Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (S&S 2016)

Olen usein selaillut Pauliina Vanhatalon teoksia, mutta täytyy myöntää, että ennen Keskivaikeaa vuotta en ollut ensimmäistäkään lukenut. Alkuvuodesta ilmestynyt omakohtainen romaani tarttui käsiini kuin puolivahingossa eräästä tapahtumasta, jossa kirjailija oli kertomassa kirjan syntyvaiheista ja tematiikasta: masennuksesta.

Luin teoksen kahdelta istumalta, mikä on harvinaista kohdallani. Luettu kirja on täynnä pieniä värikkäitä huomiolappuja, joita pistän hyvien tai ajatuksia herättävien kohtien kohdalla. Sellaisten, joihin kannattaa mielestäni palata vielä myöhemmin.

Muutama vuosi sitten Pauliina Vanhatalo sai masennusdiagnoosin. Siitä alkaa matka, joka on täynnä nousuja ja laskuja, itseinhoa, väsymystä, mutta myös iloa ja kasvamista, itseymmärryksen lisääntymistä ja sitä kaikkein tärkeintä: armollisuutta, hyväksymistä. Teos kuvaa osuvasti ja tunnistettavasti masennuspotilaan psyykkisen tilan ja oletettujen ulkopuolisten odotuksien välistä ristiriitaa:

Hyvä masennuspotilas kuntoilee säännöllisesti ja ui avannossa, [–] Hyvä masennuspotilas syö vitamiininsa ja terveyspirtelöt lehtikaaleineen [–] Hyvä masennuspotilas hoitaa masennuksensa ylipäätään tuottaen ympäristölle ja yhteiskunnalle mahdollisimman vähän häiriötä, vaivaa, kustannuksia ja kiusaa. (s. 15)

Hyvä masennuspotilas on vaikka mitä, mutta ennen kaikkea se on yhtä tyhjän kanssa, utopiaa ja puhdas realistinen mahdottomuus. Sen saa potilaskin huomata pian: voimat eivät yksinkertaisesti riitä mihinkään. Lisäksi itsesyytökset ja huono omatunto muuttuneesta fyysisestä ja psyykkisestä kapasiteetista nakertaa kaiken vähänkin positiivisen pois päivistä. Kuten Pauliina toteaa, ”minä väsytän minua. Minuna on raskasta elää.” (s. 24)

Pauliina pitää päiväkirjaa masennuksensa ajalta. Muistiinpanoissa hän käy läpi päivittäistä jaksamista, vaihtelevia tuntemuksia, tekemisiä, saavutuksia ja pettymyksiä. Sivujuonteena kulkee hänen ja hänen miehensä yhteisen taipaleen tarina.

Kaikkein antoisimpia ovat Pauliinan pohdinnat masennuksensa syistä. Vaikka lähtökohta on yksityinen, ajatukset ja päätelmät ovat johdettavissa helposti universaalille tasolle: ”Muistiinpanoissani pohdin, onko siinä käsityksessä perää, että masennus on pohjimmiltaan sisäänpäin käännettyä vihaa. Olenko lannistunut pysyvästi sen vuoksi, että terveellisen aggression sijaan yritän liikaa ymmärtää muita ihmisiä?” (s. 43)

On jollakin tapaa huojentavaa nähdä jonkun sanallistavan masennuksen kourissa helposti vahvistuvan huijarisyndrooman. Vanhatalon tekstistä paistaa alusta loppuun epäilys oman sairauden oikeutuksesta: saako masentua, jos kaikki on näennäisesti hyvin? Onko hän huijannut lääkäreitä ja läheisiä, jos yhtenä päivänä onkin ok olo? Ailahteleva sairaus aiheuttaa myös muunlaista ongelmaa: ”Ja täytyykö minun todella kaivaa itsestäni masennus esiin uutta lääkärikäyntiä varten juuri kun minusta näyttää, hauraasti ja hapuilevasti mutta kuitenkin, että alan jo päästä sen läpi toisenlaiseen elämään?” (s. 132)

Loppujen lopuksi masennus ei vaadi juuri muuta kuin aikaa ja henkistä työtä, ponnistelua ennen kaikkea itsensä kanssa. Sen myös Vanhatalo huomaa. Jäljelle jää lopulta vain se tärkein kysymys: ”Mistä voi parantua? Mikä jää hyväksyttäväksi?” (s. 216)