Työpäiväkirja #1: Haapsalu

Olen taas tien päällä. Tällä kertaa pystyin välttämään lentämistä, kun tulin ensin laivalla lahden yli Tallinnaan, ja jatkoin siitä matkaani bussilla luoteisrannikolle Haapsaluun.

Haapsalu on hurmaava pieni kaupunki. Sää on huhtikuisen oikutteleva: ensin oli +13 astetta ja leppoisa merituuli, seuraavana päivänä +3 ja aurinko taisteli ilmatilasta räntämyrskyn kanssa. Nyt sää näyttää vakautuneen aurinkoiseen ja leppeään kevätsäähän. Lämpenee hiljakseltaan.

Ikkunasta näkyvät lahti ja meri lukuisine muuttolintuineen, toisista ikkunoista naapurien talojen katot. Kaduilla on rauhallista. Ihmiset lämmittävät asuntojaan puilla, ja vanhassa kaupungissa leijailee alati savun tuoksu, joka tarttuu hiuksiin eikä päästä irti edes nukkumaan mennessä.

Olen saanut kirjoitettua lähes päivittäin. Tulin pääsiäisenä, ja ryhdyin töihin heti asetuttuani. Yllättävää kyllä en tarvinnut tällä kertaa useaa päivää asettautumiseen ja työhön orientoitumiseen; pääsin heti romaaninsyrjään kiinni.

Kaupat ja lähikahvilat ovat jo käyneet tutuiksi, sillä iso osa kaupallisista toimijoista on auki vain kesäsesongin aikana. Tarjontaa ei ole liiaksi asti, ja hintataso on sen verran alhainen, että voin nauttia kahvini päivittäin ulkona. Kun en kirjoita, luen, kuuntelen äänikirjaa tai kävelen lahden ympäri seuraamassa lintujen kevätmuuttoa. On ihana seurata kevään etenemistä autiopaikalta ja tietää, ettei ole kiire mihinkään.

Vanhat kaupungit ovat hurmaavia. Rakastan ikääntyneitä taloja, puulämmitteisiä takkoja ja huonolaatuisia teitä. Kissoja, jotka jolkottelevat pihalta toiselle vähät välittäen, kenen mailla kusevat ja naukuvat. Kävin Haapsalussa ensimmäistä kertaa viime kesänä, silloin päätin hakea residenssiin. Värikkäät talot, hylätyt villat ja puoliksi romahtaneet kotterot vuorottelevat tyhjien tonttien ja kolhon neuvostoarkkitehtuurin kanssa.

Tällä hetkellä suurin murheeni lienee se, etten ole vielä ystävystynyt talon kissan kanssa. Aiempien residenssivieraiden kokemuksia vieraskirjasta lukiessa huomaan yhden jos toisenkin lupaavan karvapallosta hyvän ystävän yksinäiselle kirjailijalle, mutta kenties kevään ja kiiman takia ei kattimusta ole juurikaan näkynyt, vaikka olen pitänyt täällä majaani jo viikon verran. Onneksi toinen ulkona kuljeskeleva kissa antoi minun helliä häntä hiukan eräänä sateisena päivänä.

Olen jo nyt – viikossa! – saavuttanut enemmän kuin uskalsin toivoa. Barcelonassa olin lähinnä uninen ja flunssainen, ja podin kirjoittamisen kauhua ja inhoa, joka on nyt tiessään. Budapestissä kaupunki kutsuu minua ja häiritsee ärsykkeillään, mutta täällä minulla on pieni pesä, jossa on helppo kirjoittaa ja tutkia tekstin kieltä ja maailmaa.

Romaanin lisäksi olen työstänyt erästä toista projektia, joka on muovautunut vasta viime viikkoina nykyiseen muotoonsa. Aiemmin minulla oli kaksi erillistä käsikirjoitusta, kumpikin enemmän tai vähemmän konkretisoitunut tai idean tasolla. Keksin yhdistää ne, vaikka ne vaikuttivatkin alun perin mahdottoman erilaisilta ja kaikin puolin yhteensovittamattomilta. Olen uuden ja jännän äärellä, enkä malta odottaa, että näen, mitä tästä syntyy. Jotakin uutta, sillä aivan tämän tyyppiseen tekstiin en ole aiemmin törmännyt. Jo ajatuskin innostaa ja inspiroi, pakottaa seuraamaan minne teksti kuljettaa.

Koska kirjoittaminen on lähtenyt näin hyvin käyntiin, odotan tämänkertaiselta residenssijaksolta paljon. En ahdistu, mikäli en saa päivittäin kirjoitettua. Liialliset ja konkreettiset tavoitteet aiheuttavat kohdallani enemmän lukkoja kuin epämääräiset ”editoi romaania”-päämäärät. Uskon, että tästä tulee kaikin puolin hedelmällinen ja rikas reissu, sillä en muista vuosiin olleeni näin hyvässä vedossa ja täynnä inspiraatiota. Erityisesti odotan retkeä Latvian puolelle ja Riikaan, jonne lähden taustatyömatkalle viikon päästä.

Kuvat ovat Viron Haapsalusta huhtikuulta 2018.

Naisvihamielinen (sisällis)sotaooppera (Il Trovatore/Kansallisooppera)

Claudio Otelli, Elena Stikhina. Kuva: Stefan Bremer

Kansallisoopperan tuore Il Trovatore tuo lavalle Barcelonan Liceu-oopperan näkemyksen sodan kauhuista sekä aimo annoksen naisiin kohdistuvaa seksuaalista sekä muuta väkivaltaa. Koska ensi-ilta on juuri tänä vuonna, ei voi olla tulkitsematta andorralaislähtöisen Joan Anton Rechin produktiota Suomen sisällissodan ja Espanjan nykyisten sisäisten kahnauksien kautta. Mikä olisikaan parempi ooppera kuvaamaan Suomen vuoden 1918 tapahtumia kuin Verdin mahtipontinen spektaakkeli, jossa veli taistelee veljeä vastaan karuun loppuun saakka?

Ohjauksen lisäksi Rechi on myös vastuussa lavastuksesta. Produktio on melko klassinen – menneisyyteen sijoittuva – puvustusta ja koreografiaa myöten, mutta mukaan on saatu useita oivallisia ja tuoreita yksityiskohtia, kuten rovion rakentaminen tuoleista. Läpi oopperan taustalle heijastetaan kollaaseja sekä yksityiskohtia Francisco de Goyan (1746-1828) teoksista: ensin hilpeämpiä alku-uran teoksia, sitten synkempiä aiheita Mustat maalaukset sekä Sodan tuhoja -sarjoista.

Goya seurasi aikanaan ahdistuneena Napoleonin sodan kauhuja, joista teki Sodan tuhoja -nimisen etsaussarjan. Näitä brutaaleja kuvia heijastuu taustalle yhä enemmän oopperan kulkiessa kohti katkeraa loppuaan. Mustavalkoista kuvitusta rikkoo vain punainen veri, josta saadaankin viittaus Suomen sisällissodan katkeransuloisiin väreihin: punaiseen ja valkoiseen.

Silloin kun Goyan esittävät teokset eivät heijastu taustalle, lavaa koristavat maalaustaiteelliset raamit. Hivenen höpsähtäneen oloinen Goya (Timo Paavola) kulkee surullisena hahmona lavalla kuin alleviivaavana tekijänä aina tapahtumien kulminoituessa kohti kriisiä tai kliimaksia. Käsiohjelmassa Rechi sanookin halunneensa ajatusleikin avulla pohtia, miten Goya olisi kertonut trubaduurin tarinan.

Jana Sýkorová, Aquiles Machado, Koit Soasepp. Kuva: Stefan Bremer

Ohjaus onnistuu hyvin yhdistämään kuvataiteen ja visuaalisuuden osaksi kokonaisuutta, vaikka kuvat toki ovat alisteisia itse äänelle ja teatterille. Sen sijaan yritys ympätä myös sana tiiviiksi osaksi oopperaa toi vain sekavuutta kokonaisuuteen. Osa lauseista sopi hyvin, kuten alussa kankaalle heijastuva ”Surullisia aavistuksia siitä, mitä on tapahtuva”, mutta lauseen monistuessa sen teho särkyy. Myöhemmin kankaille heijastuu lisää lauseita, mikä syö sanankäytön tehoa lisää. Useimmat sitaatit, kuten ”haudattiin ja vaiettiin”, voi katsoa viittaavan Suomen sisällissodan luomiin traumoihin, samoin kuin äitien itku toisiaan vastaan nousseiden veljien vuoksi.

Kuvataiteen lisäksi oopperasta nousi esille vahva naisiin kohdistuva raaka väkivalta, joka luultavasti on hivuttanut produktion ikäluokituksen kahdeksaantoista. Joukkoraiskaus, kuristaminen, tukistaminen, hakkaaminen ja viiltely – ja kaikki kohdistuneena naishahmoihin, niin solisteihin, kuoroon kuin avustajiin. Lopussa tapahtuva Manricon kuristaminen taisi olla ainut keskiössä ollut väkivallanteko miestä kohtaan.

Jo aloitus kertoo paljon: kreivi Lunan henkivartiokaartin päällikön kertoessa sotilaille kreivin veljen kohtalosta sotilaat käyvät keittäjättären kimppuun, joukkoraiskaavat ja viiltelevät häntä. Vaikka Conte di Lunan sotilaat oli mahdollista nähdä vain Lunan kreivin naisiin halveksuvasti suhtautumisen ilmentymänä, oli väkivaltaa aivan liikaa. Etenkin Azucenan hidastettu kidutuskohtaus Leononan ja Manricon herkän lemmendueton taustalla oli suorastaan kömpelö.

Ylettömän väkivallan määrä ei aivan avautunut: miksi pitää näyttää pitkitettyjä joukkoraiskaus- ja kidutuskohtauksia, kun sille ei ole suoraa taustaa musiikissa tai libretossa? Mikään produktiossa ei suoranaisesti puolla naisvihalla mässäilyä; toki Conte di Lunalla on sairas ja vääristynyt suhtautuminen naisiin jo pelkän libreton tasolla, mutta tämä yksistään ei riitä taustaksi sille, että koko produktio alistetaan Conte di Lunan sadistisille fantasioille. Toki naisiin on kohdistunut sodissa aina raakaa väkivaltaa, mutta Il Trovatoren ohjaus ei muuta katsojalle oikein suollakaan Goyan hienojen teoksen lisäksi.

Jana Sýkorová Azucenana. Kuva: Stefan Bremer

Rechin Il Trovatoren voi nähdä Lunan kreivin ja mustalaiseukko Azucenan välisenä valtataisteluna. Vaikka kreivi käyttää raakaa väkivaltaa saadakseen tahtonsa läpi, saa vanha mustalaiseukko viekkaudellaan kuitenkin viimeisen sanan – kidutettuna ja alistettuna, mutta vahvana -, ja näyttää näin olevansa kreiviä terävämpi. Vaikka produktiota katsoisikin tällaisena klassisena patriarkaalisuuden ja matriarkaalisuuden välisenä titaanien taistona, ei se silti anna oikeutta täyttää lavaa huonosti perustelluilla raakuuksilla.

Myös solistisuoritukset tukivat näkemystä siitä, että kreivi ja mustalaiseukko olivat oopperan todelliset tähdet. Claudio Otellin Conte di Luna oli vahvaääninen ja vaikuttava; Sari Nordqvist taas kantavalla mezzollaan dramaattisen vahva persoonallisuus, suorastaan luonnonvoima. Usein nimittäin juuri Azucenan roolitus tuottaa pettymyksen joko rooliin sopimattoman (lue: pliisun) äänenvoimakkuuden tai -värin vuoksi. Pääparin, Manricon ja Leonoran, produktio näytti naiiveina rakastavaisina – mitä he oikeastaan ovatkin. Elena Stikhinan sopraano sai ansaitusti raikuvimmat aplodit illan päätteeksi. Harmi, ettei Leonoran rooli yksipuolisuudessaan tarjonnut muuta kuin hienoja aarioita.

Täytyy vielä mainita Verdin tunnetut joukkokohtaukset: erityisesti kuoro teki vaikutuksen. Mauro Fabbri sekä Marge Mehilane saivat oopperan kuoron pistämään parastaan. Kenties suurin pettymys oli ohjauksen naisväkivallan mässäilyn lisäksi Manrico (Aquiles Machado), jonka ääni jäi usein orkesterin ja kuoron alle kovasta yrityksestä huolimatta.

Giuseppe Verdi: Il Trovatore
Kansallisooppera 23.3.-28.4.2018
Musiikinjohto Patrick Fournillier
Ohjaus ja lavastus Joan Anton Rechi
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

Taiteilijaresidenssit

Olen käynyt erilaisissa taiteilijoille ja taidealalla työskenteleville ihmisille suunnatuissa residensseissä vuodesta 2014 lähtien. Muutaman ensimmäisen vuoden aikana residenssielämääni vaikuttivat yliopisto-opinnot ja muutamat läsnäolopakolliset kurssit. Valmistumiseni vapautti minut lukuvuosiajattelusta, ja viimeiset vuodet olenkin matkaillut ympäri Eurooppaa milloin se vain on ollut mahdollista.

Olen matkaillut koko elämäni. Olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että lapsuudenkodissani oli tapana reissata useamman viikon ajan pitkin Eurooppaa joka kevät. Ajoimme asuntoautolla milloin Italiaan tai Espanjaan. Lähinnä läntisen Euroopan alueella, itää olen saanut koluta aikuisena itsekseni. Mutta rakkaus matkusteluun ja ulkomaihin istutettiin minuun jo sylilapsena ja sitä ruokittiin anteliaasti vuosittain.

Myöhemmin Tanskassa viettämäni vuodet jättivät nälän viettää enemmän aikaa muualla, mutta ilman lopullista muuttamista toiseen maahan ja kulttuuriin. Olen aina suhtautunut Eurooppaan kuin se olisi yksi suuri kotimaa: toiset muuttavat Kotkaan, toiset Kööpenhaminaan.

Yksi vapaan kirjoittajan työn hyvistä puolista onkin vapaus ja mahdollisuus liikkua. Niinpä heti kun sain liiat velvollisuudet harteiltani (eli valmistuin), aloin hakea taiteilijoille suunnattuihin residensseihin aiempaa enemmän. (Lista kirjailijoille suunnatuista kotimaisista ja ulkomaisista residensseistä ja hakuajoista mm. Kirjailijaliiton sivuilla.)

Minulle – kuten varmasti monelle kirjailijalle sekä muun alan taiteilijalle – residenssijaksot ovat lähes välttämättömiä luovan työn kannalta. Konkreettinen poissaolo kotipiiristä, tutusta ympäristöstä sekä sosiaalisista ympyröistä auttaa keskittymään olennaiseen. On myös aina ilo huomata, kuinka kielitaito kehittyy, kun viettää kuukauden ulkomailla, vaikkei näkisikään erikoisemmin vaivaa kielen treenaamiseen tai uuden opettelemiseen.

Ensimmäinen pidempi ulkomaanresidenssini oli Unkarissa, sitä ennen olin kokeillut residenssielämää Suomen sisällä. Tein Budapestissä merkittävän osan seuraavasta romaanistani, ja sain siellä myös teoksen kannalta tärkeimmät oivallukset. Muokkasin myös kertaalleen piakkoin ilmestyvän Budapest-sarjan (Poesia 2018) kummassakin vuoden 2017 residenssipaikassani (Budapestin lisäksi olin kuukauden Barcelonassa). Täytyy myöntää, että Espanjan residenssin suhteen jännitti pitkin syksyä se, olenko matkalla tosiaan Espanjaan vai Kataloniaan ja hakataanko minut illalla, mikäli yritän treenata koomaista kielitaitoani ja ostaa ruokaa kouluespanjalla.

Tähän mennessä olen harrastanut pelkästään kuukauden mittaisia residenssijaksoja ja huomannut, että ne sopivat minulle oikein mainiosti. Useimmiten viimeisen viikon aikana alkaa jo tulla koti-ikävä – tai siis kissaikävä! – ja halu palata palkkatöiden pariin. Residenssijaksoja on jaettavissa viikosta ainakin puolen vuoden mittaisiin pätkiin saakka, mutta itse en ole hakenut kuin kuukauden mittaisia paikkoja. Ajat vaihtelevat residenssien mukaan: joissakin vietetään vain viikko, joissakin taas minimiaika on jopa kaksi kuukautta.

Olen usein kuullut – lähinnä muilta kuin taiteilijoilta – että residensseihin mentäisiin lähinnä juhlimaan ja lomailemaan. Itse olen aikamoinen työn orja, sillä hektisten toimittajan ja kriitikon töiden ohella ne pari kuukautta, jotka vuodesta olen poissa Suomesta, voivat olla ainoat hetket, jolloin voin keskittyä hyvällä omallatunnolla romaanien ja muiden käsikirjoitusten työstämiseen.

Residenssiaika merkitsee minulle usein tietynlaista arjen asketismia. Syön vähemmän ja terveellisemmin, en juuri koske alkoholiin, saattaa mennä kaksikin viikkoa, etten puhu kenellekään kassaneitiä lukuunottamatta. Saatan ruokkia itseäni paikallisella kulttuurilla: museoilla ja konserteilla, tai ihan vain olla ulkona, jos säät sallivat. Ja ennen kaikkea luen ja kirjoitan. Residenssijaksot muodostuvat tietynlaisiksi työretriiteiksi työmatkojen sijaan.

Vaikka asettautuminen uuteen paikkaan vie aikansa, eivätkä lähtövalmistelut ole läheskään aina kovin herkullisia (Suomen kodin vuokraaminen, kissojen hoitopaikan etsiminen, palkkatöiden järjestely), on alkukankeuksien jälkeinen aika usein työn kannalta korvaamatonta. Luovaan tilaan heittäytyminen ei ole läheskään aina mahdollista heti residenssiin saavuttaessa. Usein meneekin muutamia päiviä, kun opettelee pelkästään kaupan sijaintia, kaupungin tarjontaa sekä kieltä. Ja odottaa, että mieli kuin varkain asettuu tilaan, jossa työnteko sujuu mutkattomasti.

Suunnittelen residenssijaksoni usein hyvissä ajoin etukäteen. Tällöin voin helpommin järjestää työasiani niiden kuukausien ympärille, jotka olen poissa siten, ettei kumpikaan työ kärsi. Tänä vuonna vietän ensimmäiset kuukaudet Suomessa, sitten olisi tarkoitus taas lähteä maailmalle, tällä kertaa Viroon. Käyn taas uudessa paikassa, residenssissä, jossa en ole aiemmin ollut. On mukava kotoutua uuteen paikkaan kuukaudeksi, sillä se tietää uuteen kulttuuriin, kieleen ja maantieteeseen tutustumista sekä kosolti aikaa keskittyä pelkästään omaan kirjoittamiseen.

Kuvat ovat Barcelonan maakunnassa sijaitsevasta Arenys de Marin residenssistä marraskuulta 2017.

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta (Siltala 2017)

Yhdysvaltalaisen Ben Lernerin esikoisromaani Lähtö Atochan asemalta (suom. Artturi Siltala) kertoo yhdysvaltalaisesta Adamista, joka asuu stipendiaattina Madridissa ja tekee kaikkensa, jottei amerikkalaisuuus näkyisi hänestä.

Adamista on tekemällä tehty inhottava hahmo. Hänen epäaitoutensa, laskelmoivuutensa, alituinen valehtelunsa sekä naivistinen suhtautuminen muihin ihmisiin sekä heidän motiiveihinsa on suorastaan herkullisen raivostuttavaa. Äärimmäisen huonolla itsetunnolla varustetulle Adamille tuntuu olevan tärkeää se, että naiset pitävät hänestä. Se, kuinka sitoutunut hän on heihin, ei häntä niinkään hetkauta. Onneksi Adam on ainoa tällainen itsekäs ja rasittavan eksyksissä oleva pojanrassu; muut teoksen hahmot tuntuvat olevan aikuisia ainakin päähenkilöön verrattuna.

Kuten ehkä rivien välistä on mahdollista tulkita, olin aika ärtynyt teoksen henkilöhahmon suhteen. Angstia seuraa mielellään aikansa, mutta sitten se alkaa puuduttaa – ja raivostuttaa. Tragikomiikka kääntyy uuvuttavaksi, kun hahmo ei tunnu pääsevän puusta pitkälle elämässään, pyrkimyksissään eikä oikein edes ajatuksissaan. Hänen kykynsä nähdä vain oma itsensä on huikealla tasolla.

Kiinnostuin teoksesta, sillä oletin sen käsittelevän enemmän taiteen tekemisen ehtoja. Pillereiden, alkoholin ja ihmissuhteiden väärinkäyttö nousee kuitenkin vahvasti etualalle. Runous, johon Adam ei itsekään usko, kulkee kyllä mukana, mutta suuria teoreettisia esteettisia nautintoja teos ei tarjoa, eikä oikein voisikaan päähenkilön kyynisyyden vuoksi.

Lähtö Atochan asemalta kuvaa yhdenlaisen taiteilijatyypin, joka vierastaa kaikenlaista taiteilijamyyttiin ja taiteilijuuteen liittyvää paatoksellisuutta. Hieman toisesta vinkkelistä katsottuna Adam on vain syrjäytynyt, tai elämässään hetkeksi eksynyt poika.

Teoksen päähenkilö ja asetelma (taiteen tekeminen ennen meritoitumista), toi mieleen paljon keskustelua tänä syksynä herättäneen ”ideologisesti työttömän” Ossi Nymanin. Lernerin romaani herättikin kiinnostuksen lukea Nymanin teos ja verrata, kuinka kaksi taidetta tekevää päähenkilöä kipuilee alkavan taiteilijuutensa ja yhteiskunnan puristuksissa.

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (Aviador 2017)

Alejo Carpentier (1904-1980) oli kuubalainen kirjailija. Häneltä on aiemmin julkaistu Kadotetut askeleet (1953, Gummerus 1958), Valaistujen vuosisata (1962, Otava 1986) sekä hulvaton Barokkikonsertto (1974, Like 1995), mutta jostakin kumman syystä käännöstyö lakkasi siihen. 2010-luvulla kirjailijan teoksiin tarttui Aviador, joka julkaisi pienoismusiikkiromaanin Eroica (1956) vuosi sitten, ja nyt yhden Carpentierin pääteoksista, Valtakunnan tästä maailmasta (1949, suom. Jyrki Lappi-Seppälä).

Pienoisromaani valottaa Haitin (Hispaniolan saaren) historiaa 1700- ja 1800-luvuilla. Teoksen keskushenkilöksi voi ajatella Ti Noëlin, mustan orjan, jonka elämää ja vaiheita seurataan kirjan alusta loppuun. Keskushenkilöksi Noël on etäinen, ja teos tuntuukin kertovan laajemmin kansakunnan historiaa kuin yhden henkilön tarinan. Näin ollen Noël on ennen kaikkea väline.

Tapahtumat keskittyvät saarella tapahtuneisiin vallankaappauksiin, -kumouksiin sekä tasa-arvon kysymyksiin. Vallankumoukselliset orjat organisoivat yksi toisensa jälkeen kansannousuja valkoisia siirtomaaisäntiään vastaan. Joskus iskut onnistuvat paremmin, joskus huonommin. Romaani kuvaa ihmisen ikiaikaista vallanhimoa ja sitä, kuinka historia pyörii kuin maailmanpyörä itsensä ympäri, toistaen syklisesti kansannousuja ja uusia hirmuvaltoja. Oppiminen on hidasta, ja aina ilmaantuu uusia, joskus jopa yllättäviä, takapakkeja:

Ei varmaan edes Henry Christophe olisi osannut kuvitella, että Hispaniolan maita hallitsisi jonain päivänä kahta eri verenperintöä edustava uusi ylhäisö, mulatit ja kvarteronit, jotka olivat nyt omineet vanhat plantaasit, erioikeudet ja arvonimet. (s. 149)

Kaikkien kohtaloiden yli kurkottaa toivo ja halu muutokseen. Muutoksen vuoksi ihminen on valmis uhraamaan mitä tahansa. Siinä piilee ihmisen suuruus, mutta myös heikkous. Carpentier osaa sanallistaa tämän hienosti Ti Noëlin, Mackandalin ja Bouckmanin, mutta myös Solimanin ja Henri Christophen hahmojen avulla.

Hän tajusi nyt, ettei ihminen koskaan tiedä ketä varten hän lopultakin kärsii ja toivoo. Ihminen kärsii, toivoo ja ponnistelee muita varten, ihmisiä joita hän ei tule tuntemaan ja jotka vuorostaan kärsivät, toivovat ja ponnistelevat jälkeensä tulevia varten, jotka eivät hekään tule onnellisiksi, sillä ihminen havittelee aina onnea yli hänelle määrätyn osan. (s. 155)

Carpentierin teoksessa sekoittuu kauniisti todellisuus, suullisen kertomusperinteen fantasiat ja tarinat. On toissijaista, tapahtuuko jokin seikka länsimaalaisen järjen ja logiikan sääntöjen mukaisesti todellisuudessa, vai muuttaako vainottu vallankumouspäällikkö muotoaan ja tarkastelee maailmaa linnun tai muun eläimen hahmossa, kunnes on taas turvallista muuttua ihmiseksi. Kirjailijaa pidetäänkin maagisen realismin varhaisena edustajana, ja sille on vahvat perusteet.

Vaikka Carpentierin teokset ovat usein lyhyitä – alle 200 sivun mittaisia – ne sisältävät enemmän sanottavaa ja pohdittavaa kuin useimmat laajemmat teokset. Valtakunta tästä maailmasta jää myös kaihertamaan mieltä. Ei sen vuoksi, että se valottaa Haitin ja orjuuden synkkää historiaa, vaan nimenomaan siksi, että se kertoo jotakin hyvin oleellista ihmisluonnosta. Toivottavasti Aviador jatkaa Carpentierin tuotannon julkaisemista myös jatkossa. Jyrki Lappi-Seppälän käännökset ovat suorastaan lumoavaa luettavaa.