Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)

Pohja on Laura Gustafssonin neljäs romaani ja avoimen omaelämäkerrallinen. Tunnustuksellisen kirjallisuuden hengessä Gustafsson antaa palaa näppäimistö roihuten. Tuloksena on alastomaksi riivitty lopputulos, joka tuskin jättää ketään kylmäksi.

Teoksessa viehättää eritoten se äärimmäinen rohkeus, jolla kirjoittamiseen sekä omaan elämään materiaalina on tartuttu. Teksti luistaa ja hyppii aiheesta toiseen aivan kuin sivut olisivat maniassa kirjoitettu, muutaman session aikana. En tosin ole aivan vakuuttunut siitä, että tekstikappaleet teoksen alkupuolella olisivat aivan ideaalissa järjestyksessä kokonaisjännitteen näkökulmasta. Toisaalta tunnustuksellisuuteen sopii vahvasti puikkelehtiva ja pomppiva teksti, joka alleviivaa efektiä, että asioita vain ryöpytetään lukijalle hallitsemattomasti.

Kertoja kipuilee taiteilijuutensa ja äitiytensä, mutta ennen kaikkea sukupuolensa kanssa. Yrityksistä huolimatta luottamus vastakkaiseen sukupuoleen ei ota säilyäkseen, eivätkä suhteet pääty katastrofia kummemmaksi. Minäkertoja avaa kipeimmät haavansa ja muistonsa, pohtii käytöksensä vaikuttimia ja näyttää lukijalle kiertelemättä tilanteet, joissa olisi niin sanotusti voinut mennä tai tehdä paremminkin. On helppo ihailla sitä vimmaista voimaa ja uskallusta, häpeän kohtaamista ja myöntämistä, minkä Pohja nostaa pöydälle.

Erityisen huikea oli viides luku, jossa päähenkilö pohtii taiteilijuuden sukupuolittuneisuutta kysymällä, oliko myös Charles Bukowski ”tarkka siitä, millaisia kuvia hänestä käytetään” ja ”jättikö hän juhlissa syömättä, koska arveli, ettei ole hyväksi linjoille sekä syödä että juoda” (s. 75), ja vertailiko hänkin ”itseään ja omaa asemaansa ennen kaikkea oman sukupuolensa ja ikäryhmänsä kollegoihin, vaikka mesosi halustaan tulla katsotuksi laajemmassa viitekehyksessä”? (s, 77) Ja kaiken jälkeen kenties se kaikkein tärkein:

”Tajusiko Charles Bukowski, että jos hän ei vain olisi vanha likainen mies, hänen tuotantoonsa suhtauduttaisiin taiteena eikä hänen sukupuolensa ja ikänsä ja puhtautensa antaman lukuohjeen läpi. Pännikö häntä se, ettei häntä sukupuolensa vuoksi pidettäisi suurena taiteilijana, vaan mieskirjailijana tai ihan rehdisti alkoholistina.” (s. 77)

Gustafsson luottaa siihen, että avoimuudella ja itsensä paljastamisella saavuttaa jotakin hyvää. Hän vuodattaa tunteita sellaisella volyymilla, ettei voi kuin pyyhkiä hikeä otsalta. Huikeaa. Pelottavaa. Kunnioitettavaa. Me tarvitsemme tätä. Me tarvitsemme Laura Gustafssonin kaltaisia kirjailijoita. Ei vain naiset, vaan me kaikki.

Näin lopuksi haluaisin vielä antaa erityishuomionosoituksen teoksen grafiikalle. Nidottu ja kansipaperinen teos on selkeä, typografialtaan ja kansitaiteeltaan yksinkertaisen kaunis ja tyylikäs. Hillityn elegantti ulkomuoto luo kontrastia sisällön vimmaiselle hirmumyrskylle. Pohja ei läheskään aina ole rauhan tyyssija, joskus juuri pohjalla käy se kovin myllerrys, joka ei välttämättä oireile pinnalla – etenkään, jos siihen ei anna mahdollisuutta: Tarvitaan uskallusta ja kuulija.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Atena 2017)

Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs teos on hulvattoman hullu ja viihdyttävä yhdenpäivänromaani miehestä, joka joutuu kohtaamaan oman sekä äitinsä menneisyyden yllättävällä – ja osin tragikoomisella – tavalla.

Marrasveden keski-ikäinen kaupunkisuunnittelun pääinnovaattori Kaarna saa kuulla äitinsä kuolleen kesken vuotuisen karnevaalipäivän. Kun kansainvälisesti tunnettu psykologi Alice Kaarna sitten pomppaakin kuolinvuoteeltaan ja karkaa karnevaalihumun sykkeeseen, alkaa absurdeihin mittasuhteisiin paisuva ajojahti. Samaan aikaan Kaarnan tutkijavaimo Minerva aikoo julkistaa yhteiskunnallisesti arkaa materiaalia lehdistölle. Katastrofin ainekset ovat kasassa ja kello tikittää.

Päähenkilö jahtaa läpi dementoitunutta äitiään läpi lapsuudenmaisemien antikvariaatista ja puistosta aina lastenkirjoihin erikoistuneeseen kirjastoon. Teoksesta voikin lukea pieniä kulttuuripoliittisia kannanottoja kuten sen, että kaupunkia pitää rakentaa ja uudistaa kunnioittaen luontoa sekä vanhoja kulttuurisesti arvokkaita rakennuksia. Vielä vahvemmin rivien välistä paistoi kirjallisuuden ja etenkin lastenkirjallisuuden asema; Marrasveden lastenkirjojen kirjasto on kansainvälisesti tunnettu pyhättö.

Juonenkuljetus on hyppelehtivää ja episodimaista; teos muistuttaa muodoltaan lasten seikkailutarinaa, jossa kehyskertomus yhdistää irrallisia kohtauksia hahmoineen, jotka tulevat ja menevät. Kaarna seikkailee ympäri kaupunkia kuin Liisa (alkukieliseltä nimeltään Alice!) Ihmemaassaan ja tumpsahtaa yllättävästä tilanteesta toiseen. Rakenne sopi teokseen mainiosti, sillä romaanissa Kaarna sukeltaa äitinsä jahtaamisen lomassa oman lapsuutensa kipupisteisiin ja pimeisiin kohtiin. Kyseessä voi sanoa olevan tietynlainen lastenkirja aikuisille, mikäli sellainen on mahdollinen.

Teos on pullollaan symboleja. Jo kaupungin nimi (Marrasvesi) kertoo paljon. Paikkojen nimet, hahmot ja pienet yksityiskohdat on ladattu täyteen tietoa, jonka merkitystä lukija voi mielensä ja jaksamisensa mukaan pohdiskella. Ja mitä enemmän pohdiskelee, sitä enemmän kytköksiä asioiden väliltä löytää. Tämä on ilahduttavaa, sillä usein yhtä intensiivistä symbolirikkautta löytyy lähinnä proosaa kirjoittaneiden runoilijoiden romaaneista (eli siis aika vähän).

Väärän kissan päivä muistuttaa hieman hulvattomuudessaan ja tiedeuskossaan vastalukemaani Sissi Katzin esikoisromaania Coco Kafkan ihmeellinen elämä (Tammi 2017). Myös Jääskeläisen romaanissa kuljetaan köysiratalinjaston avulla paikasta toiseen, puhumattakaan erikoisista tapahtumista, yhteensattumista, kummallisista hahmoista sekä lääketieteellisistä mullistuksista. Jääskeläisen romaania voisi kutsua surrealistispsykologiseksi tiedetrilleriksi.

Kirjan parasta antia olivat juuri psykologiset kiemurat sekä kaiken hulluuden loogisuus, joka paljastuu vasta kun uskaltaa laittaa itsensä likoon. Väärän kissan päivää voikin kuvata sanomalla, että tässä romaanissa mennään psykologian ehdoilla.

PS. Erityisesti arvostan sitä, että kirjailija on nimennyt päähenkilön lapsen oman kissansa mukaan. Suloista!

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria (SKS 2016)

Petri Pietiläisen teos Koirien maailmanhistoria julkaistiin vuonna 2014. Viime syksynä teos sai parikseen Kissojen maailmanhistorian. ”Ihmisen parhaan ystävän” historiaa en ole vielä lukenut (imaisin sen juuri padilleni Fabulan kautta), mutta Kissojen maailmanhistoria oli vannoutuneena kissanaisena pakko lukea.

Teos seuraa perinteistä historiaa käsittelevän tietokirjan kaavaa: ensin selvitetään tutkittavan kohteen alkua niin terminologisessa kuin biologisessa mielessä ja sitten tekstiä kuljetetaan johdonmukaisesti kohti nykypäivää (ja nykyajan kissavideoita). Tekstien keskellä on yhteesä kolme kuvaliitettä antamaan teokselle hieman visuaalista säväystä. Lisäksi leipätekstin lomaan on upotettu tietoiskuja ja lyhyempiä tekstikokonaisuuksia, joissa käsitellään mielenkiintoisia yksityiskohtia kissojen historiasta.

Pietiläisen kirja kertoo kissojen ja uskontojen yhteenkietoutuneesta historiasta herkullisia ja yllättäviä faktoja. Tarinoiden mukaan esimerkiksi islaminuskon Profeetta Muhammad oli oikea miespuolinen ”crazy cat lady”. Hän oli kiintynyt kissaansa Muezzaan, ja hänen mukaansa kissoja piti kohdella kuin perheenjäseniä. Hänen myös ”kerrotaan saarnanneen seuraajilleen Muezza sylissään”.

Yllättävä nykypäivää koskeva fakta oli se, kuinka kissoja syödään vieläkin Euroopan rajojen sisäpuolella – nimittäin Sveitsissä. Vaikka kissan- ja koiranlihan myyminen on kiellettyä, ihmiset saavat silti laillisesti syödä oman lemmikkinsä, jos sille päälle sattuvat. Nykyisin sosiaalinen stigma on kuitenkin niin suuri, että osa on luopunut kissojen syömisestä tai syö kissanlihaa muilta salassa.

Kissakuvien jakaminen on myös paljon laajempi ja vanhempi ilmiö kuin 2000-luvulla käsin räjähtänyt somekansan villitys. Niin kauan kun valokuvaus on ollut mahdollista, on myös kuvattu kissoja. 1900-luvun alussa ihmiset lähettivät toisilleen postikorttikuvia omista lemmikeistään.

Voisin siteerata teoksesta vaikka kuinka paljon kutkuttavia anekdootteja ja siteerauksia menneisyydestä, mutta olisi kuitenkin parempi, jos itse tarttuisitte kirjaan ja viettäisitte iltoja sen parissa. Ei tarvitse olla vannoutunut kissahullu nauttiakseen Pietiläisen kirjasta: se on yleissivistävä ja -tajuinen teos jokaiselle eläinten ja ihmisten välisestä historiasta kiinnostuneelle.

Olisin kaivannut kuvia erillisten kuvaliitteiden sijasta tekstin lomaan, mutta ymmärrän, että tällä tavalla taitettu ja painettu kirja olisi maksanut luultavasti paljon enemmän kuin nykyinen ratkaisu. Äärimmäiseen esteettiseen kokonaiskokemukseen pyrkivä sisäinen minäni on kuitenkin sitä mieltä, että teos olisi ollut enemmän silmäähivelevä, mikäli kuvat olisi pudoteltu somasti tekstin lomaan.

Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? (Vastapaino 2016)

Moni varmasti tuntee biologi ja kirjailija Tiina Raevaaran proosatuotantoa. Useaan otteeseen palkittu Raevaara on monialainen ja ahkera: proosatuotannon ohella hän on julkaissut tietokirjoja sekä toimii tiedetoimittajana. Hän on kahminut myös palkintoja ja tunnustuksia työstään jokaiselta edellä mainitulla alalla.

Uusin teos Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle on opaskirja tieteestä kirjoittavalle. Teos kuvaa tiedejournalismin eri lajeja (sivuten myös laajojen tiedekirjojen kirjoittamista), ja selittää selkeästi askel askeleelta, miten tiedeteksti syntyy ja mitkä seikat kirjoittajan tulee ottaa huomioon.

Raevaaran teoksessa käyttämät esimerkit ovat mielenkiintoisia ja osa ajankohtaisiakin. Monen teoksessa käsitellyn tiedeuutisen ja -kohun muistaa, ja Raevaara nostaa esille osaamattoman tiedeuutisoinnin vaikutuksia; jos jotakin teoksesta oppi niin se, että tiede ei ole koskaan neutraali asia. Itse en ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä kuinka paljon media on saanut vakiintuneine käytäntöineen globaalia hallaa aikaiseksi. Useamman kerran Raevaara nostaa tästä esimerkkinä ilmastonmuutoksen.

Teos on suorastaan ihanaa luettavaa: teksti on inspiroivaa, helppolukuista, vetävää ja mielenkiintoista. Raevaaran tyyli ei ole laisinkaan opettavainen tai norsunluutornista meitä kirjoittamaan haluavaa rahvasta katsova, vaan hän tuntuu kirjoittavan kuin vertaiselleen.

Vaikka en ole tiedetoimittaja – ja tuskin tulen koskaan varmaan tieteestä kirjoittamaan – teos antoi näkökulmaa tiedejournalismin ongelmakohtiin ja haasteisiin sekä paljon pohdittavaa myös tiedeuutisten lukijalle. Teoksen myötä tiedän lukevani tästä lähin tiedeuutisia erilaisten lasien läpi. Kirjoittamisen lisäksi teos siis opettaa myös lukemaan.

Yksi kirjan ansioista on sen käytännönläheisyys ja sovellettavuus. Monet kirjoittamiseen liittyvät vinkit ovat sovellettavissa tai sellaisinaan käypiä myös muuhun kuin tieteestä kirjoittamiseen. Siksi Raevaaran kirjoittama tieteen yleistajuistamisen opas on hyvä lisä kirjoittamisoppaiden joukkoon. Erityisesti se antaa monia eväitä toimittajille, kirjoitti toimittaja suoraan tieteestä tai ei.

(Tiedeuutisista innostuneen kannattaa käydä Ylen sivuilla äänestämässä vuoden 2016 tiedeuutista.)

PS. Muistin juuri, että olenhan yhden tiedeuutisen kirjoittanut! Kyseessä oli kurssitehtävä, jossa piti löytää historiallinen tiedeuutinen, jota ei ole Suomessa vielä uutisoitu, ja tehdä siitä oma lyhyt versio. En tarkkaan muista omaa uutistani, mutta se liittyi muinaiseen Egyptiin, eturauhassyöpään sekä uuteen kuvaustekniikkaan, jonka avulla muumioista löydettiin syöpäkasvaimia. Muistan tekstin työstämisestä vain sen, kuinka vaikeaa tekniikka- ja lääketieteen sanaston suomentaminen oli.

Anna-Maria Isola, Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (Into 2016)

Anna-Maria Isolan ja Esa Suomisen tietokirja suomalaisesta köyhyydestä oli omalla listallani yksi kevään odotetuin kirja. Toukokuussa kauppoihin saapunut Suomalainen köyhyys on köyhyystutkijoiden kirjoittama ajankohtainen tietopaketti kotimaisesta köyhyydestä, sen luonteesta ja niistä sosiaalisista rakennelmista, jotka johtavat köyhyyteen.

Teos on jaettu osiohin, joissa käsitellään jotakin köyhyyteen liittyvää ilmiötä tai teemaa: tarpeettomuutta, uutta työtä, perinnöllisyyttä, jne. Isola ja Suominen sekoittavat kuulemiaan ja todistamiaan kohtaloita näppärästi tutkimustietojen väliin tuomaan yksilöllisiä kokemuksia ja tuntemuksia rahattomuudesta. Sivuilla tapaa paljon jokapäiväisen köyhyyden parissa taistelevia ihmisiä, ja niitä, jotka eivät enää jaksaisi taistella, mutta pakko ei anna vapaapäiviä.

Kuinka paljon me loppujen lopuksi tiedämme köyhyydestä? Teos murtaa esimerkiksi jämähtänyttä käsitystä siitä, että ihminen olisi itse syypää köyhyyteensä. Lisäksi tutkimus osoittaa, että köyhyys on paljon laajempi ilmiö kuin olemme ymmärtäneetkään, tai että meillä on ollut vanhentunut ja perin stereotyyppinen käsitys köyhyydestä. Köyhyyttä on monenlaista: aineellista ja aineetonta.

Pienilläkin tuloilla voi pärjätä kohtuullisesti, mikäli kulut pysyvät kurissa ja ympärillä on ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen ja elämänhaluun liittyviä mielekkäitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta. (s. 39)

Tutkimus osoittaa, kuinka köyhyys on usein linkittynyt tiukasti esimerkiksi yksinäisyyden, syrjäytyneisyyden sekä (mielen)terveydentilan heikkenemisen kanssa. Teoksessa sivutaankin köyhyyden kanssa viime aikoina vahvasti pinnalla ollutta yksinäisyyttä ja sen suhdetta köyhyyteen. Kirja on siis oivaa luettavaa myös yksinäisyydestä kiinnostuneelle lukijalle.

Teos on tarkoitettu yleistajuiseksi lukemistoksi, mutta välillä lukija saa taistella pitääkseen mielenkiintoa yllä. Välillä kieli nimittäin taantuu aika puisevaksi. Vaikka fakta on äärimmäisen mielenkiintoista, ei tietokirjallisuuden kerronnallisia keinoja ole käytetty hyödyksi. (Se ei tosin ole mikään maailmanloppu, olen lukenut useita tietokirjoja, joita ei yksinkertaisesti jaksa lukea kahta sivua kauemmas. Tähän verrattuna Isolan ja Suomisen synnit ovat vähäiset.)

Teos on sen verran täynnä mielenkiintoista tutkimustietoa nykypäivän suomalaisuudesta, syrjäytymisestä ja köyhyydestä, etten pistä teosta kiertoon niin kuin usein teen, vaan jätän sen omaan hyllyyn. Suomalainen köyhyys auttaa ymmärtämään niitä, joiden arki on pelkkää taistelua niin rahattomuuden, yksinäisyyden, häpeän kuin tarpeettomuudenkin kanssa.