Sergei Dovlatov: Ulkomuseo (Idiootti 2016)

Kirja, jossa on kauniit värit ja kannessa Aleksandr Puškin, ei voi olla kovin huono. Pienoisromaanilla Ulkomuseo Idiootti-kustannus jatkaa emigranttikirjailija Sergei Dovlatovin (1941-1990) tuotannon julkaisemista Pauli Tapion mainioina suomennoksina.

Taidemaailman löytämätön nero ja kirjailija Boris Alihanov pakenee vaimoaan ja alkoholismiaan Pihkovan Puškin-museoon. Elämä on romahduspisteessä, mutta turistilaumojen virta käy vakaana museon porteista. Boris kompuroi päivästä toiseen, elää hetki (tai votkapaukku) kerrallaan ja sulkee pakomatkaansa johtaneet seikat tiukasti mielestään.

Eräänä päivänä vaimo saapuu bussilastin mukana ja pyytää lupaa emigroitua maasta heidän lapsensa kanssa. Boris ei halua lähteä Venäjältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä on julkaisemattomana kirjailijana valtiossa, joka ei dissidenttejä arvosta? Pienoisromaani kääntyykin taisteluksi oman itsensä ja ilmaisunhalunsa kanssa ennemmin kuin vaimon tai muiden henkilöiden. Boris ei halua tehdä päätöksiä vaan laittaa mieluummin päänsä pensaaseen: hän jähmettyy ja lamaantuu toimeliaan vaimonsa edessä.

Päähenkilö saa kylmää kyytiä vähän joka suunnasta, niin vaimolta, valtiovallalta kuin kollegoiltaan. Omien sanojensa mukaan hän on ”samanaikaisesti tunnustamaton nero ja joutava kynäilijä”:

– Sekin, miten rakastat sanoja, on järjetöntä, epäterveellistä, sairaalloista ja epäaitoa. Yrität vain oikeuttaa tuon elämän, jota vietät. Ja sinähän elät niin kuin suurikin kirjailija, vaikkei sinulla ole siihen mitään edellytyksiä. Sinun paheillasi pitäisi olla vähintäänkin Hemingway. (s. 13)

En muista aiemmin nauraneeni Dovlatovia lukiessa näin makeasti. Pidän tyylin suorasukaisuudesta, äkkiväärästä huumorista sekä hullunkurisista hahmoista ja tapahtumista. Lakonisen päähenkilön huomiot ympäristöstä ovat osuvia ja hyvin muotoiltuja:

Olen jo aikoja sitten huomannut, että on muutamia yksityiskohtia, joiden kuvaamisessa neuvostotaiteilijoiden innoitus ja suureellisuus eivät tunne rajoja. Huomattavimpia näistä ovat Marxin parta ja Leninin otsa. (s. 29)

Ulkomuseo on hauskin, mutta myös omalla tavallaan traagisin ja synkin kirjailijan tähän mennessä suomennetuista teoksista. Se on kerronnalliselta kokonaisuudeltaan myös perinteisin, ja vaikka anekdootteja ja sivujuonteita löytyy, teoksesta on muodostettavissa selkeämpi juonellinen kokonaisuus verrattuna esimerkiksi Haarakonttoriin, jossa kongressi toimi lähinnä kehyksenä lukuisille tarinoille, muisteloille ja anekdooteille.

Teoksen kääntänyt Pauli Tapio oli Mikael Agricola -palkintoehdokkaana toisella Dovlatov-käännöksellään Matkalaukku. Lisäksi hänet palkittiin Raija Rymin -käännöspalkinnolla Meikäläiset– ja Matkalaukku-suomennoksistaan. Jään odottamaan seuraavia käännöksiä, niitä toivottavasti tulee tulevaisuudessa vielä lisää.

Arvioita Dovlatovin aiemmista teoksista:
Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti 2012)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Anna-Maria Isola, Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (Into 2016)

Anna-Maria Isolan ja Esa Suomisen tietokirja suomalaisesta köyhyydestä oli omalla listallani yksi kevään odotetuin kirja. Toukokuussa kauppoihin saapunut Suomalainen köyhyys on köyhyystutkijoiden kirjoittama ajankohtainen tietopaketti kotimaisesta köyhyydestä, sen luonteesta ja niistä sosiaalisista rakennelmista, jotka johtavat köyhyyteen.

Teos on jaettu osiohin, joissa käsitellään jotakin köyhyyteen liittyvää ilmiötä tai teemaa: tarpeettomuutta, uutta työtä, perinnöllisyyttä, jne. Isola ja Suominen sekoittavat kuulemiaan ja todistamiaan kohtaloita näppärästi tutkimustietojen väliin tuomaan yksilöllisiä kokemuksia ja tuntemuksia rahattomuudesta. Sivuilla tapaa paljon jokapäiväisen köyhyyden parissa taistelevia ihmisiä, ja niitä, jotka eivät enää jaksaisi taistella, mutta pakko ei anna vapaapäiviä.

Kuinka paljon me loppujen lopuksi tiedämme köyhyydestä? Teos murtaa esimerkiksi jämähtänyttä käsitystä siitä, että ihminen olisi itse syypää köyhyyteensä. Lisäksi tutkimus osoittaa, että köyhyys on paljon laajempi ilmiö kuin olemme ymmärtäneetkään, tai että meillä on ollut vanhentunut ja perin stereotyyppinen käsitys köyhyydestä. Köyhyyttä on monenlaista: aineellista ja aineetonta.

Pienilläkin tuloilla voi pärjätä kohtuullisesti, mikäli kulut pysyvät kurissa ja ympärillä on ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen ja elämänhaluun liittyviä mielekkäitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta. (s. 39)

Tutkimus osoittaa, kuinka köyhyys on usein linkittynyt tiukasti esimerkiksi yksinäisyyden, syrjäytyneisyyden sekä (mielen)terveydentilan heikkenemisen kanssa. Teoksessa sivutaankin köyhyyden kanssa viime aikoina vahvasti pinnalla ollutta yksinäisyyttä ja sen suhdetta köyhyyteen. Kirja on siis oivaa luettavaa myös yksinäisyydestä kiinnostuneelle lukijalle.

Teos on tarkoitettu yleistajuiseksi lukemistoksi, mutta välillä lukija saa taistella pitääkseen mielenkiintoa yllä. Välillä kieli nimittäin taantuu aika puisevaksi. Vaikka fakta on äärimmäisen mielenkiintoista, ei tietokirjallisuuden kerronnallisia keinoja ole käytetty hyödyksi. (Se ei tosin ole mikään maailmanloppu, olen lukenut useita tietokirjoja, joita ei yksinkertaisesti jaksa lukea kahta sivua kauemmas. Tähän verrattuna Isolan ja Suomisen synnit ovat vähäiset.)

Teos on sen verran täynnä mielenkiintoista tutkimustietoa nykypäivän suomalaisuudesta, syrjäytymisestä ja köyhyydestä, etten pistä teosta kiertoon niin kuin usein teen, vaan jätän sen omaan hyllyyn. Suomalainen köyhyys auttaa ymmärtämään niitä, joiden arki on pelkkää taistelua niin rahattomuuden, yksinäisyyden, häpeän kuin tarpeettomuudenkin kanssa.

Kimmo Svinhufvud: Kokonaisvaltainen kirjoittaminen (Art House 2016)

Vaikka olen lukenut useita kirjoittamisen oppaita, Kimmo Svinhufvudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, on jäänyt minulta jostakin syystä katsastamatta. Nyt lukiessani kolmatta uudistettua laitosta olen hieman harmitellut sitä, ettei kirja ole osunut käsiini aiemmin.

Svinhufvud käsittelee kirjoittamista teoksen nimen mukaisesti kokonaisvaltaisesti. Teoksen ajatukset on sovellettavissa kaikenlaiseen kirjoittamiseen, oli kyseessä sitten proosan, tiedotteen tai gradun kirjoittaminen. Vaikka teksti liikkuu tämän vuoksi välillä melko abstraktillakin tasolla, lukuisat erilaiset ja konkreettiset esimerkit avaavat monimutkaisetkin ajatuskulut ja teoriat helposti.

Teos on jaettu suurempiin kokonaisuuksiin, jotka käsittelevät seuraavia asioita: mitä kirjoittaminen on, palaute, kirjoittamisen estot ja ongrelmat, apua ja ratkaisuehdotuksia kirjoittamisen ongelmiin. Svinhufvud esittelee myös paljon kirjoittamisen tutkimiseen liittyvää aineistoa, muttei kuitenkaan kuorruta liikaa tekstiään termeillä ja teorioilla.

Välillä tekstissä pisti silmään turha toisto ja pyrkimys selkeään kielenkäyttöön. Esimerkiksi demonstratiivipronomien välttely tuntui menevän välillä liiallisuuksiin ja aiheutti sen, että tekstistä tulee töksähtelevää ja toisteista turhissa kohdissa. Kirjan sivuilla on myös käynyt pieni kömmähdys, kun viimeisten sivujen järjestys heittää häränpyllyä: 146, 151, 152, 149, 150, 147, jne. Onneksi jokainen sivu kuitenkin löytyy, vaikka joutuukin hieman hyppelemään.

Harmittaa etten löytänyt kirjaa jo vuonna 2007 sen ilmestyessä ensimmäisen kerran. Vaikka tekstissä on paljon minulle (muualta) entuudestaan tuttua materiaalia ja ajatuksia, tuntuu että monet asiat vasta tällä lukukerralla uppoavat kalloon. Inspiraation lisöksi kirja tarjoaa paljon myös lohtua: kirjoittaminen ei läheskään aina ole helppoa, mutta aina voi miettiä syitä sille, miksi näin on. Kirja myös luettelee varteenotettavia seikkoja sille, miksi kirjoitus ei suju.

Koin Svinhufvudin teoksen äärimmäisen inspiroivana, lohduttavana ja kannustavana. Toivon että tätä teosta käytetään paljon oppikirjana, se voisi hyvin olla esimerkiksi yliopistoissa kirjallisen viestinnän kurssin pakollisena lukemistona. Sen lisäksi, että teoksessa on paljon käytännön vinkkejä ja teoria-asiaa, se käsittelee myös kirjoittamisen psykologiaa ja filosofiaa. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on aivan äärettömän hyödyllinen teos jokaiselle, jolle kirjoittaminen on tärkeää.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016)

Harvoin käy niin, että kirjaimellisesti luen koko kirjan yhdeltä istumalta. Laura Honkasalon Pöytä yhdelle. Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta oli juuri sellainen teos. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin paljon ajatuksia ja tunteita herättävän tietokirjan. Kauniin kannen on tehnyt Anna Makkonen.

Yksinäisyys on ollut esillä viime aikoina paljon. Vastikään ilmestyneeseen sosiologi Juho Saaren toimittamaan artikkelikokoelmaan Yksinäisten Suomi (Gaudeamus) en ole vielä päässyt käsiksi, vaikka sekin on lukulistalla. Päätin aloittaa yksinäisyydestä lukemisen Honkasalon paljolti omien ja muiden kokemuksista ammentavasta tietokirjasta.

Honkasalo olevansa kiinnostunut nimenomaan yksinäisyyden tunteesta ja kokemuksesta, joten teoksen fokus on siinä. Kirja on jaettu kolmeen suunnilleen yhtäpitkään päälukuun tai -osioon: Kaipaus, Lapsuus, Vapaus. Ensimmäinen osa keskittyy yksinäisyyden tuntemuksiin ja tuskaan, toinen osio tutkailee tuntemusten lähteitä lapsuudessa. Viimeinen osa käsittelee ongelman kohtaamista ja vinkkejä yksin olemisen opettelemiseen.

Teksti on helppolukuista ja vaivatonta, Honkasalon toimittajantausta on edukseen.
Pidän tavasta, jolla kirjailija lataa faktoja pöytään, kuten esimerkiksi johdannossa, jossa hän käsittelee yksinäisyyttä ja sen määrittelemistä: ”Vertailu on turhaa. Jos yksinäisyys ahdistaa ja masentaa, silloin on yksinäinen.” (s. 10) Honkasalo nostaa pöydälle monia yksin olemiseen ja yksinäisyyteen liittyviä oletuksia ja stereotypioita.

Erityisesti pidin Honkasalon tavasta käsitellä ja kritisoida yhteiskunnan ja muiden ihmisten suhtautumista yksinäisyyttä kokeviin sinkkuihin. Myös tabuja ravisteltiin:

on hyväksyttävää kysellä sinkulta ”Miksi noin kaunis ja älykös tyyppi on yksin?”, mutta ei ole sallittua kysellä aviopareilta, miksi he ovat edelleen naimisissa. (s. 36)

Ihmiset ovat erilaisia ja jokainen suhtautuu yksin olemiseen ja yksinäisyyteen omalla tavallaan. Siksi kaikenlainen yleistäminen ja ystävällismielinenkin kyselemisen ja neuvominen (”Onkos sulla jo puoliso?”, ”Kyllä niitä ystäviä löytyy, jos itse tekee asian eteen jotakin”) voi tehdä todella kipeää.

Alun tieto- ja faktapainotteisuus liukuu yhä vahvemmin omakohtaisuuteen kirjan kahdessa myöhemmässä osassa ”Lapsuus” sekä ”Vapaus”. Erityisesti viimeisen osan tarkoitus jäi mielestäni hieman irralliseksi. Viimeisen osion kokonaisuus ei vaikuttanut yhtä harkitulta kuin kaksi ensimmäistä. Kirjailija kuvailee omaa vapautumistaan, mutta samalla käyttää sivutilaa neuvoihin, joiden avulla voi opetella nauttimaan yksin olemisestaan. Loppuun olisin kaivannut enemmän alussa käytettyä fakta- ja tutkimuskirjallisuutta.

Honkasalo pudottelee paljon omia (välillä todella henkilökohtaisiakin) kokemuksiaan läpi kirjan faktojen ja muiden kokemusten lomaan. Pidän siitä, kuinka kirjailija on laittanut itsensä ja oman elämänsä likoon teosta tehdessään. Se näkyy, lopputulosta on mukava lukea.

Kokonaisuudessaan teos on inspiroiva ja lohduttava. Kirjan lukeminen antoi paljon voimaannuttavia tuntemuksia ja ajatuksia. Myös muiden kuin yksinäisyydestä kärsivien tulisi ehdottomasti lukea Pöytä yhdelle. Ihan senkin takia, että ymmärrys ihmisten välillä lisääntyisi ja vältettäisiin turhia oletuksia ja stereotypioiden varomatonta vahvistamista. Yksinäisiä kun liian usein syytetään omasta yksinäisyydestään, aivan kuin se olisi pelkkä asennekysymys.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut (Savukeidas 2016)

Kirsi Alanivan käsikirjoitus Villa Vietin linnut voitti Savukeidas-kustantamon romaanikilpailun ja julkaistiin alkuvuodesta 2016. Samaisella romaanilla kustantamo aloitti myös kotimaisen proosan julkaisemisen.

Ellie janoaa rakkautta jo nuorella iällä. Hän asuu äitinsä kanssa eristyksissä vanhassa rapistuvassa kartanossa, jota heillä ei ole varaa korjata. Hänen maailmansa muodostuu tarinoista, joita suvun jäsenistä liikkuu. Sitä mukaa kun Ellie kasvaa ja ottaa ensi askeleita aikuisuuden kynnykselle, äiti käpertyy yhä tiukemmin omaan, muilta suljettuun maailmaansa.

Tunnelma on läpi kirjan kohtalokas ja synkkä, ilmassa leijuu hipaus toivottomuutta: mikään ei muutu, eikä tuhoa voi estää. Dekadentti, lähes goottilainen tunnelma maagisine yksityiskohtineen pitää otteessaan jo ensi sivuilta lähtien. Kieli tukee hyvin kuvattavaa maailmaa, ja teosta on vaikea laskea käsistään, sillä tarina kummallisine piirteineen vie mukanaan.

Kirjan heikkoudeksi jää materiaalin paljous suhteessa sivumäärään. 182 sivuun on työnnetty useamman hahmon tragedia, useita sivujuonteita ja mielenkiintoisia haaroja, joista osa jää ikävästi lähtökuoppiinsa. Romaani olisi kaivannut joko rohkeaa laajentamista tai sitten materiaalin karsimista. Pienoisromaaniksi Villa Vietin linnut on pumpattu niin täyteen, että kokonaisuus on ratketa liitoksistaan.

Niin tai näin, Villa Vietin linnut kertoo tästä huolimatta persoonallisesta ja vahvasti omaäänisestä kirjailijasta. On mielenkiintoista nähdä, mihin kirjailijan polku Alanivan seuraavaksi vie. Alku on ainakin todella lupaava. Suosittelen romaania kaikille, jotka pitävät hieman oudoista ja vinksahtaneista maailmoista sekä nostalgiasta, jossa on ripaus makaaberia.

Jaakko Hämeen-Anttila, Venla Rossi: Nälästä nautintoihin (Otava 2015)

Yksi nautinnollisimmista lukemistani tietokirjoista pitkiin aikoihin on professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja ruokatoimittaja Venla Rossin teos Nälästä nautintoihin. Ruoan tarina. Artikkelikokoelma sisältää ruokaa ja syömisen kulttuuria eri kantilta tarkastelevia esseemäisiä tekstejä. Skaala on laaja, aina ruoan kielellisistä ulottuvuuksista kemiallisten prosessien historiaan saakka – ja ruokajournalismiin!

Tietokirjoissa rakastan ennen kaikkea pienten anekdoottien ja historiallisten detaljien paljoutta. Suuret linjat ovat kiehtovia, mutta yksityiskohdat todella tuovat ymmärrystä käsiteltävään asiaan aivan eri tavalla, etenkin jos aihe on muuten arkinen, kuten ruoka. Esimerkiksi monikaan ei välttämättä tiedä, että ketsuppi on alun perin kiinalainen mädätetystä kalasta valmistettu yleiskastike, joka muuntui mutkien kautta sokeriseksi tomaattilitkuksi.

Nälästä nautintoihin on hyvin toteutettu kokonaisuus, joka nappaa keitokseensa mukaan sopivasti historiaa, kirjallisuutta ja yhteiskunnallisia tieteitä. Vaikka moni asia on varmasti selvää kauraa ruokahistorian ja -kulttuurin harrastajalle, on teokseen aiheen ja käsittelytavan laajuuden kautta saatu varmasti paljon uutta tietoa himoharrastajallekin. Teos ei nimittäin pelkästään käsittele ruokaa ja syömistä, vaan koko ravinnon ympärille kehkeytynyttä kulttuuria – ja tämän kautta myös nälkää.

Ruoan ja syömisen synnyttämiä sosiaalisia tapoja käsittelevät esseet toivat sopivaa vastapainoa konkreettiseen murkinaan keskittyviin teksteihin. Näitä ovat mm. ruoan ja syömisen kielellisiä ulottuvuuksia käsittelevä essee ”Gastronomian kielioppi” sekä ruoan medioitumista, ruokakritiikkiä ja -journalismia käsittelevä sekä reseptien tekijänoikeuksia sivuava teksti ”Kaiken keskellä ruoka”.

Kaija Anttonen (toim.): En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta (Kieletär Inari 2015)

Tassu ylös, kuinka moni on lukenut saamelaista kirjallisuutta? Entä saamelaista runoutta, saati nykyrunoutta? Kirjaston runo-osaston uutuushyllystä löysin ilokseni Kaija Anttosen suomentaman ja toimittaman teoksen En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta (2015).

Kokoelman aluksi on Hanna Mattilan valaiseva ja äärimmäisen mielenkiintoinen artikkeli ”Saamelainen runous eilen ja tänään”, jossa tarkastellaan saamenkielisen kirjallisuuden – ja etenkin runouden – kehityskulkua historian hämäristä tälle vuosikymmenelle. Myönnän, ettei minulla ole laisinkaan pohjatietoa saamenkielisestä runoudesta, joten historiaosuus tuli tarpeeseen. En edes tiennyt, että 1800-luvulla pappi Anders Fjellner ryhtyi keräämään joikurunoja ja halusi luoda saamelaisille oman kansalliseepoksen.

Anttonen on valinnut toimittamaansa nykyrunouden kokoelmaan seitsemän runoilijaa: Rawdna Carita Eira, Sara Margrethe Oskal, Rose-Marie Huuva, Inghilda Tapio, Synnøve Persen, Rauni Magga Lukkari sekä Nils-Aslak Valkeapää. Suomalaiselle lukijalle tutuin heistä on luultavasti jo edesmennyt Nils-Aslak Valkeapää. Muut runoilijat ovat elossa ja aktiivisia.

Valituille runoille on yhteistä tiivis, selkeä ja maanläheinen ilmaisu. Saamelainen runous pohjautuu joikuperinteeseen, joka on muovannut nykyrunoutta vahvasti esimerkiksi säkeiden pituuksien ja sanojen onomatopoettisten piirteiden suhteen. Runoudella on Mattilan mukaan erityinen asema saamenkielisellä kirjallisuuden kentällä. Pienellä kielialueella on vaikea saada jatkuvaa ja vakaata kustannustoimintaa, mikä vaikuttaa esimerkiksi hitaamman proosakirjallisuuden marginaaliseen asemaan nykykirjallisuuden kentällä.

Kokoelman runot ammentavat paljon luonnosta, kuten saamelainen runous Mattilan ja Anttosen mukaan muutenkin. Luontokuvien ja vuodenkierron eri hetket kuvaavat usein konkreettisen elämän lisäksi myös laajempia teemoja, joko yhteiskunnellisia, yhteisöllisiä tai yksilöllisiä.

Kokoelman aloittavan Eiran runoudessa on tunnistettava mutkaton suhde luontoon ja itseen: ”alasti järvessä/ pikkukalat pyrähtelevät/ kutittavat/ vatsaa” sekä ”haluan piiloutua/ hiekkatörmään/ pääskyjen pesiin// kikattaa kanervakukkien takana”. Oskalin runoissa taas paistaa vahvemmin pettymyksen, sanattoman ahdistuksen ja levottomuuden tunteet. Huuvan tekstit pureutuvat selkeäsanaisemmin kansallisiin kipupisteisiin sekä tuskaan: ”Olin vapaa/ kun kätilö/ pesi silmäni/ ja aloin nähdä”. Kokoelman päättää Nils-Askal Valkeapään tuotannosta koottu kimara.

Pidän kovasti tavasta, jolla symbolinen ja konkreettinen vuorottelevat ja limittyvät kokoelman runoissa. Suorasanaisimmat runot, käsittelivät ne sitten yhteiskunnallisia asioita tai eivät, eivät tehneet niin suurta vaikutusta. Alleviivattu kritiikki taiteessa on aina saanut minut kavahtamaan.

Nautin kokoelmasta. Pidän monenlaisesta runoudesta, ja on yksi esimerkki on juuri tällainen vahvasti luontoon kiinnittyvä. Tämä menee nyt hehkutuksen puolelle, mutta olen vain niin innoissani aina kun suomennetaan pienen kielialueen runoutta tai kokoelmallinen proosaa. Niitä lukiessa minulle tulee aina vahvasti sellainen tunne, että pääsen viimein kurkistamaan maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin ollut pääsyä.

Kokoelman runoilijoista Huuvalta, Tapiolta, Lukkarilta sekä Valkeapäältä on suomennettu runoja joko kokoelman verran tai sitten valikoidusti osaksi Laajalti: runoja Saamenmaasta -kokoelmaa (Huuva, Tapio, Marainen & Marainen 2006).

(Buda)pest kesä 2016

Dob utca ei ole Pestin kauneimpia katuja, se on hiukan likainen, raihnainen ja täynnä levotonta liikettä. Sisäpihoilla saa hieman hengähtää, jos niille on pääsy. Olen kuitenkin niin ihastunut tähän kaupunginosaan, seitsemänteen, etten halua asua muualla. Jokaisella matkallani kaupunkiin olen asettautunut tänne, Euroopan suurimman synagogan suojelukseen.

Andrássy útia pitkin kulkee ensimmäinen metrolinjoista. Asemat ovat matalia, ahtaita ja vanhoja, eivät kovin kaukana maan pinnasta, kuten tuoreemmat asemat muilla kaduilla. Sisältä ne ovat vaaleaa ja viininpunaista kaakelia, koristeellisia ja kauniita. Metrot vanhoja, keltaisia, kolisevia. Aivan kuten lähialueen raitiovaunutkin.

Myöhästyin oopperasta yhdellä illalla. Seuraavat esitykset menevät vasta kymmenen päivän päästä. Palasin kadulle nuolemaan näppejäni. Sade tuli ja meni. Täällä on niin lämmin, että sitä tuskin huomaa. Lähes päivittäin ukkostaa, mutta paikalliset säikähtävät sisätiloihin vasta kun myrsky on pään päällä.

Joka puolella on upeita, vanhoja rakennuksia. On barokkia (mm. Euroopan suurin barokkirakennus: Parlamenttitalo), jugendia, neoklassismia ja empirea. Oopperatalo on mielettömän kaunis sisältä, kuten kuvasta näkyy.

Joka päivä kirjoitan kuin riivattu. Niin paljon, että iltaisin olen aivan puhki, ja kun kirjoitan blogia tuntuu että sanat ovat ehtyneet. Olen tyhjentänyt kaiken käsikirjoitukseen. Mutta kerrankin minulla on tunne, että tästä tulee jotakin, suorastaan hyvä. Niin hyvä, etten halua enää laisinkaan palata. Olen hypertilassa ja onnellinen. Tämä kaupunki hurmaa minut joka päivä uudelleen!

Jos piilottaa kameransa, menee paikallisesta. Pyörin ympäri katuja, kävelen helposti 15 kilometriä päivässä. Sen pysäyttää vain ukkonen tai väsymys. Tuulta ei ole nimeksikään, yli 3 m/s tuuli tietää myrskyä. Viilennystä saa vain dippaamalla jalat Tonavaan, mutta helpotus on vain hetkellinen.

Vietän paljon aikaa Damjanich utcalla olevassa kissakahvilassa. (Budapestin toinen kissakahvila on keskustassa Szent István Bazilikan takana.) Täällä kissat ovat huomionkipeitä, asiakkaita on vähän, eikä kahvilassa vietettävää aikaa ole rajoitettu. Sisään pääsee n. 5 euron suuruisella kissanhoitomaksulla, johon sisältyy pala kakkua (vaihtoehtoisesti kaljaa tai viiniä) sekä alkoholittomia juomia niin paljon kuin sielu sietää. Kissoja rakastavan kahvinkittaajan paratiisi.

Kuvassa Macskakávézón oma ihana ruttunaama, Luna.

Judafest 2016 @ Budapest

Olen pian ollut jo viikon Budapestissä. Tänään törmäsin naapurikadulla vilskeeseen ja villiin klezmer-musiikkiin, sen kuuli jo muutaman kadun päähän sisäpihojen kaiun kautta. Suunnistin ääntä kohti, upeaa klarinetti- ja viulumusiikkia!

Kyseessä oli Kazinczy utcan Judafest (a zsidó kultúra ünnepe), joka mainoksen mukaan järjestettiin nyt yhdeksännen kerran. Parin korttelin verran kojuja täynnä juutalaisia herkkuja, košeria košerin perään, jiddišin kielistä kirjallisuutta sekä koristeellisia mezuzoja (ovenpieleen kiinnitettäviä koteloita, joiden sisällä on Tooran jakeita). Ja niin paljon tavaroita, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan!

Ennen kuin huomasinkaan, hymyilevä nainen antoi minulle kultaisen rannekkeen sekä ohjelmalehtisen. Klezmer-ilottelu jatkuu aina kello kahdeksaan asti. Itse kiertelin kojuissa jonkin aikaa, jumituin ruuhkaan ja arvuuttelin jiddišinkielisten elintarvikepakettien sisältöä.

Ostin tapahtumasta yhden kauniin valokuvakirjan sekä tarpeeseen tulevan kangaskassin. Minulla ei ole tietokoneelle omaa salkkua, joten olen kuljettanut sitä mukanani yleensä kangaskassissa. Budapestiin unohdin ottaa sellaisen mukaan, joten olen alkupäivät ravannut tällä erinäisissä kaupoissa etsimässä, josko löytäisin mukavan ja tietokoneelleni sopivan kantokassin.


Ihmisvilinää Kazinczy utcalla.


Mezuzoja.


Herkkuja, joiden nimi ei taltioitunut mieleeni.


Festivaalien materiaalista saldoa!

Pyrhönen, Nyqvist & Koivisto (toim.): Keltaiset esseet (Tammi 2016)

Tammen legendaarinen Keltainen kirjasto täytti viime vuonna kuusikymmentä vuotta. Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittaman teoksen Keltaiset esseet. Keltainen kirjasto tutkijan silmin tekstit perustuvat lähes kaikki luentosarjaan, jonka Helsingin yliopiston tohtoriopiskelijat pitivät keväällä 2015.

Kokoelmassa kaksitoista tutkijaa käsittelee omavalintaisesta lähtökohdasta käsin yhtä Keltaisessa kirjastossa julkaistua kirjailijaa tai teosta. Useimmat valinnat liittyvät tukijoiden omaan tutkimustyöhön, minkä vuoksi esseissä on vahva kirjallisuustieteellinen ote. Kirjan aloittaa Heta Pyrhösen johdantoessee, jossa hän käsittelee maailmankirjallisuuden ja käännöskirjallisuuden historiaa, luonnetta ja mahdollisuuksia.

Vaikkei Goethe määritellyt maailmankirjallisuutta käsitteenä, se näyttäytyi hänelle areenana, jossa eri maiden kirjailijat, kriitikot ja tutkijat oppivat toisiltaan toistensa kirjallisuutta lukemalla. (s. 9)

Suurin osa esseistä on kirjallisuustieteellisiä, ja välillä tieteellinen dirkurssi huitelee aika pilvissä. Toisaalta tuli mukavan nostalginen olo, en ole aikoihin lukenut kirjallisuustieteellistä esseistiikkaa suomeksi, mutta samalla kimurantimpien kappaleiden kohdalla muistin, miksi turhauduin niin usein yliopistolla. Vaikka teos on suurelta osin onnistuttu muokkaamaan lukijaystävälliseksi, niin ihan ummikoille en uskalla kirjaa kuitenkaan suositella.

Nautin muutamien mielenkiintoisten esseiden (mm. Pii Telakiven essee Italo Calvinon teoksesta Koko kosmokomiikka) lisäksi eritoten pienistä kulttuurihistoriallisista tiedonjyväsistä, joita teos tarjosi. En esimerkiksi ollut tiennyt, että Toni Morrisonin esikoisromaani Sinisimmät silmät on sijoittunut amerikkalaisella kiellettyjen kirjojen listalla ”1990-luvulla 34. sijalle, ja 2000-luvulla 15. sijalle – ja vuonna 2014 jo neljänneksi.” (s. 80) Esseiden kautta välittyy selkeänä kuva siitä, kuinka kirjallisuus vaikuttaa tunteisiin ja arkeen myös taide- ja kulttuuripiirien ulkopuolella.

Kirjan päättää Lauri Niskasen tekemä suomentaja Helene Bützovin haastattelu. Mielestäni useamman kääntäjän haastattelu olisi toiminut paremmin kuin yhden. Ideana kääntäjän haastattelu vahvasti tieteellisten esseiden jälkeen toi kuitenkin keveän tuulahduksen kokonaisuuteen.