhän minä osaa uidakaan. En osaa uidakaan. En osaa. Kaan. (s. 21)

Kuten katkelmistakin näkyy, Outi Hytösen käännöstä ei voi kuin kiitellä. Yhä useammin näkee huolimattomuus- ja lyöntivirheitä käännöksissä, mutta Kaldmaan romaani tuntuu juoksevan aivan omalakisia polkujaan, välillä olan yli katsoen, onko lukija vielä kannoilla. Ikäväkseni en osaa viroa, jotta olisin voinut verrata alkuperäistä teosta tähän, mutta Hytösellä on kieli sen verran ansiokkaasti hallussa, että vähän väliä unohtaa lukevansa käännöskirjaa.

Kaldmaan teos ja muista kirjoista kuulemani suitsutus (etenkin tämän vuoden teosten osalta) takaavat sen, että tulen tästä lähin aina tsekkaamaan Fabriikin uutuudet. Kätlin Kaldmaan romaani osoitti, että kyseessä on jotakin uutta ja raikasta käännöskirjallisuuden kentällä. Lisää tätä, lisää tätä!

Petina Gappah: Muistojen kirja (Tammi 2017)

Vastikään Suomessa Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa vieraillut Petina Gappah ihastutti jo esikoisteoksellaan, Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta -nimisellä novellikokoelmalla (suom. Seppo Loponen, 2009). Sambiassa syntyneen kirjailijan ensimmäinen romaani Muistojen kirja (suom. Tero Valkonen) ilmestyi suomeksi vuoden alussa.

Muistojen kirja on yksi niistä kevään romaaneista, jotka ovat jääneet mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa. Kirja kertoo Memorysta, (alkukielinen teoksen nimi on The Book of Memory) joka istuu kuolemaantuomittuna huoltajansa murhasta. ”Muistikirjassaan” hän alkaa keriä auki elämäänsä ja tapahtumia, jotka johtivat hetkeen, josta käsin kaikkea muistellaan ja kirjoitetaan: kuolemanselliin.

Memory on myyty pienenä tyttönä valkoihoiselle Lloydille, joka ottaa hänet suojiinsa ja kouluttaa Euroopassa huippuyliopistossa. Kun Memory palaa epävakaisen politiikan runtelemaan kotimaahansa, hänet asetetaan vastuuseen kasvatti-isänsä kuolemasta. Kuolemansellissä ei juuri ole virikkeitä, joten Memory alkaa lopulta kirjoittaa tapahtumia amerikkalaiselle toimittajalle, Melindalle. Toiveena on, että Melindan avulla epäoikeudenmukainen tuomio voitaisiin kumota.

Memoryn tarinan ja tapahtumien taustalla kuohuu epävakaa Zimbabwe. Memory on ensin täysin eristyksissä, sillä hänet lasketaan vaarallisiin vankeihin kuolemantuomionsa takia, mutta ajan mittaan ote heltuu. Vankilan asukkaat sekä vartijat tulevat tutuiksi ja arki muotoutuu omiin kummallisiin uriinsa. Selleihin ei juuri saa tietoa ulkomaailmasta, etenkin kun vartijat sensuroivat lehdistä kaikenlaisen yhteiskunnallisen ja poliittisen. Mutta kuten Memory mainitsee, jo pienet yksityiskohdat, kuten leikeltyihin lehtiin jätetyt mainokset, antavat paljon viitteitä Zimbabwen tapahtumista:

Kun näin, että keitettyjen papujen hinta oli laskenut kolmesta miljoonasta dollarista puoleentoista dollariin, vaihtoehtoja oli kaksi: se epätodennäköisempi, että ilmeisen loputtomasti romahtava dollarimme olisi jollain ihmeen keinolla kyennyt nostamaan arvoaan, ja se todennäköisempi – ja oikea – että rahayksikköämme oli muutettu. (s. 82)

Memory on tottunut koko elämänsä saamaan ylenkatsetta ja syrjintää osakseen: hän on albiino, ja lisäksi valkoisen hyväosaisen miehen suojeluksessa kasvanut ja Euroopassa kouluttautunut afrikkalainen. Häneen suhtaudutaan sekä kateudella että pelolla.

Mielenkiintoista kirjaa luettaessa oli havaita, kuinka paljon yhtymäkohtia Muistojen kirjalla on tammikuussa lukemaani Jessie Burtonin Nukkekaappiin. Vaikka Nukkekaappi sijoittuu 1600-luvun Amsterdamiin, on teemojen ja juonen yksityiskohtien tasolla romaaneilla paljonkin yhteistä: kummassakin on päähenkilö, joka ”ostetaan” uuteen taloon ja yhteiskuntaluokkaan; kummassakin käsitellään ihmisten ennakkoluuloja ja suvaitsevaisuutta; kummassakin tapauksessa päähenkilön ostajalla on arvostettu yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema yhteisössään, mutta myös häpeällinen salaisuus, joka lopulta johtaa hänet tuhoon; kummassakin teoksessa miehen suhde naiseen on samanlainen.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta kuvaa monesta eri näkökulmasta arkea ja juhlaa Zimbabwessa. Monessa tarinassa on vahvasti yhteiskunnallinen, väliin jopa poliittinen, sävy:

”Minä ristin ensimmäisen lapseni Rwauyaksi, joka tarkoittaa ’kuolema kolkuttaa’, ja toisen Muchaguraksi, joka tarkoittaa ’vielä te kadutte’ ja kolmannen Muchakundwaksi, joka tarkoittaa ’vielä teidät nitistetään’. Ne ovat viestejä valkoisille sortajille, varoitushuutoja valkoiselle miehelle.” (s. 17)

Tämä samainen sävy on nähtävissä myös Muistojen kirjassa, mutta paljon hienovaraisempana. Pidänkin juuri Gappahin kirjoissa siitä, kuinka paikallista kulttuuria, menneisyyttä ja kipupisteitä käsitellään. Samalla, kertomalla hyviä, mielenkiintoisia ja koskettavia tarinoita, lukija tulee kuin vahingossa kiinnostuneeksi Zimbabwen poliittisesta todellisuudesta. Gappahn teokset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka kaunokirjallisuus parhaimmillaan välittää tietoa ja valaisee niitä vääryyksiä, jotka täällä länsimaisessa lintukodossa helposti tulevat sivuutetuiksi jo pelkän maantieteellisen etäisyyden takia.

Olen pitänyt kovasti Gappahin kummastakin teoksesta, ja odotan innolla hänen tulevaa tuotantoaan. Toivottavasti hänen tulevia teoksiaan saadaan myöhemmin myös suomeksi niitä varten, jotka eivät englanniksi halua lukea. Viime vuonna ilmestyi romaani Rotten Row, jota näemmä saa ainakin joistain kirjakaupoista Helsingissä.