Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta (Siltala 2017)

Yhdysvaltalaisen Ben Lernerin esikoisromaani Lähtö Atochan asemalta (suom. Artturi Siltala) kertoo yhdysvaltalaisesta Adamista, joka asuu stipendiaattina Madridissa ja tekee kaikkensa, jottei amerikkalaisuuus näkyisi hänestä.

Adamista on tekemällä tehty inhottava hahmo. Hänen epäaitoutensa, laskelmoivuutensa, alituinen valehtelunsa sekä naivistinen suhtautuminen muihin ihmisiin sekä heidän motiiveihinsa on suorastaan herkullisen raivostuttavaa. Äärimmäisen huonolla itsetunnolla varustetulle Adamille tuntuu olevan tärkeää se, että naiset pitävät hänestä. Se, kuinka sitoutunut hän on heihin, ei häntä niinkään hetkauta. Onneksi Adam on ainoa tällainen itsekäs ja rasittavan eksyksissä oleva pojanrassu; muut teoksen hahmot tuntuvat olevan aikuisia ainakin päähenkilöön verrattuna.

Kuten ehkä rivien välistä on mahdollista tulkita, olin aika ärtynyt teoksen henkilöhahmon suhteen. Angstia seuraa mielellään aikansa, mutta sitten se alkaa puuduttaa – ja raivostuttaa. Tragikomiikka kääntyy uuvuttavaksi, kun hahmo ei tunnu pääsevän puusta pitkälle elämässään, pyrkimyksissään eikä oikein edes ajatuksissaan. Hänen kykynsä nähdä vain oma itsensä on huikealla tasolla.

Kiinnostuin teoksesta, sillä oletin sen käsittelevän enemmän taiteen tekemisen ehtoja. Pillereiden, alkoholin ja ihmissuhteiden väärinkäyttö nousee kuitenkin vahvasti etualalle. Runous, johon Adam ei itsekään usko, kulkee kyllä mukana, mutta suuria teoreettisia esteettisia nautintoja teos ei tarjoa, eikä oikein voisikaan päähenkilön kyynisyyden vuoksi.

Lähtö Atochan asemalta kuvaa yhdenlaisen taiteilijatyypin, joka vierastaa kaikenlaista taiteilijamyyttiin ja taiteilijuuteen liittyvää paatoksellisuutta. Hieman toisesta vinkkelistä katsottuna Adam on vain syrjäytynyt, tai elämässään hetkeksi eksynyt poika.

Teoksen päähenkilö ja asetelma (taiteen tekeminen ennen meritoitumista), toi mieleen paljon keskustelua tänä syksynä herättäneen ”ideologisesti työttömän” Ossi Nymanin. Lernerin romaani herättikin kiinnostuksen lukea Nymanin teos ja verrata, kuinka kaksi taidetta tekevää päähenkilöä kipuilee alkavan taiteilijuutensa ja yhteiskunnan puristuksissa.

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (Aviador 2017)

Alejo Carpentier (1904-1980) oli kuubalainen kirjailija. Häneltä on aiemmin julkaistu Kadotetut askeleet (1953, Gummerus 1958), Valaistujen vuosisata (1962, Otava 1986) sekä hulvaton Barokkikonsertto (1974, Like 1995), mutta jostakin kumman syystä käännöstyö lakkasi siihen. 2010-luvulla kirjailijan teoksiin tarttui Aviador, joka julkaisi pienoismusiikkiromaanin Eroica (1956) vuosi sitten, ja nyt yhden Carpentierin pääteoksista, Valtakunnan tästä maailmasta (1949, suom. Jyrki Lappi-Seppälä).

Pienoisromaani valottaa Haitin (Hispaniolan saaren) historiaa 1700- ja 1800-luvuilla. Teoksen keskushenkilöksi voi ajatella Ti Noëlin, mustan orjan, jonka elämää ja vaiheita seurataan kirjan alusta loppuun. Keskushenkilöksi Noël on etäinen, ja teos tuntuukin kertovan laajemmin kansakunnan historiaa kuin yhden henkilön tarinan. Näin ollen Noël on ennen kaikkea väline.

Tapahtumat keskittyvät saarella tapahtuneisiin vallankaappauksiin, -kumouksiin sekä tasa-arvon kysymyksiin. Vallankumoukselliset orjat organisoivat yksi toisensa jälkeen kansannousuja valkoisia siirtomaaisäntiään vastaan. Joskus iskut onnistuvat paremmin, joskus huonommin. Romaani kuvaa ihmisen ikiaikaista vallanhimoa ja sitä, kuinka historia pyörii kuin maailmanpyörä itsensä ympäri, toistaen syklisesti kansannousuja ja uusia hirmuvaltoja. Oppiminen on hidasta, ja aina ilmaantuu uusia, joskus jopa yllättäviä, takapakkeja:

Ei varmaan edes Henry Christophe olisi osannut kuvitella, että Hispaniolan maita hallitsisi jonain päivänä kahta eri verenperintöä edustava uusi ylhäisö, mulatit ja kvarteronit, jotka olivat nyt omineet vanhat plantaasit, erioikeudet ja arvonimet. (s. 149)

Kaikkien kohtaloiden yli kurkottaa toivo ja halu muutokseen. Muutoksen vuoksi ihminen on valmis uhraamaan mitä tahansa. Siinä piilee ihmisen suuruus, mutta myös heikkous. Carpentier osaa sanallistaa tämän hienosti Ti Noëlin, Mackandalin ja Bouckmanin, mutta myös Solimanin ja Henri Christophen hahmojen avulla.

Hän tajusi nyt, ettei ihminen koskaan tiedä ketä varten hän lopultakin kärsii ja toivoo. Ihminen kärsii, toivoo ja ponnistelee muita varten, ihmisiä joita hän ei tule tuntemaan ja jotka vuorostaan kärsivät, toivovat ja ponnistelevat jälkeensä tulevia varten, jotka eivät hekään tule onnellisiksi, sillä ihminen havittelee aina onnea yli hänelle määrätyn osan. (s. 155)

Carpentierin teoksessa sekoittuu kauniisti todellisuus, suullisen kertomusperinteen fantasiat ja tarinat. On toissijaista, tapahtuuko jokin seikka länsimaalaisen järjen ja logiikan sääntöjen mukaisesti todellisuudessa, vai muuttaako vainottu vallankumouspäällikkö muotoaan ja tarkastelee maailmaa linnun tai muun eläimen hahmossa, kunnes on taas turvallista muuttua ihmiseksi. Kirjailijaa pidetäänkin maagisen realismin varhaisena edustajana, ja sille on vahvat perusteet.

Vaikka Carpentierin teokset ovat usein lyhyitä – alle 200 sivun mittaisia – ne sisältävät enemmän sanottavaa ja pohdittavaa kuin useimmat laajemmat teokset. Valtakunta tästä maailmasta jää myös kaihertamaan mieltä. Ei sen vuoksi, että se valottaa Haitin ja orjuuden synkkää historiaa, vaan nimenomaan siksi, että se kertoo jotakin hyvin oleellista ihmisluonnosta. Toivottavasti Aviador jatkaa Carpentierin tuotannon julkaisemista myös jatkossa. Jyrki Lappi-Seppälän käännökset ovat suorastaan lumoavaa luettavaa.

Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)

Pohja on Laura Gustafssonin neljäs romaani ja avoimen omaelämäkerrallinen. Tunnustuksellisen kirjallisuuden hengessä Gustafsson antaa palaa näppäimistö roihuten. Tuloksena on alastomaksi riivitty lopputulos, joka tuskin jättää ketään kylmäksi.

Teoksessa viehättää eritoten se äärimmäinen rohkeus, jolla kirjoittamiseen sekä omaan elämään materiaalina on tartuttu. Teksti luistaa ja hyppii aiheesta toiseen aivan kuin sivut olisivat maniassa kirjoitettu, muutaman session aikana. En tosin ole aivan vakuuttunut siitä, että tekstikappaleet teoksen alkupuolella olisivat aivan ideaalissa järjestyksessä kokonaisjännitteen näkökulmasta. Toisaalta tunnustuksellisuuteen sopii vahvasti puikkelehtiva ja pomppiva teksti, joka alleviivaa efektiä, että asioita vain ryöpytetään lukijalle hallitsemattomasti.

Kertoja kipuilee taiteilijuutensa ja äitiytensä, mutta ennen kaikkea sukupuolensa kanssa. Yrityksistä huolimatta luottamus vastakkaiseen sukupuoleen ei ota säilyäkseen, eivätkä suhteet pääty katastrofia kummemmaksi. Minäkertoja avaa kipeimmät haavansa ja muistonsa, pohtii käytöksensä vaikuttimia ja näyttää lukijalle kiertelemättä tilanteet, joissa olisi niin sanotusti voinut mennä tai tehdä paremminkin. On helppo ihailla sitä vimmaista voimaa ja uskallusta, häpeän kohtaamista ja myöntämistä, minkä Pohja nostaa pöydälle.

Erityisen huikea oli viides luku, jossa päähenkilö pohtii taiteilijuuden sukupuolittuneisuutta kysymällä, oliko myös Charles Bukowski ”tarkka siitä, millaisia kuvia hänestä käytetään” ja ”jättikö hän juhlissa syömättä, koska arveli, ettei ole hyväksi linjoille sekä syödä että juoda” (s. 75), ja vertailiko hänkin ”itseään ja omaa asemaansa ennen kaikkea oman sukupuolensa ja ikäryhmänsä kollegoihin, vaikka mesosi halustaan tulla katsotuksi laajemmassa viitekehyksessä”? (s, 77) Ja kaiken jälkeen kenties se kaikkein tärkein:

”Tajusiko Charles Bukowski, että jos hän ei vain olisi vanha likainen mies, hänen tuotantoonsa suhtauduttaisiin taiteena eikä hänen sukupuolensa ja ikänsä ja puhtautensa antaman lukuohjeen läpi. Pännikö häntä se, ettei häntä sukupuolensa vuoksi pidettäisi suurena taiteilijana, vaan mieskirjailijana tai ihan rehdisti alkoholistina.” (s. 77)

Gustafsson luottaa siihen, että avoimuudella ja itsensä paljastamisella saavuttaa jotakin hyvää. Hän vuodattaa tunteita sellaisella volyymilla, ettei voi kuin pyyhkiä hikeä otsalta. Huikeaa. Pelottavaa. Kunnioitettavaa. Me tarvitsemme tätä. Me tarvitsemme Laura Gustafssonin kaltaisia kirjailijoita. Ei vain naiset, vaan me kaikki.

Näin lopuksi haluaisin vielä antaa erityishuomionosoituksen teoksen grafiikalle. Nidottu ja kansipaperinen teos on selkeä, typografialtaan ja kansitaiteeltaan yksinkertaisen kaunis ja tyylikäs. Hillityn elegantti ulkomuoto luo kontrastia sisällön vimmaiselle hirmumyrskylle. Pohja ei läheskään aina ole rauhan tyyssija, joskus juuri pohjalla käy se kovin myllerrys, joka ei välttämättä oireile pinnalla – etenkään, jos siihen ei anna mahdollisuutta: Tarvitaan uskallusta ja kuulija.

Herman Koch: Pormestari (Siltala 2017)

Pormestari on hollantilaisen Herman Kochin neljäs romaani. En ole kirjailijavetoinen lukija, ja harvoin ilahdun erityisesti kun näen, että joltakin tietyltä kirjailijalta on tulossa uusi teos (näihin lukeutuu mm. Satu Taskinen ja Leena Krohn), mutta aina kun näen Kochin nimen katalogissa, mielenkiintoni herää.

Pormestari (alk. De Greppel, suom. Mari Janatuinen) kertoo Amsterdamin pormestarista Robert Walterista, joka epäilee vaimonsa olevan suhteessa hänen kollegansa kanssa. Robert ei kuitenkaan aseta vaimoaan Sylviaa selkä seinää vasten ja kysy suoria kysymyksiä, vaan jatkaa arkeaan tarkkaillen vaimonsa jokaista elettä ja liikettä.

Teoksen psykologinen jännite on kutkuttava, kuten Kochin teoksissa aina tapaa olla. Teos alkaa tiukasti uskollisuuden ja uskottomuuden teemojen käsittelyllä, mihin sekoittuu muukalaisuuden ja toiseuden stereotypioiden kysymykset. Loppua kohden teoksen teemavaranto laajenee yllättävän paljon, kun mukaan tulee ilmastonmuutos sekä elämän ja kuoleman välinen raja.

Hämmennystä puolestaan herätti teoksen loppupuolella oleva Bernhardin monologi sekä toimet, joita hän pyytää Robertia tekemään. Tämä yllättävä ulottuvuus jää funktioltaan hieman epäselväksi ja sekavaksi, kun kokonaisuus on alun alkaen vienyt lukijaa hiukan toisenlaiseen suuntaan.

Uusin romaani on entisiin verrattuna askeleen lähempänä arjen realismia. Tämä johtuu siitä, että teoksen tapahtumat voisivat olla totta lähes kenen tahansa kohdalla. Samalla teemat kuitenkin kurottelevat laajemmalle kuin aiemmissa teoksissa – niitä on paljon ja ne ovat isoja. Teos siis eroaa aiemmista, muttei liikaa. Herkullinen ajatuksenjuoksutus ja tunnelma ovat yhä läsnä. Koch muistuttaakin monessa mielessä Satu Taskista, joka myös perustaa romaaninsa päähenkilöiden – osin tai täysin epäluotettaville kertojille – sisäiselle monologille ja pohdinnoille.

Uskon aiemmista kirjoista pitäneiden ilahtuvan myös Pormestarista. Pidän tavasta, joilla Kochin teokset asettavat myös lukijan pohtimaan moraalia ja päähenkilön tekemiä valintoja. Hahmoista ei tarvitse pitää, eikä niin ole aina tarkoituskaan, mutta se ei poista ongelmien ja valintojen eettistä haastavuutta.

Olen lukenut kaikki hollantilaiskirjailijan romaanit. Pidän Kochin kirjoista juuri niiden tyylin ja rakenteen vuoksi: jo alussa tietää, että jotakin on pahasti vialla, ettei kaikki ole läheskään sitä miltä näyttää. Aukot tekstissä saavat heti epäileväiseksi, jos on lukenut yhdenkin Kochin aiemmista teoksista. Silti lopputulosta ei arvaa, vaikka yrittäisi miten pähkäillä. Tulee hieman mieleen Agatha Christien dekkarit, tosin Kochin teoksissa kiemurat ovat suorempia ja filosofiset ongelmat rutkasti herkullisempia.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Atena 2017)

Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs teos on hulvattoman hullu ja viihdyttävä yhdenpäivänromaani miehestä, joka joutuu kohtaamaan oman sekä äitinsä menneisyyden yllättävällä – ja osin tragikoomisella – tavalla.

Marrasveden keski-ikäinen kaupunkisuunnittelun pääinnovaattori Kaarna saa kuulla äitinsä kuolleen kesken vuotuisen karnevaalipäivän. Kun kansainvälisesti tunnettu psykologi Alice Kaarna sitten pomppaakin kuolinvuoteeltaan ja karkaa karnevaalihumun sykkeeseen, alkaa absurdeihin mittasuhteisiin paisuva ajojahti. Samaan aikaan Kaarnan tutkijavaimo Minerva aikoo julkistaa yhteiskunnallisesti arkaa materiaalia lehdistölle. Katastrofin ainekset ovat kasassa ja kello tikittää.

Päähenkilö jahtaa läpi dementoitunutta äitiään läpi lapsuudenmaisemien antikvariaatista ja puistosta aina lastenkirjoihin erikoistuneeseen kirjastoon. Teoksesta voikin lukea pieniä kulttuuripoliittisia kannanottoja kuten sen, että kaupunkia pitää rakentaa ja uudistaa kunnioittaen luontoa sekä vanhoja kulttuurisesti arvokkaita rakennuksia. Vielä vahvemmin rivien välistä paistoi kirjallisuuden ja etenkin lastenkirjallisuuden asema; Marrasveden lastenkirjojen kirjasto on kansainvälisesti tunnettu pyhättö.

Juonenkuljetus on hyppelehtivää ja episodimaista; teos muistuttaa muodoltaan lasten seikkailutarinaa, jossa kehyskertomus yhdistää irrallisia kohtauksia hahmoineen, jotka tulevat ja menevät. Kaarna seikkailee ympäri kaupunkia kuin Liisa (alkukieliseltä nimeltään Alice!) Ihmemaassaan ja tumpsahtaa yllättävästä tilanteesta toiseen. Rakenne sopi teokseen mainiosti, sillä romaanissa Kaarna sukeltaa äitinsä jahtaamisen lomassa oman lapsuutensa kipupisteisiin ja pimeisiin kohtiin. Kyseessä voi sanoa olevan tietynlainen lastenkirja aikuisille, mikäli sellainen on mahdollinen.

Teos on pullollaan symboleja. Jo kaupungin nimi (Marrasvesi) kertoo paljon. Paikkojen nimet, hahmot ja pienet yksityiskohdat on ladattu täyteen tietoa, jonka merkitystä lukija voi mielensä ja jaksamisensa mukaan pohdiskella. Ja mitä enemmän pohdiskelee, sitä enemmän kytköksiä asioiden väliltä löytää. Tämä on ilahduttavaa, sillä usein yhtä intensiivistä symbolirikkautta löytyy lähinnä proosaa kirjoittaneiden runoilijoiden romaaneista (eli siis aika vähän).

Väärän kissan päivä muistuttaa hieman hulvattomuudessaan ja tiedeuskossaan vastalukemaani Sissi Katzin esikoisromaania Coco Kafkan ihmeellinen elämä (Tammi 2017). Myös Jääskeläisen romaanissa kuljetaan köysiratalinjaston avulla paikasta toiseen, puhumattakaan erikoisista tapahtumista, yhteensattumista, kummallisista hahmoista sekä lääketieteellisistä mullistuksista. Jääskeläisen romaania voisi kutsua surrealistispsykologiseksi tiedetrilleriksi.

Kirjan parasta antia olivat juuri psykologiset kiemurat sekä kaiken hulluuden loogisuus, joka paljastuu vasta kun uskaltaa laittaa itsensä likoon. Väärän kissan päivää voikin kuvata sanomalla, että tässä romaanissa mennään psykologian ehdoilla.

PS. Erityisesti arvostan sitä, että kirjailija on nimennyt päähenkilön lapsen oman kissansa mukaan. Suloista!