Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki 2017)

Fabriikki on melko nuori pienkustantamo, joka on erikoistunut kovatasoiseen ulkomaiseen kaunokirjallisuuteen. Vasta viime vuonna perustetun kustantamon vuoden 2017 teemana on kokeellisuus.

Erityisesti tämän vuoden tarjonta onkin harvinaisen kiehtova monimuotoisuudessaan: Saša Stanišić on bosnialaislähtöinen kirjailija, jonka teos Ennen juhlaa on saanut suitsutusta ja odottaa minunkin lukupinossani vuoroaan. Myös tämän vuoden puolella julkaistavat Juan Tomás Ávila Laurelin Yössä vuori roihuaa sekä Alejandro Zambran Kotiinpaluun tapoja vaikuttavat lukemisen arvoisilta. Kaikki tämän vuoden julkaistavat teokset on ilmestyneet alkukielisenä 2000-luvun aikana.

Kätlin Kaldmaa on virolainen kirjailija, jonka runoteos Rakkauden aakkoset on julkaistu suomeksi Savukeitaan kautta vuonna 2015. Kaldmaan vastasuomennettu romaani Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid, suom. Outi Hytönen) on osa triptyykkiä, johon kuuluu Rakkauden aakkoset -runoteoksen lisäksi myös suomentamaton lastenkirja.

Islannissa ei ole perhosia on Islantiin sijoittuva kaunis ja lyyrinen sukusaaga. Gudrun ja Jón asettuvat asumattomalle – voisi myös tulkita, että kirotulle – alueelle ja rakentavat sinne uuden elämänsä valkoisen talon muodossa. Heistä kahdesta lähtee ketju, joka yltää näihin päiviin asti. Suvun jäsenten kertomusten rinnalle ja sen ylikin nousee Islanti, jonka säätä, oloja ja kansanperinnettä kuvaillaan kiehtovalla, maagisella tavalla. Juonta on vaikea, ellei peräti mahdoton, selittää: romaani täytyy yksinkertaisesti lukea.

Siinä he nyt ovat, kaksi nuorta ihmistä, lapsukaista, eivät vielä toisiinsa kajonneet, ja poika kun on jo pari vuotta kuljeskellut täällä, tutkinut maata ja maleksinut ympäriinsä, niin kyllä tyttö joutuu pian päivänsä kovin yksin viettämään, sillä tuolla pojalla on vesilintu sydämen paikalla, eikä hän pysy täällä kauan. (s. 36-37)

Teos on jaettu kuuteen laajempaan osioon, joista jokainen käsittelee omasta näkökulmasta käsin jotakin suvun vaihetta tai henkilöä. Välistä keskeistä tarinalinjaa rikkovat sisäkkäiset kansantarunomaiset sadut, jotka liittyvät teoksen hahmoihin joko suoraan tai välillisesti. Teoksen päähenkilönä on ihmisten lisäksi ennen kaikkea Islanti, sen hurja ja karu luonto, sekä kieli.

Teoksen viimeinen osio sijoittuu jo meidän päiviimme, 2000-luvulle. Elinan (Elínin) tarina tulee lähelle Rakkauden aakkoset -runoteosta, ja tässä kohden trilogian yhteneväisyys piirtyy esiin. Osiossa oleva runo muistuttaa suuresti niitä runoja, joita Rakkauden aakkosissa oli. Ikäväkseni minulla ei ole nyt saatavillani kyseistä runoteosta, joten en voi tarkistaa, onko romaanissa esiintyvä runo myös runoteoksessa sellaisenaan tai muunneltuna.

Islannissa ei ole perhosia on yksinkertaisesti huikea. Oli ihanaa vain heittäytyä kielen ja tarinan vietäväksi, ilman minkäännäköisiä ennakkotietoja siitä, mitä tuleman pitää. Kaiken lisäksi teoksessa ei ollut mitään ennalta-arvattavaa. En olisi halunnut kirjan päättyvän laisinkaan. Kieli on lumoavan herkkää, kaunista ja kuvailevaa. Erityisesti puolivälin tienoilla ja jälkeen teos alkaa leikitellä enemmän typografialla. Aivan mieletön esimerkki kielen soljuvuudesta ja herkkävireisestä kauneudesta on heti teoksen alussa, kun Gudrun seuraa rakastettuaan uusille, tuntemattomille seuduille:

Gudrun näkee. Kimaltelee. Kimaltelee. Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä? Onko minun hengitettävä vedessä, vai voiko välillä nousta pintaan hengittämään? Ja enhän minä osaa uidakaan. En osaa uidakaan. En osaa. Kaan. (s. 21)

Kuten katkelmistakin näkyy, Outi Hytösen käännöstä ei voi kuin kiitellä. Yhä useammin näkee huolimattomuus- ja lyöntivirheitä käännöksissä, mutta Kaldmaan romaani tuntuu juoksevan aivan omalakisia polkujaan, välillä olan yli katsoen, onko lukija vielä kannoilla. Ikäväkseni en osaa viroa, jotta olisin voinut verrata alkuperäistä teosta tähän, mutta Hytösellä on kieli sen verran ansiokkaasti hallussa, että vähän väliä unohtaa lukevansa käännöskirjaa.

Kaldmaan teos ja muista kirjoista kuulemani suitsutus (etenkin tämän vuoden teosten osalta) takaavat sen, että tulen tästä lähin aina tsekkaamaan Fabriikin uutuudet. Kätlin Kaldmaan romaani osoitti, että kyseessä on jotakin uutta ja raikasta käännöskirjallisuuden kentällä. Lisää tätä, lisää tätä!

Petina Gappah: Muistojen kirja (Tammi 2017)

Vastikään Suomessa Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa vieraillut Petina Gappah ihastutti jo esikoisteoksellaan, Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta -nimisellä novellikokoelmalla (suom. Seppo Loponen, 2009). Sambiassa syntyneen kirjailijan ensimmäinen romaani Muistojen kirja (suom. Tero Valkonen) ilmestyi suomeksi vuoden alussa.

Muistojen kirja on yksi niistä kevään romaaneista, jotka ovat jääneet mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa. Kirja kertoo Memorysta, (alkukielinen teoksen nimi on The Book of Memory) joka istuu kuolemaantuomittuna huoltajansa murhasta. ”Muistikirjassaan” hän alkaa keriä auki elämäänsä ja tapahtumia, jotka johtivat hetkeen, josta käsin kaikkea muistellaan ja kirjoitetaan: kuolemanselliin.

Memory on myyty pienenä tyttönä valkoihoiselle Lloydille, joka ottaa hänet suojiinsa ja kouluttaa Euroopassa huippuyliopistossa. Kun Memory palaa epävakaisen politiikan runtelemaan kotimaahansa, hänet asetetaan vastuuseen kasvatti-isänsä kuolemasta. Kuolemansellissä ei juuri ole virikkeitä, joten Memory alkaa lopulta kirjoittaa tapahtumia amerikkalaiselle toimittajalle, Melindalle. Toiveena on, että Melindan avulla epäoikeudenmukainen tuomio voitaisiin kumota.

Memoryn tarinan ja tapahtumien taustalla kuohuu epävakaa Zimbabwe. Memory on ensin täysin eristyksissä, sillä hänet lasketaan vaarallisiin vankeihin kuolemantuomionsa takia, mutta ajan mittaan ote heltuu. Vankilan asukkaat sekä vartijat tulevat tutuiksi ja arki muotoutuu omiin kummallisiin uriinsa. Selleihin ei juuri saa tietoa ulkomaailmasta, etenkin kun vartijat sensuroivat lehdistä kaikenlaisen yhteiskunnallisen ja poliittisen. Mutta kuten Memory mainitsee, jo pienet yksityiskohdat, kuten leikeltyihin lehtiin jätetyt mainokset, antavat paljon viitteitä Zimbabwen tapahtumista:

Kun näin, että keitettyjen papujen hinta oli laskenut kolmesta miljoonasta dollarista puoleentoista dollariin, vaihtoehtoja oli kaksi: se epätodennäköisempi, että ilmeisen loputtomasti romahtava dollarimme olisi jollain ihmeen keinolla kyennyt nostamaan arvoaan, ja se todennäköisempi – ja oikea – että rahayksikköämme oli muutettu. (s. 82)

Memory on tottunut koko elämänsä saamaan ylenkatsetta ja syrjintää osakseen: hän on albiino, ja lisäksi valkoisen hyväosaisen miehen suojeluksessa kasvanut ja Euroopassa kouluttautunut afrikkalainen. Häneen suhtaudutaan sekä kateudella että pelolla.

Mielenkiintoista kirjaa luettaessa oli havaita, kuinka paljon yhtymäkohtia Muistojen kirjalla on tammikuussa lukemaani Jessie Burtonin Nukkekaappiin. Vaikka Nukkekaappi sijoittuu 1600-luvun Amsterdamiin, on teemojen ja juonen yksityiskohtien tasolla romaaneilla paljonkin yhteistä: kummassakin on päähenkilö, joka ”ostetaan” uuteen taloon ja yhteiskuntaluokkaan; kummassakin käsitellään ihmisten ennakkoluuloja ja suvaitsevaisuutta; kummassakin tapauksessa päähenkilön ostajalla on arvostettu yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema yhteisössään, mutta myös häpeällinen salaisuus, joka lopulta johtaa hänet tuhoon; kummassakin teoksessa miehen suhde naiseen on samanlainen.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta kuvaa monesta eri näkökulmasta arkea ja juhlaa Zimbabwessa. Monessa tarinassa on vahvasti yhteiskunnallinen, väliin jopa poliittinen, sävy:

”Minä ristin ensimmäisen lapseni Rwauyaksi, joka tarkoittaa ’kuolema kolkuttaa’, ja toisen Muchaguraksi, joka tarkoittaa ’vielä te kadutte’ ja kolmannen Muchakundwaksi, joka tarkoittaa ’vielä teidät nitistetään’. Ne ovat viestejä valkoisille sortajille, varoitushuutoja valkoiselle miehelle.” (s. 17)

Tämä samainen sävy on nähtävissä myös Muistojen kirjassa, mutta paljon hienovaraisempana. Pidänkin juuri Gappahin kirjoissa siitä, kuinka paikallista kulttuuria, menneisyyttä ja kipupisteitä käsitellään. Samalla, kertomalla hyviä, mielenkiintoisia ja koskettavia tarinoita, lukija tulee kuin vahingossa kiinnostuneeksi Zimbabwen poliittisesta todellisuudesta. Gappahn teokset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka kaunokirjallisuus parhaimmillaan välittää tietoa ja valaisee niitä vääryyksiä, jotka täällä länsimaisessa lintukodossa helposti tulevat sivuutetuiksi jo pelkän maantieteellisen etäisyyden takia.

Olen pitänyt kovasti Gappahin kummastakin teoksesta, ja odotan innolla hänen tulevaa tuotantoaan. Toivottavasti hänen tulevia teoksiaan saadaan myöhemmin myös suomeksi niitä varten, jotka eivät englanniksi halua lukea. Viime vuonna ilmestyi romaani Rotten Row, jota näemmä saa ainakin joistain kirjakaupoista Helsingissä.

Arto Mustajoki: Myrsky vodkalasissa (Gaudeamus 2017)

Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden emeritusprofessori Arto Mustajoen teos Kevyt kosketus venäjän kieleen (2012) oli mielestäni huikean innostava teos. Kirja oli myös Tieto-Finlandia -ehdokkaana ilmestymisvuonnaan, ja vuotta myöhemmin teos sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.

Tuore tekstikokoelma Myrsky vodkalasissa sisältää alaotsikkonsa mukaan ”kirjoituksia Suomesta, Venäjästä ja elämästä”. Kokonaisuuden luettua tuli kuitenkin tunne, että alaotsikkoa olisi pitänyt muuttaa ennemmin muotoon ”kirjoituksia Venäjästä ja akateemisesta maailmasta” tai ”yliopistosta”. Teoksessa pohditaan paljon akateemisen ja yliopistotasoisen koulutuksen ongelmakohtia, muutoksia sekä mahdollisuuksia. Paljolti tapetilla ollut yliopistouudistus saa paljon rivitilaa ja merkkejä.

Kiehtovinta onkin juuri Mustajoen ajatukset suhteessa Venäjään ja tieteeseen sekä tieteentekemisen ehtoihin ja mahdollisuuksiin. Nautin myös akateemisen maailman ja muutosten kuvauksesta ja hänen ideoistaan uudistusten suhteen, vaikken kaikesta aivan samaa mieltä olekaan. Esimerkiksi Mustajoen ehdotus siitä, että tutkinto-opiskelijoita pitäisi ottaa alusta alkaen enemmän mukaan tieteen tekemiseen ja laitosten tekemään tutkimustyöhön, on mielestäni todella hyvä ja useampia tahoja hyödyttävä. Kenties tulevaisuudessa yliopistot tarjoavat heti erilaisia linjoja jokaisen oppiaineen sisällä: on opettajiksi aikovien linja, tutkijoiksi aikovien linja ja niin edelleen.

Riemastuttavia olivat Mustajoen mietteiden lisäksi myös ”vanhempaa vuosikertaa”-nimellä kulkevat osiot, joiden tekstit olivat menneiltä vuosikymmeniltä.

Tässä kokoelmassa kompastuskiveksi muodostui liian laajan ja monipuolisen sisällön mahduttaminen yksiin kansiin. Lisäksi blogipohjaisista kirjoista tuttu piirre harmitti useammankin tekstin kohdalla: tuntuu, että artikkeli loppui juuri kun ollaan päästy alkuun.

Kokoelmassa olevat tekstit ovat suurimmaksi osaksi kerätty ja muokattu Mustajoen pitämästä blogista. Kenties olen hieman vanhanaikainen, mutten ole koskaan hihkunut innosta, kun blogiteksteistä kootaan kirjamuotoinen julkaisu. Konsepti ei mielestäni vain toimi, tai kenties nuivuuteni johtuu siitä, ettei kohdalleni ole vielä sattunut teosta, joka olisi näistä lähtökohdista ponnistanut ja onnistunut. Tämä ei tietenkään ole Mustajoen ongelma, vaan ylipäänsä ”blogikirjojen” haasteeksi tulee se, kuinka yksittäisistä blogiteksteistä saadaan mielekäs kokoelma ilman, että se muistuttaa liikaa blogia.

Kiitosta ansaitsevat kokoelman oiva ja hauska nimi Myrsky vodkalasissa sekä hieno kansi, joka on Heikki Rönkön käsialaa.

Arto Mustajoen blogin löydät täältä.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (Tammi 2017)

Tammen Keltainen kirjasto julkaisi tänä vuonna laajennetun laitoksen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Sodalla ei ole naisen kasvoja ja vieläpä tuoreen suomennoksen kera. Pauli Tapio on nuori palkittu kääntäjä, jonka monet Dovlatov-suomennokset Idiootti-kustantamolle ovat keränneet paljon kiitosta.

Aleksijevitš kiersi haastattelemassa puna-armeijassa toisen maailmansodan aikaan taistelleita naisia vuosien 1978 ja 2004 välillä. Hän nauhoitti tarinat ja kokosi niistä naisten silmien kautta välittyvän sodan. Naisnäkökulma on ollut etenkin Venäjällä hiljaista historiaa ja jäänyt suurmiestarinoiden jalkoihin, ja aivan kuten Suomessakin, myös sodassa aktiivisia naisia on Venäjällä ylenkatsottu ja syrjitty sodan päätyttyä. Heidän moraaliaan on epäilty ja heitä on pidetty epänaisellisina menneisyytensä vuoksi, vaikkei jälkiä jättävää haavoittumista olisi tapahtunutkaan.

Yksi kouriintuntuva esimerkki naisten kokemusten aliarvioimisesta tulee entisten rintamatyttöjen aviomiesten suusta, ja jopa vuosikymmeniä sodan päätyttyä: ”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia, miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin”, ohjeistaa erään vaimon aviomies häntä, kun toimittaja nauhureineen saapuu paikalle. Jotkut pyytävät, ettei heidän nimeään mainittaisi teoksessa, jottei suvulle koituisi häpeää.

Toinen esimerkki on enemmän rakenteellinen: Aleksijevitšin käsikirjoitus kiertää vuosia kustantamosta toiseen, kun kukaan ei halua julkaista sitä: ”Sota, josta kerron, on liian pelottava. Liikaa kauhua. Liikaa naturalismia. [–] Se on sanalla sanoen väärä sota.” (s. 25). Ihmiset eivät halua kuulla sodan kauhuista, he lukevat ja hokevat mieluummin kaunisteltua kertomusta, jossa uskolliset sotilaat (miehet) välillä joutuvat perääntymään, välillä taas etenevät – ja tekevät sankaritekoja.

Aleksijevitšin keräämät tarinat ja puheenvuorot ovat jaoteltu laajempiin temaattisiin lukuihin. Yhdessä puhutaan rintamarakkaudesta, toisessa sotaan lähtemisestä, ja sodan päättymisestä. Naisia yhdistää suuri vastenmielisyys sotaa ja tappamista kohtaan. Vaikka he olisivat olleet täynnä vihaa ja kostonhimoa saksalaisia kohtaan, useat sotavuodet ovat muuttaneet heidän suhtautumistaan ihmisen ja elämän arvoon.

Osa tytöistä on alaikäisiä lähtiessään rintamalle, osa vasta lapsia. He joko valehtelevat ikänsä tai puskevat muuten tiensä etulinjaan päättäväisyyden ja periksiantamattomuutensa avulla. Tytöt joutuvat ennennäkemättömien ongelmien ja tehtävien eteen. Kuten yksi toteaa, he puolustivat henkensä kaupalla elämää, vaikkeivät tienneet elämästä mitään. Yksi saa ensisuudelmansa ruumiilta, toinen välttelee loppuelämänsä kananlihaa, koska se on niin samanlaista kuin ihmisen. Yksityiskohdat ovat välillä niin hirvittäviä, että pahoinvoinnilta ei voi välttyä.

Joissakin kappaleissa naiset puhuvat luonnosta ja eläimistä. Siitä kuinka eläimiä kävi sääli, ne pakenivat sodan tieltä ja palasivat vasta vuosien päästä tai jäivät sodan jalkoihin, kun eivät tunnistaneet niin poikkeuksellista vaaraa.

Pommituksen aikana meidän seuraamme lyöttäytyi vuohi. Kuttu. Se tuli viereemme makaamaan. Makasi siinä ja huusi. Kun pommitus loppui, se lähti mukaan ja pysyi aina ihmisten lähellä. Olihan sekin elävä olento. Ja tunsi pelkoa. Tulimme johonkin kylään ja puhuimme siellä jollekin naiselle: ’Ottakaa vuohi, sitä käy sääliksi.’ Halusimme pelastaa sen… (s. 185)

Aleksijevitš antaa äänensä sodan kokeneille ja miesten seassa taistelleille naisille, jotka ovat aina jääneet virallisen historian ja maskuliinisten sankaritarinoiden taakse. Teos herättääkin kysymyksen siitä, kuka puhuu ja kenen ääntä kuunnellaan. Neuvostoliitto ja kommunistinen puolue luuli omistavansa historian, mutta vähä vähältä kiiltävä pinta on tieteen, tutkimuksen ja muiden urheiden toimijoiden (kuten toimittajien ja elämäkertureiden) toimesta saanut säröjä ja sivujuonteita.

Aivan kuten Aleksijevitšin Tšernobylin katastrofia ja sen vaikutuksia luotaava teos Tsernobylišta nousee rukous (laajennettu laitos 2015), ei tämäkään ole kovin kevyttä luettavaa. Sodalla ei ole naisen kasvoja on pysäyttävä lukukokemus. Sen pitäisi olla, aivan kuten Tšernobylista nousee rukous -teoksen myös, kouluissa pakollisena luettavana kaikille. Luultavasti yliopistotasolla sitä käytetäänkin, mutta toivoisin teosta nähtävän, jos ei nyt yläasteella, niin ainakin lukiossa.

”Tahdon puhua… Tahdon puhua! Tahdon sanoa sanottavani! Vihdoinkin meitä kuunnellaan. Olemme olleet vaiti niin monta vuotta, jopa kotonakin. Kymmeniä vuosia.” Natalja Ivanovna Sergejeva, sotamies, lääkintäsotilas (s. 64)

Jevgeni Onegin (Kansallisooppera)

Niina Keitel Olgana ja Elena Stikhina Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Niina Keitel Olgana ja Elena Stikhina Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Kansallisoopperan uusi Jevgeni Onegin on kerännyt kiitosta mediassa. Koska kyseessä on yksi lempioopperoistani, odotin mielenkiinnolla, miten tämä uusi produktio eroaa Kansallisoopperan aiemmasta sekä muista näkemistäni Onegineista. Kuten jo kuvista huomaa, kovin radikaali ei tuore produktio ainakaan visuaalisesti ole. Olenkin pistänyt merkille Jevgeni Onegin olevan ooppera, jota näkee todella usein melko klassisiin puitteisiin puettuna. Kenties Tšaikovskin musiikin herkkyys ja yksinkertainen, riisuttu juoni houkuttelee ohjaajat kerta toisensa jälkeen valitsemaan juuri pelkistetyn ja elegantin visuaalisen ilmeen teokselle.

Mutta kuten niin usein aiemminkin, tällainen pelkistys ja kuulaus toimii vain niin saakelin hyvin. Erityisesti ihastuin vinoon lattiaan sekä taustalla olevaan viheriöivään kukkulaan penkkeineen (joka muuttui kaksinkertaistelukohtauksessa talviseksi). Kiinnitin huomiota myös valaistukseen ja lavan värimaailmaan, joiden avulla yksinkertainen näyttämöllepano sai paljon elävyyttä ja dramaattisuutta. Vasta esityksen jälkeen huomasin, että ohjaus, lavastus sekä valaistus ovat kaikki saman henkilön käsialaa. Kenties tämä on syy siihen, että ne toimivat niin hyvin yksiin ja huokuivat samaa vahvaa esteettistä näkemystä. Marco Arturo Marelli selvästi osaa asiansa.

Lavaa käytetään yllättävän paljon syvyyssuunnassa, mikä tuo tietynlaista avaruudellisuuden tuntua ja lisätilaa näyttämön tapahtumille. Ratkaisu on mielenkiintoinen, sillä useimmiten lavaa hyödynnetään ennen kaikkea leveys- tai korkeussuunnassa. Syvyyden käyttäminen tosin aiheutti sen, että solistien äänet kuuluivat välillä toivottua heikommin. Myös kapellimestarin tulkintaa teoksesta on pakko ihmetellä; orkesteri ei juurikaan revitellyt, ja jo alkusoitto kuulosti siltä, että puolet soittajista on lomautettu. ”Himmattu” ja hiljainen soittotapa sointui hyvin teoksen visuaaliseen puoleen ja tuki sitä, mutta mielestäni Tšaikovskin musiikkiin sellainen soittotapa ei sovi. Myös tempo kiinnitti muutaman kerran huomion hitaudellaan.

Musiikillinen orgasmi jäi siis saamatta, erityisesti kun kuoro jatkoi pitkälti orkesterin osoittamalla linjalla. Muutamaa huippukohtaa lukuun ottamatta se ei saavuttanut värisevää ja sydäntä raastavaa tunnetta, mikä Tšaikovskin musiikille on niin ominaista. Lisäksi hiljainen soitto vaikutti siihen, että hahmojen juoksentelu ja tanssiminen kuuluivat selvänä töminänä läpi teoksen.

Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Tuore produktio antaa uudenlaisen ja vivahteikkaamman kuvan Jevgenin hahmosta, mutta sillä hinnalla, että muut hahmot jäävät pitkälti stereotypioiksi itsestään. Alkusoiton aikana käy jo selväksi tulkinnallinen lähtökohta: Jevgeni (Josef Wagner) seuraa takaumana heidän tarinaansa Tatjanan näkökulmasta ja kärsii tietäen, mitä tuleman pitää. Tämä tuskaisa sivustaseuraaminen aiheuttaa kärsivässä Oneginissa sen, että hän repii milloin hiuksiaan, milloin heittäytyy lattialle tai juoksentelee lavalla ympäriinsä turhan tiuhaan. Vaikka epätoivoinen juoksentelu on symbolisena motiivina perusteltu ja kuvastaa hyvin 1800-luvun romantiikan puškinilaista epätoivoa, aiheutti juoksentelu tahattoman koomisen reaktion. Etenkin kun se peittää usein orkesterin soitannan… Wagnerin lavaolemus ja jylhä baritoni kuitenkin ovat omiaan Oneginin roolissa.

Mitä muihin hahmoihin tulee, Olgan (Niina Keitel) pyörähtely ja tanssiminen olivat tyttömäisen ihastuttavia, mutta välillä meno tuntui yltyvän liiaksi suhteessa hillittyyn ympäristöön. Tatjana (Olesya Golovneva) tuntui myös olevan liian roolinsa vanki. Tämä vaikutti siten, että ensimmäistä kertaa samaistuin Oneginiin Tatjanan sijasta; Tatjana on oopperan ensimmäisen kahden näytöksen aikana rasittava ja teinimäinen. Hänen kuulas herkkyytensä ja viattomuutensa taantuu puberteettiseksi obsessaamiseksi. Kyllä minäkin antaisin sellaiselle pakit. Golovnevan ääni on kaunis, ja erityisesti kirjeaariassa sekä finaalissa se on suorastaan huimaava. Finaalissa Tatjanan näyttäessä olevansa moraaliltaan vahva ruhtinaan vaimo Golovneva saa muutenkin rooliin aivan uudenlaista elävyyttä.

Kokonaisuudessa on useita hienoja draamallisia elementtejä, kuten kohtaus, jossa Olga aariansa aikana riisuu ja heittää kengät pitkin lavaa. Myös toisen näytöksen kaksintaistelu sekä haastaminen on toteutettu yllättävästi: Lenski juo ensin viiniä, siirtyy sitten kirkkaisiin ja viskaa hansikkaan sijasta Oneginin silmille lasillisen vodkaa. Rohkea veto on myös miesten sovintoon päättyvä kaksintaistelu, jonka päätteeksi Lenski itse painaa liipasinsa aseen ollessa yhä Oneginin kädessä.

Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Vahva symbolien käyttö nousee pelkistetyssä ja tyylikkäässä lavastuksessa esiin kirkkaasti. Metsästys- ja riistasymboliikka seuraa kokonaisuutta alusta lähtien: Jevgeni näyttäytyy Tatjanalle ensimmäistä kertaa metsästyskivääri kourassa, ammutut riistalinnut olallaan. Metsästysteema nousee hallitsevaksi myös Larinien juhlissa, joissa hahmoilla on eläinnaamarit kasvoillaan ja miehet ampuvat aseistaan kultakimalletta. Saalistamisen tematiikka huipentuu makaaberisti Lenskin tappamiseen, minkä jälkeen Onegin ei enää kykene saalistamaan mitään tai ketään.

Kansallisoopperan uusi Jevgeni Onegin on oiva kokonaisuus. Jotkin ratkaisut ihmetyttävät ja herättävät kysymyksiä, kuten talonpoikien kuoron jättäminen pois ensimmäisestä näytöksestä sekä orkesterin hämmentävän hiljainen soittotapa ja awkward tempo. Noin muuten solistien suoritukset olivat nautittavia, eikä suurempia kömmähdyksiä tapahtunut. Loppukaneetiksi sanottakoon, että olisin vain toivonut hieman enemmän ytyä – ja volyymia – musiikkiin. Jevgeni Oneginia ei missään nimessä kannata himmata.

Pjotr Tšaikovski: Jevgeni Onegin
Kansallisoopperassa 17.3.–5.5.2017
Musiikinjohto Mikhail Agrest
Ohjaus, lavastus & valaistus Marco Arturo Marelli
Puvut Dagmar Niefind
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.