Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria (SKS 2016)

Petri Pietiläisen teos Koirien maailmanhistoria julkaistiin vuonna 2014. Viime syksynä teos sai parikseen Kissojen maailmanhistorian. ”Ihmisen parhaan ystävän” historiaa en ole vielä lukenut (imaisin sen juuri padilleni Fabulan kautta), mutta Kissojen maailmanhistoria oli vannoutuneena kissanaisena pakko lukea.

Teos seuraa perinteistä historiaa käsittelevän tietokirjan kaavaa: ensin selvitetään tutkittavan kohteen alkua niin terminologisessa kuin biologisessa mielessä ja sitten tekstiä kuljetetaan johdonmukaisesti kohti nykypäivää (ja nykyajan kissavideoita). Tekstien keskellä on yhteesä kolme kuvaliitettä antamaan teokselle hieman visuaalista säväystä. Lisäksi leipätekstin lomaan on upotettu tietoiskuja ja lyhyempiä tekstikokonaisuuksia, joissa käsitellään mielenkiintoisia yksityiskohtia kissojen historiasta.

Pietiläisen kirja kertoo kissojen ja uskontojen yhteenkietoutuneesta historiasta herkullisia ja yllättäviä faktoja. Tarinoiden mukaan esimerkiksi islaminuskon Profeetta Muhammad oli oikea miespuolinen ”crazy cat lady”. Hän oli kiintynyt kissaansa Muezzaan, ja hänen mukaansa kissoja piti kohdella kuin perheenjäseniä. Hänen myös ”kerrotaan saarnanneen seuraajilleen Muezza sylissään”.

Yllättävä nykypäivää koskeva fakta oli se, kuinka kissoja syödään vieläkin Euroopan rajojen sisäpuolella – nimittäin Sveitsissä. Vaikka kissan- ja koiranlihan myyminen on kiellettyä, ihmiset saavat silti laillisesti syödä oman lemmikkinsä, jos sille päälle sattuvat. Nykyisin sosiaalinen stigma on kuitenkin niin suuri, että osa on luopunut kissojen syömisestä tai syö kissanlihaa muilta salassa.

Kissakuvien jakaminen on myös paljon laajempi ja vanhempi ilmiö kuin 2000-luvulla käsin räjähtänyt somekansan villitys. Niin kauan kun valokuvaus on ollut mahdollista, on myös kuvattu kissoja. 1900-luvun alussa ihmiset lähettivät toisilleen postikorttikuvia omista lemmikeistään.

Voisin siteerata teoksesta vaikka kuinka paljon kutkuttavia anekdootteja ja siteerauksia menneisyydestä, mutta olisi kuitenkin parempi, jos itse tarttuisitte kirjaan ja viettäisitte iltoja sen parissa. Ei tarvitse olla vannoutunut kissahullu nauttiakseen Pietiläisen kirjasta: se on yleissivistävä ja -tajuinen teos jokaiselle eläinten ja ihmisten välisestä historiasta kiinnostuneelle.

Olisin kaivannut kuvia erillisten kuvaliitteiden sijasta tekstin lomaan, mutta ymmärrän, että tällä tavalla taitettu ja painettu kirja olisi maksanut luultavasti paljon enemmän kuin nykyinen ratkaisu. Äärimmäiseen esteettiseen kokonaiskokemukseen pyrkivä sisäinen minäni on kuitenkin sitä mieltä, että teos olisi ollut enemmän silmäähivelevä, mikäli kuvat olisi pudoteltu somasti tekstin lomaan.

Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? (Vastapaino 2016)

Moni varmasti tuntee biologi ja kirjailija Tiina Raevaaran proosatuotantoa. Useaan otteeseen palkittu Raevaara on monialainen ja ahkera: proosatuotannon ohella hän on julkaissut tietokirjoja sekä toimii tiedetoimittajana. Hän on kahminut myös palkintoja ja tunnustuksia työstään jokaiselta edellä mainitulla alalla.

Uusin teos Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle on opaskirja tieteestä kirjoittavalle. Teos kuvaa tiedejournalismin eri lajeja (sivuten myös laajojen tiedekirjojen kirjoittamista), ja selittää selkeästi askel askeleelta, miten tiedeteksti syntyy ja mitkä seikat kirjoittajan tulee ottaa huomioon.

Raevaaran teoksessa käyttämät esimerkit ovat mielenkiintoisia ja osa ajankohtaisiakin. Monen teoksessa käsitellyn tiedeuutisen ja -kohun muistaa, ja Raevaara nostaa esille osaamattoman tiedeuutisoinnin vaikutuksia; jos jotakin teoksesta oppi niin se, että tiede ei ole koskaan neutraali asia. Itse en ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä kuinka paljon media on saanut vakiintuneine käytäntöineen globaalia hallaa aikaiseksi. Useamman kerran Raevaara nostaa tästä esimerkkinä ilmastonmuutoksen.

Teos on suorastaan ihanaa luettavaa: teksti on inspiroivaa, helppolukuista, vetävää ja mielenkiintoista. Raevaaran tyyli ei ole laisinkaan opettavainen tai norsunluutornista meitä kirjoittamaan haluavaa rahvasta katsova, vaan hän tuntuu kirjoittavan kuin vertaiselleen.

Vaikka en ole tiedetoimittaja – ja tuskin tulen koskaan varmaan tieteestä kirjoittamaan – teos antoi näkökulmaa tiedejournalismin ongelmakohtiin ja haasteisiin sekä paljon pohdittavaa myös tiedeuutisten lukijalle. Teoksen myötä tiedän lukevani tästä lähin tiedeuutisia erilaisten lasien läpi. Kirjoittamisen lisäksi teos siis opettaa myös lukemaan.

Yksi kirjan ansioista on sen käytännönläheisyys ja sovellettavuus. Monet kirjoittamiseen liittyvät vinkit ovat sovellettavissa tai sellaisinaan käypiä myös muuhun kuin tieteestä kirjoittamiseen. Siksi Raevaaran kirjoittama tieteen yleistajuistamisen opas on hyvä lisä kirjoittamisoppaiden joukkoon. Erityisesti se antaa monia eväitä toimittajille, kirjoitti toimittaja suoraan tieteestä tai ei.

(Tiedeuutisista innostuneen kannattaa käydä Ylen sivuilla äänestämässä vuoden 2016 tiedeuutista.)

PS. Muistin juuri, että olenhan yhden tiedeuutisen kirjoittanut! Kyseessä oli kurssitehtävä, jossa piti löytää historiallinen tiedeuutinen, jota ei ole Suomessa vielä uutisoitu, ja tehdä siitä oma lyhyt versio. En tarkkaan muista omaa uutistani, mutta se liittyi muinaiseen Egyptiin, eturauhassyöpään sekä uuteen kuvaustekniikkaan, jonka avulla muumioista löydettiin syöpäkasvaimia. Muistan tekstin työstämisestä vain sen, kuinka vaikeaa tekniikka- ja lääketieteen sanaston suomentaminen oli.

Anna-Maria Isola, Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (Into 2016)

Anna-Maria Isolan ja Esa Suomisen tietokirja suomalaisesta köyhyydestä oli omalla listallani yksi kevään odotetuin kirja. Toukokuussa kauppoihin saapunut Suomalainen köyhyys on köyhyystutkijoiden kirjoittama ajankohtainen tietopaketti kotimaisesta köyhyydestä, sen luonteesta ja niistä sosiaalisista rakennelmista, jotka johtavat köyhyyteen.

Teos on jaettu osiohin, joissa käsitellään jotakin köyhyyteen liittyvää ilmiötä tai teemaa: tarpeettomuutta, uutta työtä, perinnöllisyyttä, jne. Isola ja Suominen sekoittavat kuulemiaan ja todistamiaan kohtaloita näppärästi tutkimustietojen väliin tuomaan yksilöllisiä kokemuksia ja tuntemuksia rahattomuudesta. Sivuilla tapaa paljon jokapäiväisen köyhyyden parissa taistelevia ihmisiä, ja niitä, jotka eivät enää jaksaisi taistella, mutta pakko ei anna vapaapäiviä.

Kuinka paljon me loppujen lopuksi tiedämme köyhyydestä? Teos murtaa esimerkiksi jämähtänyttä käsitystä siitä, että ihminen olisi itse syypää köyhyyteensä. Lisäksi tutkimus osoittaa, että köyhyys on paljon laajempi ilmiö kuin olemme ymmärtäneetkään, tai että meillä on ollut vanhentunut ja perin stereotyyppinen käsitys köyhyydestä. Köyhyyttä on monenlaista: aineellista ja aineetonta.

Pienilläkin tuloilla voi pärjätä kohtuullisesti, mikäli kulut pysyvät kurissa ja ympärillä on ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen ja elämänhaluun liittyviä mielekkäitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta. (s. 39)

Tutkimus osoittaa, kuinka köyhyys on usein linkittynyt tiukasti esimerkiksi yksinäisyyden, syrjäytyneisyyden sekä (mielen)terveydentilan heikkenemisen kanssa. Teoksessa sivutaankin köyhyyden kanssa viime aikoina vahvasti pinnalla ollutta yksinäisyyttä ja sen suhdetta köyhyyteen. Kirja on siis oivaa luettavaa myös yksinäisyydestä kiinnostuneelle lukijalle.

Teos on tarkoitettu yleistajuiseksi lukemistoksi, mutta välillä lukija saa taistella pitääkseen mielenkiintoa yllä. Välillä kieli nimittäin taantuu aika puisevaksi. Vaikka fakta on äärimmäisen mielenkiintoista, ei tietokirjallisuuden kerronnallisia keinoja ole käytetty hyödyksi. (Se ei tosin ole mikään maailmanloppu, olen lukenut useita tietokirjoja, joita ei yksinkertaisesti jaksa lukea kahta sivua kauemmas. Tähän verrattuna Isolan ja Suomisen synnit ovat vähäiset.)

Teos on sen verran täynnä mielenkiintoista tutkimustietoa nykypäivän suomalaisuudesta, syrjäytymisestä ja köyhyydestä, etten pistä teosta kiertoon niin kuin usein teen, vaan jätän sen omaan hyllyyn. Suomalainen köyhyys auttaa ymmärtämään niitä, joiden arki on pelkkää taistelua niin rahattomuuden, yksinäisyyden, häpeän kuin tarpeettomuudenkin kanssa.

Kimmo Svinhufvud: Kokonaisvaltainen kirjoittaminen (Art House 2016)

Vaikka olen lukenut useita kirjoittamisen oppaita, Kimmo Svinhufvudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, on jäänyt minulta jostakin syystä katsastamatta. Nyt lukiessani kolmatta uudistettua laitosta olen hieman harmitellut sitä, ettei kirja ole osunut käsiini aiemmin.

Svinhufvud käsittelee kirjoittamista teoksen nimen mukaisesti kokonaisvaltaisesti. Teoksen ajatukset on sovellettavissa kaikenlaiseen kirjoittamiseen, oli kyseessä sitten proosan, tiedotteen tai gradun kirjoittaminen. Vaikka teksti liikkuu tämän vuoksi välillä melko abstraktillakin tasolla, lukuisat erilaiset ja konkreettiset esimerkit avaavat monimutkaisetkin ajatuskulut ja teoriat helposti.

Teos on jaettu suurempiin kokonaisuuksiin, jotka käsittelevät seuraavia asioita: mitä kirjoittaminen on, palaute, kirjoittamisen estot ja ongrelmat, apua ja ratkaisuehdotuksia kirjoittamisen ongelmiin. Svinhufvud esittelee myös paljon kirjoittamisen tutkimiseen liittyvää aineistoa, muttei kuitenkaan kuorruta liikaa tekstiään termeillä ja teorioilla.

Välillä tekstissä pisti silmään turha toisto ja pyrkimys selkeään kielenkäyttöön. Esimerkiksi demonstratiivipronomien välttely tuntui menevän välillä liiallisuuksiin ja aiheutti sen, että tekstistä tulee töksähtelevää ja toisteista turhissa kohdissa. Kirjan sivuilla on myös käynyt pieni kömmähdys, kun viimeisten sivujen järjestys heittää häränpyllyä: 146, 151, 152, 149, 150, 147, jne. Onneksi jokainen sivu kuitenkin löytyy, vaikka joutuukin hieman hyppelemään.

Harmittaa etten löytänyt kirjaa jo vuonna 2007 sen ilmestyessä ensimmäisen kerran. Vaikka tekstissä on paljon minulle (muualta) entuudestaan tuttua materiaalia ja ajatuksia, tuntuu että monet asiat vasta tällä lukukerralla uppoavat kalloon. Inspiraation lisöksi kirja tarjoaa paljon myös lohtua: kirjoittaminen ei läheskään aina ole helppoa, mutta aina voi miettiä syitä sille, miksi näin on. Kirja myös luettelee varteenotettavia seikkoja sille, miksi kirjoitus ei suju.

Koin Svinhufvudin teoksen äärimmäisen inspiroivana, lohduttavana ja kannustavana. Toivon että tätä teosta käytetään paljon oppikirjana, se voisi hyvin olla esimerkiksi yliopistoissa kirjallisen viestinnän kurssin pakollisena lukemistona. Sen lisäksi, että teoksessa on paljon käytännön vinkkejä ja teoria-asiaa, se käsittelee myös kirjoittamisen psykologiaa ja filosofiaa. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on aivan äärettömän hyödyllinen teos jokaiselle, jolle kirjoittaminen on tärkeää.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016)

Harvoin käy niin, että kirjaimellisesti luen koko kirjan yhdeltä istumalta. Laura Honkasalon Pöytä yhdelle. Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta oli juuri sellainen teos. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin paljon ajatuksia ja tunteita herättävän tietokirjan. Kauniin kannen on tehnyt Anna Makkonen.

Yksinäisyys on ollut esillä viime aikoina paljon. Vastikään ilmestyneeseen sosiologi Juho Saaren toimittamaan artikkelikokoelmaan Yksinäisten Suomi (Gaudeamus) en ole vielä päässyt käsiksi, vaikka sekin on lukulistalla. Päätin aloittaa yksinäisyydestä lukemisen Honkasalon paljolti omien ja muiden kokemuksista ammentavasta tietokirjasta.

Honkasalo olevansa kiinnostunut nimenomaan yksinäisyyden tunteesta ja kokemuksesta, joten teoksen fokus on siinä. Kirja on jaettu kolmeen suunnilleen yhtäpitkään päälukuun tai -osioon: Kaipaus, Lapsuus, Vapaus. Ensimmäinen osa keskittyy yksinäisyyden tuntemuksiin ja tuskaan, toinen osio tutkailee tuntemusten lähteitä lapsuudessa. Viimeinen osa käsittelee ongelman kohtaamista ja vinkkejä yksin olemisen opettelemiseen.

Teksti on helppolukuista ja vaivatonta, Honkasalon toimittajantausta on edukseen.
Pidän tavasta, jolla kirjailija lataa faktoja pöytään, kuten esimerkiksi johdannossa, jossa hän käsittelee yksinäisyyttä ja sen määrittelemistä: ”Vertailu on turhaa. Jos yksinäisyys ahdistaa ja masentaa, silloin on yksinäinen.” (s. 10) Honkasalo nostaa pöydälle monia yksin olemiseen ja yksinäisyyteen liittyviä oletuksia ja stereotypioita.

Erityisesti pidin Honkasalon tavasta käsitellä ja kritisoida yhteiskunnan ja muiden ihmisten suhtautumista yksinäisyyttä kokeviin sinkkuihin. Myös tabuja ravisteltiin:

on hyväksyttävää kysellä sinkulta ”Miksi noin kaunis ja älykös tyyppi on yksin?”, mutta ei ole sallittua kysellä aviopareilta, miksi he ovat edelleen naimisissa. (s. 36)

Ihmiset ovat erilaisia ja jokainen suhtautuu yksin olemiseen ja yksinäisyyteen omalla tavallaan. Siksi kaikenlainen yleistäminen ja ystävällismielinenkin kyselemisen ja neuvominen (”Onkos sulla jo puoliso?”, ”Kyllä niitä ystäviä löytyy, jos itse tekee asian eteen jotakin”) voi tehdä todella kipeää.

Alun tieto- ja faktapainotteisuus liukuu yhä vahvemmin omakohtaisuuteen kirjan kahdessa myöhemmässä osassa ”Lapsuus” sekä ”Vapaus”. Erityisesti viimeisen osan tarkoitus jäi mielestäni hieman irralliseksi. Viimeisen osion kokonaisuus ei vaikuttanut yhtä harkitulta kuin kaksi ensimmäistä. Kirjailija kuvailee omaa vapautumistaan, mutta samalla käyttää sivutilaa neuvoihin, joiden avulla voi opetella nauttimaan yksin olemisestaan. Loppuun olisin kaivannut enemmän alussa käytettyä fakta- ja tutkimuskirjallisuutta.

Honkasalo pudottelee paljon omia (välillä todella henkilökohtaisiakin) kokemuksiaan läpi kirjan faktojen ja muiden kokemusten lomaan. Pidän siitä, kuinka kirjailija on laittanut itsensä ja oman elämänsä likoon teosta tehdessään. Se näkyy, lopputulosta on mukava lukea.

Kokonaisuudessaan teos on inspiroiva ja lohduttava. Kirjan lukeminen antoi paljon voimaannuttavia tuntemuksia ja ajatuksia. Myös muiden kuin yksinäisyydestä kärsivien tulisi ehdottomasti lukea Pöytä yhdelle. Ihan senkin takia, että ymmärrys ihmisten välillä lisääntyisi ja vältettäisiin turhia oletuksia ja stereotypioiden varomatonta vahvistamista. Yksinäisiä kun liian usein syytetään omasta yksinäisyydestään, aivan kuin se olisi pelkkä asennekysymys.