Petina Gappah: Muistojen kirja (Tammi 2017)

Vastikään Suomessa Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa vieraillut Petina Gappah ihastutti jo esikoisteoksellaan, Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta -nimisellä novellikokoelmalla (suom. Seppo Loponen, 2009). Sambiassa syntyneen kirjailijan ensimmäinen romaani Muistojen kirja (suom. Tero Valkonen) ilmestyi suomeksi vuoden alussa.

Muistojen kirja on yksi niistä kevään romaaneista, jotka ovat jääneet mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa. Kirja kertoo Memorysta, (alkukielinen teoksen nimi on The Book of Memory) joka istuu kuolemaantuomittuna huoltajansa murhasta. ”Muistikirjassaan” hän alkaa keriä auki elämäänsä ja tapahtumia, jotka johtivat hetkeen, josta käsin kaikkea muistellaan ja kirjoitetaan: kuolemanselliin.

Memory on myyty pienenä tyttönä valkoihoiselle Lloydille, joka ottaa hänet suojiinsa ja kouluttaa Euroopassa huippuyliopistossa. Kun Memory palaa epävakaisen politiikan runtelemaan kotimaahansa, hänet asetetaan vastuuseen kasvatti-isänsä kuolemasta. Kuolemansellissä ei juuri ole virikkeitä, joten Memory alkaa lopulta kirjoittaa tapahtumia amerikkalaiselle toimittajalle, Melindalle. Toiveena on, että Melindan avulla epäoikeudenmukainen tuomio voitaisiin kumota.

Memoryn tarinan ja tapahtumien taustalla kuohuu epävakaa Zimbabwe. Memory on ensin täysin eristyksissä, sillä hänet lasketaan vaarallisiin vankeihin kuolemantuomionsa takia, mutta ajan mittaan ote heltuu. Vankilan asukkaat sekä vartijat tulevat tutuiksi ja arki muotoutuu omiin kummallisiin uriinsa. Selleihin ei juuri saa tietoa ulkomaailmasta, etenkin kun vartijat sensuroivat lehdistä kaikenlaisen yhteiskunnallisen ja poliittisen. Mutta kuten Memory mainitsee, jo pienet yksityiskohdat, kuten leikeltyihin lehtiin jätetyt mainokset, antavat paljon viitteitä Zimbabwen tapahtumista:

Kun näin, että keitettyjen papujen hinta oli laskenut kolmesta miljoonasta dollarista puoleentoista dollariin, vaihtoehtoja oli kaksi: se epätodennäköisempi, että ilmeisen loputtomasti romahtava dollarimme olisi jollain ihmeen keinolla kyennyt nostamaan arvoaan, ja se todennäköisempi – ja oikea – että rahayksikköämme oli muutettu. (s. 82)

Memory on tottunut koko elämänsä saamaan ylenkatsetta ja syrjintää osakseen: hän on albiino, ja lisäksi valkoisen hyväosaisen miehen suojeluksessa kasvanut ja Euroopassa kouluttautunut afrikkalainen. Häneen suhtaudutaan sekä kateudella että pelolla.

Mielenkiintoista kirjaa luettaessa oli havaita, kuinka paljon yhtymäkohtia Muistojen kirjalla on tammikuussa lukemaani Jessie Burtonin Nukkekaappiin. Vaikka Nukkekaappi sijoittuu 1600-luvun Amsterdamiin, on teemojen ja juonen yksityiskohtien tasolla romaaneilla paljonkin yhteistä: kummassakin on päähenkilö, joka ”ostetaan” uuteen taloon ja yhteiskuntaluokkaan; kummassakin käsitellään ihmisten ennakkoluuloja ja suvaitsevaisuutta; kummassakin tapauksessa päähenkilön ostajalla on arvostettu yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema yhteisössään, mutta myös häpeällinen salaisuus, joka lopulta johtaa hänet tuhoon; kummassakin teoksessa miehen suhde naiseen on samanlainen.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta kuvaa monesta eri näkökulmasta arkea ja juhlaa Zimbabwessa. Monessa tarinassa on vahvasti yhteiskunnallinen, väliin jopa poliittinen, sävy:

”Minä ristin ensimmäisen lapseni Rwauyaksi, joka tarkoittaa ’kuolema kolkuttaa’, ja toisen Muchaguraksi, joka tarkoittaa ’vielä te kadutte’ ja kolmannen Muchakundwaksi, joka tarkoittaa ’vielä teidät nitistetään’. Ne ovat viestejä valkoisille sortajille, varoitushuutoja valkoiselle miehelle.” (s. 17)

Tämä samainen sävy on nähtävissä myös Muistojen kirjassa, mutta paljon hienovaraisempana. Pidänkin juuri Gappahin kirjoissa siitä, kuinka paikallista kulttuuria, menneisyyttä ja kipupisteitä käsitellään. Samalla, kertomalla hyviä, mielenkiintoisia ja koskettavia tarinoita, lukija tulee kuin vahingossa kiinnostuneeksi Zimbabwen poliittisesta todellisuudesta. Gappahn teokset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka kaunokirjallisuus parhaimmillaan välittää tietoa ja valaisee niitä vääryyksiä, jotka täällä länsimaisessa lintukodossa helposti tulevat sivuutetuiksi jo pelkän maantieteellisen etäisyyden takia.

Olen pitänyt kovasti Gappahin kummastakin teoksesta, ja odotan innolla hänen tulevaa tuotantoaan. Toivottavasti hänen tulevia teoksiaan saadaan myöhemmin myös suomeksi niitä varten, jotka eivät englanniksi halua lukea. Viime vuonna ilmestyi romaani Rotten Row, jota näemmä saa ainakin joistain kirjakaupoista Helsingissä.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (Tammi 2017)

Tammen Keltainen kirjasto julkaisi tänä vuonna laajennetun laitoksen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Sodalla ei ole naisen kasvoja ja vieläpä tuoreen suomennoksen kera. Pauli Tapio on nuori palkittu kääntäjä, jonka monet Dovlatov-suomennokset Idiootti-kustantamolle ovat keränneet paljon kiitosta.

Aleksijevitš kiersi haastattelemassa puna-armeijassa toisen maailmansodan aikaan taistelleita naisia vuosien 1978 ja 2004 välillä. Hän nauhoitti tarinat ja kokosi niistä naisten silmien kautta välittyvän sodan. Naisnäkökulma on ollut etenkin Venäjällä hiljaista historiaa ja jäänyt suurmiestarinoiden jalkoihin, ja aivan kuten Suomessakin, myös sodassa aktiivisia naisia on Venäjällä ylenkatsottu ja syrjitty sodan päätyttyä. Heidän moraaliaan on epäilty ja heitä on pidetty epänaisellisina menneisyytensä vuoksi, vaikkei jälkiä jättävää haavoittumista olisi tapahtunutkaan.

Yksi kouriintuntuva esimerkki naisten kokemusten aliarvioimisesta tulee entisten rintamatyttöjen aviomiesten suusta, ja jopa vuosikymmeniä sodan päätyttyä: ”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia, miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin”, ohjeistaa erään vaimon aviomies häntä, kun toimittaja nauhureineen saapuu paikalle. Jotkut pyytävät, ettei heidän nimeään mainittaisi teoksessa, jottei suvulle koituisi häpeää.

Toinen esimerkki on enemmän rakenteellinen: Aleksijevitšin käsikirjoitus kiertää vuosia kustantamosta toiseen, kun kukaan ei halua julkaista sitä: ”Sota, josta kerron, on liian pelottava. Liikaa kauhua. Liikaa naturalismia. [–] Se on sanalla sanoen väärä sota.” (s. 25). Ihmiset eivät halua kuulla sodan kauhuista, he lukevat ja hokevat mieluummin kaunisteltua kertomusta, jossa uskolliset sotilaat (miehet) välillä joutuvat perääntymään, välillä taas etenevät – ja tekevät sankaritekoja.

Aleksijevitšin keräämät tarinat ja puheenvuorot ovat jaoteltu laajempiin temaattisiin lukuihin. Yhdessä puhutaan rintamarakkaudesta, toisessa sotaan lähtemisestä, ja sodan päättymisestä. Naisia yhdistää suuri vastenmielisyys sotaa ja tappamista kohtaan. Vaikka he olisivat olleet täynnä vihaa ja kostonhimoa saksalaisia kohtaan, useat sotavuodet ovat muuttaneet heidän suhtautumistaan ihmisen ja elämän arvoon.

Osa tytöistä on alaikäisiä lähtiessään rintamalle, osa vasta lapsia. He joko valehtelevat ikänsä tai puskevat muuten tiensä etulinjaan päättäväisyyden ja periksiantamattomuutensa avulla. Tytöt joutuvat ennennäkemättömien ongelmien ja tehtävien eteen. Kuten yksi toteaa, he puolustivat henkensä kaupalla elämää, vaikkeivät tienneet elämästä mitään. Yksi saa ensisuudelmansa ruumiilta, toinen välttelee loppuelämänsä kananlihaa, koska se on niin samanlaista kuin ihmisen. Yksityiskohdat ovat välillä niin hirvittäviä, että pahoinvoinnilta ei voi välttyä.

Joissakin kappaleissa naiset puhuvat luonnosta ja eläimistä. Siitä kuinka eläimiä kävi sääli, ne pakenivat sodan tieltä ja palasivat vasta vuosien päästä tai jäivät sodan jalkoihin, kun eivät tunnistaneet niin poikkeuksellista vaaraa.

Pommituksen aikana meidän seuraamme lyöttäytyi vuohi. Kuttu. Se tuli viereemme makaamaan. Makasi siinä ja huusi. Kun pommitus loppui, se lähti mukaan ja pysyi aina ihmisten lähellä. Olihan sekin elävä olento. Ja tunsi pelkoa. Tulimme johonkin kylään ja puhuimme siellä jollekin naiselle: ’Ottakaa vuohi, sitä käy sääliksi.’ Halusimme pelastaa sen… (s. 185)

Aleksijevitš antaa äänensä sodan kokeneille ja miesten seassa taistelleille naisille, jotka ovat aina jääneet virallisen historian ja maskuliinisten sankaritarinoiden taakse. Teos herättääkin kysymyksen siitä, kuka puhuu ja kenen ääntä kuunnellaan. Neuvostoliitto ja kommunistinen puolue luuli omistavansa historian, mutta vähä vähältä kiiltävä pinta on tieteen, tutkimuksen ja muiden urheiden toimijoiden (kuten toimittajien ja elämäkertureiden) toimesta saanut säröjä ja sivujuonteita.

Aivan kuten Aleksijevitšin Tšernobylin katastrofia ja sen vaikutuksia luotaava teos Tsernobylišta nousee rukous (laajennettu laitos 2015), ei tämäkään ole kovin kevyttä luettavaa. Sodalla ei ole naisen kasvoja on pysäyttävä lukukokemus. Sen pitäisi olla, aivan kuten Tšernobylista nousee rukous -teoksen myös, kouluissa pakollisena luettavana kaikille. Luultavasti yliopistotasolla sitä käytetäänkin, mutta toivoisin teosta nähtävän, jos ei nyt yläasteella, niin ainakin lukiossa.

”Tahdon puhua… Tahdon puhua! Tahdon sanoa sanottavani! Vihdoinkin meitä kuunnellaan. Olemme olleet vaiti niin monta vuotta, jopa kotonakin. Kymmeniä vuosia.” Natalja Ivanovna Sergejeva, sotamies, lääkintäsotilas (s. 64)

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo (Idiootti 2016)

Kirja, jossa on kauniit värit ja kannessa Aleksandr Puškin, ei voi olla kovin huono. Pienoisromaanilla Ulkomuseo Idiootti-kustannus jatkaa emigranttikirjailija Sergei Dovlatovin (1941-1990) tuotannon julkaisemista Pauli Tapion mainioina suomennoksina.

Taidemaailman löytämätön nero ja kirjailija Boris Alihanov pakenee vaimoaan ja alkoholismiaan Pihkovan Puškin-museoon. Elämä on romahduspisteessä, mutta turistilaumojen virta käy vakaana museon porteista. Boris kompuroi päivästä toiseen, elää hetki (tai votkapaukku) kerrallaan ja sulkee pakomatkaansa johtaneet seikat tiukasti mielestään.

Eräänä päivänä vaimo saapuu bussilastin mukana ja pyytää lupaa emigroitua maasta heidän lapsensa kanssa. Boris ei halua lähteä Venäjältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä on julkaisemattomana kirjailijana valtiossa, joka ei dissidenttejä arvosta? Pienoisromaani kääntyykin taisteluksi oman itsensä ja ilmaisunhalunsa kanssa ennemmin kuin vaimon tai muiden henkilöiden. Boris ei halua tehdä päätöksiä vaan laittaa mieluummin päänsä pensaaseen: hän jähmettyy ja lamaantuu toimeliaan vaimonsa edessä.

Päähenkilö saa kylmää kyytiä vähän joka suunnasta, niin vaimolta, valtiovallalta kuin kollegoiltaan. Omien sanojensa mukaan hän on ”samanaikaisesti tunnustamaton nero ja joutava kynäilijä”:

– Sekin, miten rakastat sanoja, on järjetöntä, epäterveellistä, sairaalloista ja epäaitoa. Yrität vain oikeuttaa tuon elämän, jota vietät. Ja sinähän elät niin kuin suurikin kirjailija, vaikkei sinulla ole siihen mitään edellytyksiä. Sinun paheillasi pitäisi olla vähintäänkin Hemingway. (s. 13)

En muista aiemmin nauraneeni Dovlatovia lukiessa näin makeasti. Pidän tyylin suorasukaisuudesta, äkkiväärästä huumorista sekä hullunkurisista hahmoista ja tapahtumista. Lakonisen päähenkilön huomiot ympäristöstä ovat osuvia ja hyvin muotoiltuja:

Olen jo aikoja sitten huomannut, että on muutamia yksityiskohtia, joiden kuvaamisessa neuvostotaiteilijoiden innoitus ja suureellisuus eivät tunne rajoja. Huomattavimpia näistä ovat Marxin parta ja Leninin otsa. (s. 29)

Ulkomuseo on hauskin, mutta myös omalla tavallaan traagisin ja synkin kirjailijan tähän mennessä suomennetuista teoksista. Se on kerronnalliselta kokonaisuudeltaan myös perinteisin, ja vaikka anekdootteja ja sivujuonteita löytyy, teoksesta on muodostettavissa selkeämpi juonellinen kokonaisuus verrattuna esimerkiksi Haarakonttoriin, jossa kongressi toimi lähinnä kehyksenä lukuisille tarinoille, muisteloille ja anekdooteille.

Teoksen kääntänyt Pauli Tapio oli Mikael Agricola -palkintoehdokkaana toisella Dovlatov-käännöksellään Matkalaukku. Lisäksi hänet palkittiin Raija Rymin -käännöspalkinnolla Meikäläiset– ja Matkalaukku-suomennoksistaan. Jään odottamaan seuraavia käännöksiä, niitä toivottavasti tulee tulevaisuudessa vielä lisää.

Arvioita Dovlatovin aiemmista teoksista:
Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti 2012)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut (Savukeidas 2016)

Kirsi Alanivan käsikirjoitus Villa Vietin linnut voitti Savukeidas-kustantamon romaanikilpailun ja julkaistiin alkuvuodesta 2016. Samaisella romaanilla kustantamo aloitti myös kotimaisen proosan julkaisemisen.

Ellie janoaa rakkautta jo nuorella iällä. Hän asuu äitinsä kanssa eristyksissä vanhassa rapistuvassa kartanossa, jota heillä ei ole varaa korjata. Hänen maailmansa muodostuu tarinoista, joita suvun jäsenistä liikkuu. Sitä mukaa kun Ellie kasvaa ja ottaa ensi askeleita aikuisuuden kynnykselle, äiti käpertyy yhä tiukemmin omaan, muilta suljettuun maailmaansa.

Tunnelma on läpi kirjan kohtalokas ja synkkä, ilmassa leijuu hipaus toivottomuutta: mikään ei muutu, eikä tuhoa voi estää. Dekadentti, lähes goottilainen tunnelma maagisine yksityiskohtineen pitää otteessaan jo ensi sivuilta lähtien. Kieli tukee hyvin kuvattavaa maailmaa, ja teosta on vaikea laskea käsistään, sillä tarina kummallisine piirteineen vie mukanaan.

Kirjan heikkoudeksi jää materiaalin paljous suhteessa sivumäärään. 182 sivuun on työnnetty useamman hahmon tragedia, useita sivujuonteita ja mielenkiintoisia haaroja, joista osa jää ikävästi lähtökuoppiinsa. Romaani olisi kaivannut joko rohkeaa laajentamista tai sitten materiaalin karsimista. Pienoisromaaniksi Villa Vietin linnut on pumpattu niin täyteen, että kokonaisuus on ratketa liitoksistaan.

Niin tai näin, Villa Vietin linnut kertoo tästä huolimatta persoonallisesta ja vahvasti omaäänisestä kirjailijasta. On mielenkiintoista nähdä, mihin kirjailijan polku Alanivan seuraavaksi vie. Alku on ainakin todella lupaava. Suosittelen romaania kaikille, jotka pitävät hieman oudoista ja vinksahtaneista maailmoista sekä nostalgiasta, jossa on ripaus makaaberia.

Takashi Hiraide: Kissavieras (S&S 2016)

Japanilaisen Takashi Hiraiden romaanissa Kissavieras (alkup. Neko no Kyaku, suom. Raisa Porrasmaa) on harvinaisen kauniit kannet. Vannoutuneena kissaihmisenä en voinut teosta sivuuttaa (se kertoo kissasta!!) ja kenties romaanin järjettömän laaja suosio kirjablogien keskuudessa johtuu osin tästä keskiössä seikkailevasta kauniista karvapallosta.

Teoksen keskiössä on kirjallisuuden parissa työskentelevä kolmekymppinen lapseton aviopari, joka muuttaa vuokralle iäkkään pariskunnan mailla sijaitsevaan piharakennukseen. Eräänä päivänä heidän pienelle pihalleen ilmestyy kissa. Naapurustoon kuin tyhjästä ilmestynyt katti päätyy naapurin pienelle pojalle, joka nimeää sen Chibiksi (suom. pikkuinen). Kissa alkaa kuitenkin varsin omavaltaisesti liikkua naapurustossa ja nauttia eri kotitalouksien sille suomasta hemmottelusta ja huomiosta.

Vaikka kissat eivät ole aiemmin herättäneet keskushenkilöissä juurikaan lämpimiä tunteita, pieni Chibi-pentu valloittaa pariskunnan lahjomattomalla luonteellaan hetkessä. Pian kissa asettuu luontevasti osaksi kaksikon arkea ja kotia: ”Asetimme tatamihuoneen lautalattianurkkaukseen vanhan pahvilaatikon, jossa oli säilytetty mandariineja. Siitä tuli Chibin oma huone. Laatikon sisälle taitoimme pyyhekangasta ja asetimme pikkulautasen ruokaa varten.” (s. 47)

Tapahtuvat kuvataan aviomiehen silmin perinteisen minäkerronnan avulla. Hän kuvaa kissan edesottamuksia huolellisesti ja seikkaperäisesti. Lämpö ja kiintymys välittyy lukijalle ennen kaikkea havaintojen lukumäärän kuin ääneenlausutun kautta. Tämä eleetön, pikkutarkka ja tapahtumia sivusta seuraava tyyli tekee päähenkilöstä sympaattisen.

Romaanissa on vain n. 150 sivua. Niin lyhyeksi teokseksi kirjassa on todella paljon suuria ja vahvoja teemoja. Yksi keskeisimmistä on ajan hetkellisyys ja kaiken katoavaisuus, jota käsitellään paljon erilaisten luonnosta napattujen symbolien, kuten salaman, vuodenkierron ja veden avulla. Asiat eivät ole yksittäisiä detaljeja ja muusta irrallaan, vaan osa suurempaa kokonaisuutta: ”Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.” (s. 27)

Minäkertoja ei ole kovin perinteinen japanilainen päähenkilö. Hämmennyin hieman hänen monia länsimaisia ajanvietetteitä: hän harrastaa intohimoisesti baseballia ja pohtii usein renessanssiajattelija Niccolò Machiavellin kirjoituksia. Paljon japanilaiselle proosalle tyypillisiä piirteitä tietysti löytyy. Läpi teoksen hehkuva tiivis suhde luontoon, japanilainen aikakäsitys, vahva filosofinen taso, luopumisen haikeus sekä tyylin kerronnallinen niukkuus ovat vain muutamia niistä.

Ajan kulua sekä uuden ja vanhan maailman yhteentörmäystä on kuvannut hyvin muun muassa nobelisti Yasunari Kawabata teoksessaan Kioto (1962/1968). Myös aviopari tarkastelee sivusta ajan liikettä: vuokraisäntäpariskunta haurastuu ja kuolee pois, eikä jälkeläisillä ole varaa lunastaa perintöään. Asuntojen ja tonttien hinnat ovat karanneet käsistä. Teos sijoittuu 1980-90-luvun vaihteen molemmin puolin, aikaan jolloin Neuvostoliiton romahtaminen vaikutti koko maailman talouteen mantereesta huolimatta.

Kuten päähenkilö toteaa, on hyvä olla omistamatta mitään. Omistamisen tematiikkaa käsitellään niin materiaalisen kuin immateriaalisen omistajuuden kautta. Voiko elävää olentoa edes omistaa? Mitä Chibiin tulee, niin ei. Sinun lemmikkisi eivät ole sinun, voisi sanoa. Chibi ja häntä tarkkaileva keskushenkilö houkuttavat pohtimaan omistamisen filosofiaa laajemminkin.

Kissavieras ei ole yhden lukukerran kirja. Niukan tyylin taakse tuntuu kätkeytyvän paljon asioita, joita tekisi mieli kaivaa esille ajan kanssa uusien lukukertojen avulla. Kirja myös palkitsee lukijansa, sillä mikä olisi tyydyttävämpää kuin romaani, joka jättää lukijansa askartelemaan mielenkiintoisten teemojen ja filosofisien kysymyksien parissa.