Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut (Savukeidas 2016)

Kirsi Alanivan käsikirjoitus Villa Vietin linnut voitti Savukeidas-kustantamon romaanikilpailun ja julkaistiin alkuvuodesta 2016. Samaisella romaanilla kustantamo aloitti myös kotimaisen proosan julkaisemisen.

Ellie janoaa rakkautta jo nuorella iällä. Hän asuu äitinsä kanssa eristyksissä vanhassa rapistuvassa kartanossa, jota heillä ei ole varaa korjata. Hänen maailmansa muodostuu tarinoista, joita suvun jäsenistä liikkuu. Sitä mukaa kun Ellie kasvaa ja ottaa ensi askeleita aikuisuuden kynnykselle, äiti käpertyy yhä tiukemmin omaan, muilta suljettuun maailmaansa.

Tunnelma on läpi kirjan kohtalokas ja synkkä, ilmassa leijuu hipaus toivottomuutta: mikään ei muutu, eikä tuhoa voi estää. Dekadentti, lähes goottilainen tunnelma maagisine yksityiskohtineen pitää otteessaan jo ensi sivuilta lähtien. Kieli tukee hyvin kuvattavaa maailmaa, ja teosta on vaikea laskea käsistään, sillä tarina kummallisine piirteineen vie mukanaan.

Kirjan heikkoudeksi jää materiaalin paljous suhteessa sivumäärään. 182 sivuun on työnnetty useamman hahmon tragedia, useita sivujuonteita ja mielenkiintoisia haaroja, joista osa jää ikävästi lähtökuoppiinsa. Romaani olisi kaivannut joko rohkeaa laajentamista tai sitten materiaalin karsimista. Pienoisromaaniksi Villa Vietin linnut on pumpattu niin täyteen, että kokonaisuus on ratketa liitoksistaan.

Niin tai näin, Villa Vietin linnut kertoo tästä huolimatta persoonallisesta ja vahvasti omaäänisestä kirjailijasta. On mielenkiintoista nähdä, mihin kirjailijan polku Alanivan seuraavaksi vie. Alku on ainakin todella lupaava. Suosittelen romaania kaikille, jotka pitävät hieman oudoista ja vinksahtaneista maailmoista sekä nostalgiasta, jossa on ripaus makaaberia.

Jaakko Hämeen-Anttila, Venla Rossi: Nälästä nautintoihin (Otava 2015)

Yksi nautinnollisimmista lukemistani tietokirjoista pitkiin aikoihin on professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja ruokatoimittaja Venla Rossin teos Nälästä nautintoihin. Ruoan tarina. Artikkelikokoelma sisältää ruokaa ja syömisen kulttuuria eri kantilta tarkastelevia esseemäisiä tekstejä. Skaala on laaja, aina ruoan kielellisistä ulottuvuuksista kemiallisten prosessien historiaan saakka – ja ruokajournalismiin!

Tietokirjoissa rakastan ennen kaikkea pienten anekdoottien ja historiallisten detaljien paljoutta. Suuret linjat ovat kiehtovia, mutta yksityiskohdat todella tuovat ymmärrystä käsiteltävään asiaan aivan eri tavalla, etenkin jos aihe on muuten arkinen, kuten ruoka. Esimerkiksi monikaan ei välttämättä tiedä, että ketsuppi on alun perin kiinalainen mädätetystä kalasta valmistettu yleiskastike, joka muuntui mutkien kautta sokeriseksi tomaattilitkuksi.

Nälästä nautintoihin on hyvin toteutettu kokonaisuus, joka nappaa keitokseensa mukaan sopivasti historiaa, kirjallisuutta ja yhteiskunnallisia tieteitä. Vaikka moni asia on varmasti selvää kauraa ruokahistorian ja -kulttuurin harrastajalle, on teokseen aiheen ja käsittelytavan laajuuden kautta saatu varmasti paljon uutta tietoa himoharrastajallekin. Teos ei nimittäin pelkästään käsittele ruokaa ja syömistä, vaan koko ravinnon ympärille kehkeytynyttä kulttuuria – ja tämän kautta myös nälkää.

Ruoan ja syömisen synnyttämiä sosiaalisia tapoja käsittelevät esseet toivat sopivaa vastapainoa konkreettiseen murkinaan keskittyviin teksteihin. Näitä ovat mm. ruoan ja syömisen kielellisiä ulottuvuuksia käsittelevä essee ”Gastronomian kielioppi” sekä ruoan medioitumista, ruokakritiikkiä ja -journalismia käsittelevä sekä reseptien tekijänoikeuksia sivuava teksti ”Kaiken keskellä ruoka”.

Kaija Anttonen (toim.): En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta (Kieletär Inari 2015)

Tassu ylös, kuinka moni on lukenut saamelaista kirjallisuutta? Entä saamelaista runoutta, saati nykyrunoutta? Kirjaston runo-osaston uutuushyllystä löysin ilokseni Kaija Anttosen suomentaman ja toimittaman teoksen En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta (2015).

Kokoelman aluksi on Hanna Mattilan valaiseva ja äärimmäisen mielenkiintoinen artikkeli ”Saamelainen runous eilen ja tänään”, jossa tarkastellaan saamenkielisen kirjallisuuden – ja etenkin runouden – kehityskulkua historian hämäristä tälle vuosikymmenelle. Myönnän, ettei minulla ole laisinkaan pohjatietoa saamenkielisestä runoudesta, joten historiaosuus tuli tarpeeseen. En edes tiennyt, että 1800-luvulla pappi Anders Fjellner ryhtyi keräämään joikurunoja ja halusi luoda saamelaisille oman kansalliseepoksen.

Anttonen on valinnut toimittamaansa nykyrunouden kokoelmaan seitsemän runoilijaa: Rawdna Carita Eira, Sara Margrethe Oskal, Rose-Marie Huuva, Inghilda Tapio, Synnøve Persen, Rauni Magga Lukkari sekä Nils-Aslak Valkeapää. Suomalaiselle lukijalle tutuin heistä on luultavasti jo edesmennyt Nils-Aslak Valkeapää. Muut runoilijat ovat elossa ja aktiivisia.

Valituille runoille on yhteistä tiivis, selkeä ja maanläheinen ilmaisu. Saamelainen runous pohjautuu joikuperinteeseen, joka on muovannut nykyrunoutta vahvasti esimerkiksi säkeiden pituuksien ja sanojen onomatopoettisten piirteiden suhteen. Runoudella on Mattilan mukaan erityinen asema saamenkielisellä kirjallisuuden kentällä. Pienellä kielialueella on vaikea saada jatkuvaa ja vakaata kustannustoimintaa, mikä vaikuttaa esimerkiksi hitaamman proosakirjallisuuden marginaaliseen asemaan nykykirjallisuuden kentällä.

Kokoelman runot ammentavat paljon luonnosta, kuten saamelainen runous Mattilan ja Anttosen mukaan muutenkin. Luontokuvien ja vuodenkierron eri hetket kuvaavat usein konkreettisen elämän lisäksi myös laajempia teemoja, joko yhteiskunnellisia, yhteisöllisiä tai yksilöllisiä.

Kokoelman aloittavan Eiran runoudessa on tunnistettava mutkaton suhde luontoon ja itseen: ”alasti järvessä/ pikkukalat pyrähtelevät/ kutittavat/ vatsaa” sekä ”haluan piiloutua/ hiekkatörmään/ pääskyjen pesiin// kikattaa kanervakukkien takana”. Oskalin runoissa taas paistaa vahvemmin pettymyksen, sanattoman ahdistuksen ja levottomuuden tunteet. Huuvan tekstit pureutuvat selkeäsanaisemmin kansallisiin kipupisteisiin sekä tuskaan: ”Olin vapaa/ kun kätilö/ pesi silmäni/ ja aloin nähdä”. Kokoelman päättää Nils-Askal Valkeapään tuotannosta koottu kimara.

Pidän kovasti tavasta, jolla symbolinen ja konkreettinen vuorottelevat ja limittyvät kokoelman runoissa. Suorasanaisimmat runot, käsittelivät ne sitten yhteiskunnallisia asioita tai eivät, eivät tehneet niin suurta vaikutusta. Alleviivattu kritiikki taiteessa on aina saanut minut kavahtamaan.

Nautin kokoelmasta. Pidän monenlaisesta runoudesta, ja on yksi esimerkki on juuri tällainen vahvasti luontoon kiinnittyvä. Tämä menee nyt hehkutuksen puolelle, mutta olen vain niin innoissani aina kun suomennetaan pienen kielialueen runoutta tai kokoelmallinen proosaa. Niitä lukiessa minulle tulee aina vahvasti sellainen tunne, että pääsen viimein kurkistamaan maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin ollut pääsyä.

Kokoelman runoilijoista Huuvalta, Tapiolta, Lukkarilta sekä Valkeapäältä on suomennettu runoja joko kokoelman verran tai sitten valikoidusti osaksi Laajalti: runoja Saamenmaasta -kokoelmaa (Huuva, Tapio, Marainen & Marainen 2006).

(Buda)pest kesä 2016

Dob utca ei ole Pestin kauneimpia katuja, se on hiukan likainen, raihnainen ja täynnä levotonta liikettä. Sisäpihoilla saa hieman hengähtää, jos niille on pääsy. Olen kuitenkin niin ihastunut tähän kaupunginosaan, seitsemänteen, etten halua asua muualla. Jokaisella matkallani kaupunkiin olen asettautunut tänne, Euroopan suurimman synagogan suojelukseen.

Andrássy útia pitkin kulkee ensimmäinen metrolinjoista. Asemat ovat matalia, ahtaita ja vanhoja, eivät kovin kaukana maan pinnasta, kuten tuoreemmat asemat muilla kaduilla. Sisältä ne ovat vaaleaa ja viininpunaista kaakelia, koristeellisia ja kauniita. Metrot vanhoja, keltaisia, kolisevia. Aivan kuten lähialueen raitiovaunutkin.

Myöhästyin oopperasta yhdellä illalla. Seuraavat esitykset menevät vasta kymmenen päivän päästä. Palasin kadulle nuolemaan näppejäni. Sade tuli ja meni. Täällä on niin lämmin, että sitä tuskin huomaa. Lähes päivittäin ukkostaa, mutta paikalliset säikähtävät sisätiloihin vasta kun myrsky on pään päällä.

Joka puolella on upeita, vanhoja rakennuksia. On barokkia (mm. Euroopan suurin barokkirakennus: Parlamenttitalo), jugendia, neoklassismia ja empirea. Oopperatalo on mielettömän kaunis sisältä, kuten kuvasta näkyy.

Joka päivä kirjoitan kuin riivattu. Niin paljon, että iltaisin olen aivan puhki, ja kun kirjoitan blogia tuntuu että sanat ovat ehtyneet. Olen tyhjentänyt kaiken käsikirjoitukseen. Mutta kerrankin minulla on tunne, että tästä tulee jotakin, suorastaan hyvä. Niin hyvä, etten halua enää laisinkaan palata. Olen hypertilassa ja onnellinen. Tämä kaupunki hurmaa minut joka päivä uudelleen!

Jos piilottaa kameransa, menee paikallisesta. Pyörin ympäri katuja, kävelen helposti 15 kilometriä päivässä. Sen pysäyttää vain ukkonen tai väsymys. Tuulta ei ole nimeksikään, yli 3 m/s tuuli tietää myrskyä. Viilennystä saa vain dippaamalla jalat Tonavaan, mutta helpotus on vain hetkellinen.

Vietän paljon aikaa Damjanich utcalla olevassa kissakahvilassa. (Budapestin toinen kissakahvila on keskustassa Szent István Bazilikan takana.) Täällä kissat ovat huomionkipeitä, asiakkaita on vähän, eikä kahvilassa vietettävää aikaa ole rajoitettu. Sisään pääsee n. 5 euron suuruisella kissanhoitomaksulla, johon sisältyy pala kakkua (vaihtoehtoisesti kaljaa tai viiniä) sekä alkoholittomia juomia niin paljon kuin sielu sietää. Kissoja rakastavan kahvinkittaajan paratiisi.

Kuvassa Macskakávézón oma ihana ruttunaama, Luna.

Judafest 2016 @ Budapest

Olen pian ollut jo viikon Budapestissä. Tänään törmäsin naapurikadulla vilskeeseen ja villiin klezmer-musiikkiin, sen kuuli jo muutaman kadun päähän sisäpihojen kaiun kautta. Suunnistin ääntä kohti, upeaa klarinetti- ja viulumusiikkia!

Kyseessä oli Kazinczy utcan Judafest (a zsidó kultúra ünnepe), joka mainoksen mukaan järjestettiin nyt yhdeksännen kerran. Parin korttelin verran kojuja täynnä juutalaisia herkkuja, košeria košerin perään, jiddišin kielistä kirjallisuutta sekä koristeellisia mezuzoja (ovenpieleen kiinnitettäviä koteloita, joiden sisällä on Tooran jakeita). Ja niin paljon tavaroita, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan!

Ennen kuin huomasinkaan, hymyilevä nainen antoi minulle kultaisen rannekkeen sekä ohjelmalehtisen. Klezmer-ilottelu jatkuu aina kello kahdeksaan asti. Itse kiertelin kojuissa jonkin aikaa, jumituin ruuhkaan ja arvuuttelin jiddišinkielisten elintarvikepakettien sisältöä.

Ostin tapahtumasta yhden kauniin valokuvakirjan sekä tarpeeseen tulevan kangaskassin. Minulla ei ole tietokoneelle omaa salkkua, joten olen kuljettanut sitä mukanani yleensä kangaskassissa. Budapestiin unohdin ottaa sellaisen mukaan, joten olen alkupäivät ravannut tällä erinäisissä kaupoissa etsimässä, josko löytäisin mukavan ja tietokoneelleni sopivan kantokassin.


Ihmisvilinää Kazinczy utcalla.


Mezuzoja.


Herkkuja, joiden nimi ei taltioitunut mieleeni.


Festivaalien materiaalista saldoa!

Pyrhönen, Nyqvist & Koivisto (toim.): Keltaiset esseet (Tammi 2016)

Tammen legendaarinen Keltainen kirjasto täytti viime vuonna kuusikymmentä vuotta. Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittaman teoksen Keltaiset esseet. Keltainen kirjasto tutkijan silmin tekstit perustuvat lähes kaikki luentosarjaan, jonka Helsingin yliopiston tohtoriopiskelijat pitivät keväällä 2015.

Kokoelmassa kaksitoista tutkijaa käsittelee omavalintaisesta lähtökohdasta käsin yhtä Keltaisessa kirjastossa julkaistua kirjailijaa tai teosta. Useimmat valinnat liittyvät tukijoiden omaan tutkimustyöhön, minkä vuoksi esseissä on vahva kirjallisuustieteellinen ote. Kirjan aloittaa Heta Pyrhösen johdantoessee, jossa hän käsittelee maailmankirjallisuuden ja käännöskirjallisuuden historiaa, luonnetta ja mahdollisuuksia.

Vaikkei Goethe määritellyt maailmankirjallisuutta käsitteenä, se näyttäytyi hänelle areenana, jossa eri maiden kirjailijat, kriitikot ja tutkijat oppivat toisiltaan toistensa kirjallisuutta lukemalla. (s. 9)

Suurin osa esseistä on kirjallisuustieteellisiä, ja välillä tieteellinen dirkurssi huitelee aika pilvissä. Toisaalta tuli mukavan nostalginen olo, en ole aikoihin lukenut kirjallisuustieteellistä esseistiikkaa suomeksi, mutta samalla kimurantimpien kappaleiden kohdalla muistin, miksi turhauduin niin usein yliopistolla. Vaikka teos on suurelta osin onnistuttu muokkaamaan lukijaystävälliseksi, niin ihan ummikoille en uskalla kirjaa kuitenkaan suositella.

Nautin muutamien mielenkiintoisten esseiden (mm. Pii Telakiven essee Italo Calvinon teoksesta Koko kosmokomiikka) lisäksi eritoten pienistä kulttuurihistoriallisista tiedonjyväsistä, joita teos tarjosi. En esimerkiksi ollut tiennyt, että Toni Morrisonin esikoisromaani Sinisimmät silmät on sijoittunut amerikkalaisella kiellettyjen kirjojen listalla ”1990-luvulla 34. sijalle, ja 2000-luvulla 15. sijalle – ja vuonna 2014 jo neljänneksi.” (s. 80) Esseiden kautta välittyy selkeänä kuva siitä, kuinka kirjallisuus vaikuttaa tunteisiin ja arkeen myös taide- ja kulttuuripiirien ulkopuolella.

Kirjan päättää Lauri Niskasen tekemä suomentaja Helene Bützovin haastattelu. Mielestäni useamman kääntäjän haastattelu olisi toiminut paremmin kuin yhden. Ideana kääntäjän haastattelu vahvasti tieteellisten esseiden jälkeen toi kuitenkin keveän tuulahduksen kokonaisuuteen.

Takashi Hiraide: Kissavieras (S&S 2016)

Japanilaisen Takashi Hiraiden romaanissa Kissavieras (alkup. Neko no Kyaku, suom. Raisa Porrasmaa) on harvinaisen kauniit kannet. Vannoutuneena kissaihmisenä en voinut teosta sivuuttaa (se kertoo kissasta!!) ja kenties romaanin järjettömän laaja suosio kirjablogien keskuudessa johtuu osin tästä keskiössä seikkailevasta kauniista karvapallosta.

Teoksen keskiössä on kirjallisuuden parissa työskentelevä kolmekymppinen lapseton aviopari, joka muuttaa vuokralle iäkkään pariskunnan mailla sijaitsevaan piharakennukseen. Eräänä päivänä heidän pienelle pihalleen ilmestyy kissa. Naapurustoon kuin tyhjästä ilmestynyt katti päätyy naapurin pienelle pojalle, joka nimeää sen Chibiksi (suom. pikkuinen). Kissa alkaa kuitenkin varsin omavaltaisesti liikkua naapurustossa ja nauttia eri kotitalouksien sille suomasta hemmottelusta ja huomiosta.

Vaikka kissat eivät ole aiemmin herättäneet keskushenkilöissä juurikaan lämpimiä tunteita, pieni Chibi-pentu valloittaa pariskunnan lahjomattomalla luonteellaan hetkessä. Pian kissa asettuu luontevasti osaksi kaksikon arkea ja kotia: ”Asetimme tatamihuoneen lautalattianurkkaukseen vanhan pahvilaatikon, jossa oli säilytetty mandariineja. Siitä tuli Chibin oma huone. Laatikon sisälle taitoimme pyyhekangasta ja asetimme pikkulautasen ruokaa varten.” (s. 47)

Tapahtuvat kuvataan aviomiehen silmin perinteisen minäkerronnan avulla. Hän kuvaa kissan edesottamuksia huolellisesti ja seikkaperäisesti. Lämpö ja kiintymys välittyy lukijalle ennen kaikkea havaintojen lukumäärän kuin ääneenlausutun kautta. Tämä eleetön, pikkutarkka ja tapahtumia sivusta seuraava tyyli tekee päähenkilöstä sympaattisen.

Romaanissa on vain n. 150 sivua. Niin lyhyeksi teokseksi kirjassa on todella paljon suuria ja vahvoja teemoja. Yksi keskeisimmistä on ajan hetkellisyys ja kaiken katoavaisuus, jota käsitellään paljon erilaisten luonnosta napattujen symbolien, kuten salaman, vuodenkierron ja veden avulla. Asiat eivät ole yksittäisiä detaljeja ja muusta irrallaan, vaan osa suurempaa kokonaisuutta: ”Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.” (s. 27)

Minäkertoja ei ole kovin perinteinen japanilainen päähenkilö. Hämmennyin hieman hänen monia länsimaisia ajanvietetteitä: hän harrastaa intohimoisesti baseballia ja pohtii usein renessanssiajattelija Niccolò Machiavellin kirjoituksia. Paljon japanilaiselle proosalle tyypillisiä piirteitä tietysti löytyy. Läpi teoksen hehkuva tiivis suhde luontoon, japanilainen aikakäsitys, vahva filosofinen taso, luopumisen haikeus sekä tyylin kerronnallinen niukkuus ovat vain muutamia niistä.

Ajan kulua sekä uuden ja vanhan maailman yhteentörmäystä on kuvannut hyvin muun muassa nobelisti Yasunari Kawabata teoksessaan Kioto (1962/1968). Myös aviopari tarkastelee sivusta ajan liikettä: vuokraisäntäpariskunta haurastuu ja kuolee pois, eikä jälkeläisillä ole varaa lunastaa perintöään. Asuntojen ja tonttien hinnat ovat karanneet käsistä. Teos sijoittuu 1980-90-luvun vaihteen molemmin puolin, aikaan jolloin Neuvostoliiton romahtaminen vaikutti koko maailman talouteen mantereesta huolimatta.

Kuten päähenkilö toteaa, on hyvä olla omistamatta mitään. Omistamisen tematiikkaa käsitellään niin materiaalisen kuin immateriaalisen omistajuuden kautta. Voiko elävää olentoa edes omistaa? Mitä Chibiin tulee, niin ei. Sinun lemmikkisi eivät ole sinun, voisi sanoa. Chibi ja häntä tarkkaileva keskushenkilö houkuttavat pohtimaan omistamisen filosofiaa laajemminkin.

Kissavieras ei ole yhden lukukerran kirja. Niukan tyylin taakse tuntuu kätkeytyvän paljon asioita, joita tekisi mieli kaivaa esille ajan kanssa uusien lukukertojen avulla. Kirja myös palkitsee lukijansa, sillä mikä olisi tyydyttävämpää kuin romaani, joka jättää lukijansa askartelemaan mielenkiintoisten teemojen ja filosofisien kysymyksien parissa.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (S&S 2016)

Olen usein selaillut Pauliina Vanhatalon teoksia, mutta täytyy myöntää, että ennen Keskivaikeaa vuotta en ollut ensimmäistäkään lukenut. Alkuvuodesta ilmestynyt omakohtainen romaani tarttui käsiini kuin puolivahingossa eräästä tapahtumasta, jossa kirjailija oli kertomassa kirjan syntyvaiheista ja tematiikasta: masennuksesta.

Luin teoksen kahdelta istumalta, mikä on harvinaista kohdallani. Luettu kirja on täynnä pieniä värikkäitä huomiolappuja, joita pistän hyvien tai ajatuksia herättävien kohtien kohdalla. Sellaisten, joihin kannattaa mielestäni palata vielä myöhemmin.

Muutama vuosi sitten Pauliina Vanhatalo sai masennusdiagnoosin. Siitä alkaa matka, joka on täynnä nousuja ja laskuja, itseinhoa, väsymystä, mutta myös iloa ja kasvamista, itseymmärryksen lisääntymistä ja sitä kaikkein tärkeintä: armollisuutta, hyväksymistä. Teos kuvaa osuvasti ja tunnistettavasti masennuspotilaan psyykkisen tilan ja oletettujen ulkopuolisten odotuksien välistä ristiriitaa:

Hyvä masennuspotilas kuntoilee säännöllisesti ja ui avannossa, [–] Hyvä masennuspotilas syö vitamiininsa ja terveyspirtelöt lehtikaaleineen [–] Hyvä masennuspotilas hoitaa masennuksensa ylipäätään tuottaen ympäristölle ja yhteiskunnalle mahdollisimman vähän häiriötä, vaivaa, kustannuksia ja kiusaa. (s. 15)

Hyvä masennuspotilas on vaikka mitä, mutta ennen kaikkea se on yhtä tyhjän kanssa, utopiaa ja puhdas realistinen mahdottomuus. Sen saa potilaskin huomata pian: voimat eivät yksinkertaisesti riitä mihinkään. Lisäksi itsesyytökset ja huono omatunto muuttuneesta fyysisestä ja psyykkisestä kapasiteetista nakertaa kaiken vähänkin positiivisen pois päivistä. Kuten Pauliina toteaa, ”minä väsytän minua. Minuna on raskasta elää.” (s. 24)

Pauliina pitää päiväkirjaa masennuksensa ajalta. Muistiinpanoissa hän käy läpi päivittäistä jaksamista, vaihtelevia tuntemuksia, tekemisiä, saavutuksia ja pettymyksiä. Sivujuonteena kulkee hänen ja hänen miehensä yhteisen taipaleen tarina.

Kaikkein antoisimpia ovat Pauliinan pohdinnat masennuksensa syistä. Vaikka lähtökohta on yksityinen, ajatukset ja päätelmät ovat johdettavissa helposti universaalille tasolle: ”Muistiinpanoissani pohdin, onko siinä käsityksessä perää, että masennus on pohjimmiltaan sisäänpäin käännettyä vihaa. Olenko lannistunut pysyvästi sen vuoksi, että terveellisen aggression sijaan yritän liikaa ymmärtää muita ihmisiä?” (s. 43)

On jollakin tapaa huojentavaa nähdä jonkun sanallistavan masennuksen kourissa helposti vahvistuvan huijarisyndrooman. Vanhatalon tekstistä paistaa alusta loppuun epäilys oman sairauden oikeutuksesta: saako masentua, jos kaikki on näennäisesti hyvin? Onko hän huijannut lääkäreitä ja läheisiä, jos yhtenä päivänä onkin ok olo? Ailahteleva sairaus aiheuttaa myös muunlaista ongelmaa: ”Ja täytyykö minun todella kaivaa itsestäni masennus esiin uutta lääkärikäyntiä varten juuri kun minusta näyttää, hauraasti ja hapuilevasti mutta kuitenkin, että alan jo päästä sen läpi toisenlaiseen elämään?” (s. 132)

Loppujen lopuksi masennus ei vaadi juuri muuta kuin aikaa ja henkistä työtä, ponnistelua ennen kaikkea itsensä kanssa. Sen myös Vanhatalo huomaa. Jäljelle jää lopulta vain se tärkein kysymys: ”Mistä voi parantua? Mikä jää hyväksyttäväksi?” (s. 216)

Péter Esterházy: Pitkin Tonavaa (WSOY 1996/2012)

Olen lähdössä toukokuussa taas Budapestiin. Teoksessaan Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse Unkarin oma vilkkusilmä villimieli Péter Esterházy (s. 1950) kuvaa kotikaupunkiaan Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit -romaanista ”lainaamillaan” lauseilla. Lisäksi hänellä on aimo tukullinen mielipiteitä matkakirjallisuudesta, matkustamisesta, turisteista, historiasta sekä ennen kaikkea Tonavasta.

Teos kulkee monessa aikatasossa: yhdessä eletään vuotta 1965. Hullunkurisen hauska, mutta jostakin syystä kaikkien miesten vihaama Roberto-setä kaappaa 12-vuotiaan sukulaispoikansa ja lähtee valloittamaan Tonavaa. Toisessa tasossa tämä samainen poika matkustaa pitkin Tonavaa Roberton jalanjäljissä 17 vuotta myöhemmin. Samalla hän on Matkailija, jonka Toimeksiantaja on vuokrannut matkustamaan puolestaan. Sähkeillä Matkailija raportoi Vuokraajalleen kulkemistaan poluista ja kujista.

Mikä on Tonava? Ei ainakaan vettä, mikäli on romaania uskominen. Kirjailija on kuitenkin pohtinut, kääntänyt ja vääntänyt asiasta lähes kolmensadan sivun ajan, joten jonkinlainen koira tähän on pakko olla haudattuna. Omien matkojensa ja sattumustensa lisäksi tekstiin on upotettu mm. filosofiaa, historiaa, kommunismia, klassista musiikkia, kipeitä traumoja, kirjoittamisen ja sanan syntymisen prosessin pohtimista sekä kapitalismin hurmaa. Oikeastaan lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Siinä se oli, siitä se pulppusi, ja se oli Tonava! Hetkien hetki, kaiken alku, origo! Olisiko alku aina puhdas? Vai… En rohkene sanoa sitä ääneen. Mitäpä siitä, että lähde oli kuin mikäkin ummehtunut palju, Fontana di Trevin maatiaismuunnos, ja se, joka viskaa siihen kolikon, ei toivo mitään, ei ajattele Maata ei Taivasta, ainoastaan dollarin ja Saksan markan suhdetta…

Hannu Launonen on ehdottomasti huippusuomentaja. Esterházya ei nimittäin lue alkukielellä hullukaan – ja jokaiseen kappaleeseen upotetut monet (monet!) kielileikit ja -pelit vaativat aivan omanlaista luovuutta. Launoselle myönnettiin Janus Pannonius -palkinto vuonna 2014 Unkarin kirjallisuuden tutkimisesta ja kääntämisestä, mutta hän kieltäytyi kunnianosoituksesta eettisistä syistä. Launonen ei saanut selvyyttä palkinnon myöntävän säätiön kytköksistä Unkarin hallintoon kyselyistä huolimatta.

Esterházylta on suomennettu vain kolme kokonaista teosta: mainitun lisäksi on saatavilla Sydämen apuverbit (1991) sekä Nainen (1998). Kaikki on Hannu Launosen osaavaa käsialaa. Sen lisäksi kirjailijalta on käännetty novelleja lehtiin ja ainakin yhteen unkarilaisen proosan kokoelmaan (Miljoona kilometriä Budapestiin, WSOY 1987). Tietääkseni viimeisin käännös on Parnasson Unkari-numerossa 5/2012 julkaistu teksti ”Mikä kunnia kuolla isänmaan puolesta”.

Pitkin Tonavaa -teosta uskallan suositella vain harvoille: niille jotka eivät säikähdä helposti. Teos on nimittäin aikamoista postmodernia sekamelskaa. Jopa minun kärsivällisyyteni oli koetuksella ensimmäisellä lukukerralla. Toisaalta – ehkä juuri siksi – tämä teos on ehtymätön lähde. Jokaisella lukukerralla pääsee entistä syvemmälle, ja kurkottaa voi jokaiseen suntaan, kirjailija sallii sen mielellään.

Lisää:
Mies nimeltä Péter Esterházy -raportti Helsingin kirjamessuilta cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Sydämen apuverbit (WSOY 1991) -arvostelu cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Pitkin Tonavaa Maailmankirjat-sivustolla.

Apurajat

Yksi huono puoli apurahahakemusten kirjoittamisessa on se, että innostun aina uudelleen omista projekteistani. Niistä, joille haen rahoitusta. Minut täyttää yhtäkkinen innostus siitä, että jes: tämä toimii, tästä tulee hieno, en malta odottaa! Pitkin matkaa vierellä kulkenut epävarmuus siirtyy kun kerron työstäni ulkopuoliselle. Usko kirjoittamaani palaa hetkessä ja haluaisin ryhtyä töihin heti nyt nyt NYT.

Ongelmaksi tämä innostus ja varmuus muuttuu siinä vaiheessa kun tajuan, ettei ole aikaa upota käsikirjoitusten maailmaan. Olen huomannut parin viime vuoden aikana, että apurahojen hakuajat ajoittuvat useimmiten ajankohtaan, jolloin kaikki työt kasautuvat päälle, eivätkä edes kauniit unet lupaa kirjoitusaikaa saati -rauhaa.

Nyt olen rustaillut alkuvuoden hakemuksia sekä selvityksiä edellisistä saamisista. Haluaisin niin kirjoittaa – ja halu vain kasvaa! – mutta tällä hetkellä aika ei anna myöten. Ensin täytyy keskittyä lehteen, opetukseen sekä muutamaan muuhun projektiin. Vasta sitten, myöhemmin keväällä. Ehkä. Huoh. Olisi paljon antoisampaa rustata hakemuksia luovan työn tuoksinnasta, mutta alkuvuosi ja lokakuu ovat yleensä niitä kiireisimpiä aikoja muussa elämässä.

Lisäksi huomaan koko ajan kirjoittavani ”apuraja” sekä ”ivan-numero”. Toivottavasti avun rajat eivät tule kohdallani vielä vastaan.