Kirjamessuilla tavataan!

Burleskikirja

Perjantai 4.10.2019, klo 17.10-17.50, Tieto B-halli

Vanha, satiirinen näyttämö- ja esitystaiteen laji koki uuden tulemisensa 1990-luvulla. Burleskikirja nostaa tämän karnevalistisen lajin taiteiden Parnassos-vuorelle, esitellen burleskin menneisyyttä ja tulevaisuutta sekä tarkastellen myös lajin feminististä historiaa ja poliittista nykyluonnetta. Haastattelija Mikko Aarne. Ohjelmatuottaja: Kosmos

Burleskikirja – Johdatus liioittelun taiteeseen

Torstai 24.10.2019, klo 14.30-15.00, Esplanadi

Burleski on kymmenen viime vuoden aikana vakiinnuttanut paikkansa Suomessa ja synnyttänyt rikkaan oman kulttuurinsa. Kirjailija ja kriitikko Marissa Mehr esittelee lajin historiaa ja tyylejä, showponin arkea, suurimpia legendoja ja kotimaisia nykytekijöitä sekä tarkastelee lajin yhteiskunnallista ja poliittista potentiaalia.

Kritiikkitapaus: Kriitikko brändiyhteistyökumppanina?

Torstai 24.10.2019, klo 15.00-15.30, Töölö

Journalismi on tiedonvälitystä, ja yhä useampi taiteilija yrittää vaikuttaa siihen, millaista tietoa media hänestä ja hänen tekemisistään välittää. Miksi toimittajien halutaan olevan brändiyhteistyökumppaneita? Mitä se tekee journalismille, jonka pitäisi olla totuudellisuuteen pyrkivää tiedonvälitystä? Entä kuinka taidekriitikoihin yritetään vaikuttaa ja mihin se johtaa? Onko taidekritiikki kohta ainoa tekstilaji, jossa pyritään esittämään taide taiteilijasta itsestään riippumattomassa valossa? Keskustelemassa ovat toimittaja Iida Sofia Hirvonen, kriitikko Kalle Kinnunen, keskustelua vetää kriitikko ja kirjailija Marissa Mehr. Järjestäjä: Suomen arvostelijain liitto SARV ja Kritiikin Uutiset

Suomen Kirjailijaliitto esittää: Mihin menet kirjallisuus?

Lauantai 26.10.2019, klo 11.30-12.00, Töölö

Mihin kirjallisuus on menossa – mitä tulee autofiktion jälkeen? Ollaanko nyt taitekohdassa? Minkä kirjailijat itse näkevät tulevaisuuden trendinä? Marissa Mehr haastattelee Riikka Peloa ja Juha Siroa. Järjestäjä: Suomen Kirjailijaliitto

Katharsis Ateenassa

Katharsis Ateenassa

En usein lomaile. Ehkä pitäisi. Lasken lomaksi jo muutaman päivän ilman kaukaista ajatustakaan töistä, mikä useimmille tarkoittaa lähinnä arkista viikonloppua. Itse pakerran projektieni parissa seitsemän päivää viikossa. Useimmiten se ei haittaa, mutta joskus on hyvä irtautua.

Viimeksi lomailin viisi päivää heinäkuussa. Nyt olin viikon Kreikassa: myöhästyneen joulun ja uudenvuoden verran. Sen lisäksi, että lepo tuli tarpeeseen (nukuin noin 9–10 tuntia joka yö), en voinut uskoakaan, että lomalla oleminen voisi olla niin ihanaa. Ja että lomalta, näinkin lyhyeltä, on mahdollista palata onnellisena ja kaikkensa antaneena.

Aktiivilomia karsastavana meillä oli jokaiselle päivälle jokin tehtävärasti, joten tekemistä riitti enemmän kuin tarpeeksi. Ihmettelenkin, etten ahdistunut alituisesta juoksentelusta. Otin tietokoneeni mukaan, mutten avannut sitä viikkoon. Viikkoon! Kaiken lisäksi luin vain yhden kirjan ja senkin suurimmaksi osaksi mennessä ja tullessa.

En ole ikinä pitänyt Kreikkaa tai Ateenaa mitenkään erityisenä matkakohteena. Olen ollut Ateenassa kerran aiemmin – myöskin tammikuussa – mutta tällä kertaa kaupunki lumosi minut täydellisesti. Asuin Akropoliin vieressä, mutta pääsin helposti sujahtamaan Koukakin kaupunginosan kapeille kujille herkullisten ruokapaikkojen ja kahviloiden äärelle. Kiipesin kolmelle suurelle kukkulalle, n. 300 metrin korkeuteen (Lykavittós) ja nautin panoraamanäkymästä 3,5 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin.

Fresco Kansallisessa arkeologian museossa.

Join kahvia, kahvia, kahvia, kreikkalaista viiniä ja söin baklavaa, lokumia, spanakopitaa, hortaa, yemistaa sekä kymmeniä herkkuja joille en löydä nimiä. Ikävöin ruokia jo nyt. Etenkin pientä hurmaavaa kolmen naisen ylläpitämää ruokapaikkaa, joka täyttyi boheemeista tupakkaa polttavista valtiotieteiden opiskelijoista, ja jossa eri ruokalajeja kannettiin suurilla lautasilla eteemme peräjälkeen uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Yritin laskea kuinka montaa eri lajia ahdoimme itseemme, mutta sekosin laskuissa puolentoista tunnin ruokailun jälkeen. En ole eläissäni syönyt niin kauan ja niin montaa eri sorttia purtavaa kirjaimellisesti yhdellä istumalla.

Opin myös, että feta ja hunaja muodostavat keskenään taivaallisen liiton.

Ja ne aamut! Aurinko nousi kun raahauduimme etelään antavalle parvekkeelle syömään aamiaista: kreikkalaista jogurttia pähkinöillä ja hunajalla! Lämpö kipusi usein +15–16 asteeseen, ja harvoina hetkinä tuntuva tuuli oli leppeä. Kevät oli kukkeimmillaan, linnut lauloivat ja perhoset liitelivät Filopappoksen kukkulalla ja Akropoliilla. Paikalliset puhuivat talvesta ja kylmästä, kulkivat toppatakit yllä, pipo päässä ja kertoivat odottavansa kevättä. Mutta mikä ihme on kevät, jos ei perhoset ja kukkien runsas tuoksu!?

Vain yhtenä aamupäivänä satoi, ja saimme todistaa kuinka liukkaita antiikkiset marmoriportaat voivat olla. Kuulimme, että kolme viikkoa takaperin Ateenassa oli satanut lunta. Liukkaus oli tehnyt monesta paikasta niin vaarallisen, että koko Akropolis suljettiin ikävien seurausten välttämiseksi.

Kaksi nälkäistä kattia Akropoliin etelärinteellä.

Olimme kaupungissa suorastaan kreivin aikaan. Mikäli matkustaa Ateenaan, kannattaa valita ajaksi tammi-helmikuu. Tällöin sää on kuin Suomen toukokuussa, mutta välttyy sesongin ikäviltä piirteiltä; pääsyliput moniin museoihin (myös Akropoliin kukkulalle) ovat sesongin ulkopuolella kirjaimellisesti puolet halvempia kuin maaliskuun ja lokakuun välisenä aikana. Lisäksi turisteja oli yllättävän vähän.

Klassista taidetta rakastavana ihmisenä koin pienoista paniikkia siitä, että museoita oli joka lähtöön. Itse asiassa koko kaupunki oli yksi ulkoilmamuseo! Seitsemän museon ja ulkoilmakohteen lisäksi käytimme yhden päivän matkaan meren äärelle Pireukseen syömään tuoretta kalaa. Kansallinen arkeologinen museo oli täysosuma Akropoliin uuden museon tuottaman hienoisen pettymyksen jälkeen: järkyttävän laajan kokoelman lisäksi siellä on erillinen muinaisen Egyptin osasto kissamuumioineen (oli siellä tavallinenkin ihmismuumio). Toinen helmi oli Benakin islamilaisen taiteen museo Thissio-metroaseman vieressä. Sain kunnian olla ainoa asiakas aamupäivällä.

Oman lukunsa vaatii todelliset ateenalaiset: kissat. Ne ovat kaikkialla, asettuvat milloin sopivan suopeaan ravintolaan tai kahvilaan asumaan ja ovat reviiritietoisia hellyydenkeräilijöitä. Pelkästään Ateenassa on arviolta n. 1 700 kissaa. Osallistuin paikallisen kissansuojelujärjestön järjestämälle ruokintakävelylle (Cat Feeding Tour), jonka aikana annoimme murkinaa ja tuoretta vettä noin viidellekymmenelle nelijalkaiselle Akropoliin etelä- ja länsipuolella.

En olisi koskaan uskonut Ateenaa niin hurmaavaksi paikaksi. En tiennyt, että loma voi onnistua näin täydellisesti. Kaupunki imi minut tyhjäksi kaikesta ja täytti omalla hengellään. Olin katharsiksen äärellä seisoessani Dionysoksen teatterin raunioilla, siellä samassa, jossa Sofokleen, Aiskhyloksen, Euripideen sekä Aristofaneen näytelmiä esitettiin ensimmäisen kerran Dionysia-juhlien teatterimittelöissä tuhansia vuosia sitten. Jos historiasta voi tulla humalaan, niin Kreikassa.

Katti päivälevolla tammikuisena päivänä.

Tieto- ja väitöskirja

Aloitin vuoden 2019 yliopistolla uusien tohtorikoulutettavien seminaarissa. Kuusi tuntia meni sukkelasti, samoin neljä kupillista kahvia ja kauden ensimmäinen laskiaispulla hillolla. Kausi alkoi tänä vuonna myöhään, ensimmäisen runebergini söin jo marraskuun puolivälissä. Lienee kaiketi turha sanoa, että rakastan sesonkiherkkuja?

Tuntuu niin kummalliselta, kun on yhtäkkiä taas opiskelija. On opiskelijanumero ja yliopiston sähköpostiosoite. Saa olla osa akateemista yhteisöä, ahmia tutkimuksia ja pysyä kärryillä siitä mitä tieteen maailmassa tapahtuu. Luulin jo jättäneeni sen taakseni muutama vuosi sitten, mutta tässä se nyt vain on jälleen edessäni sitkeänä ja periksiantamattomana.


Vietin viime elokuun Unkarissa ja pakersin ahkerasti tutkimussuunnitelman parissa. Asteita oli yli 30 ja ilmastointi olematon kaupungin joka kolkassa. Samalla kirjoitin romaania sekä tänä keväänä ilmestyvää teosta. Toukokuussa julkaisen Kosmos-kustantamon kautta ensimmäisen tietokirjani Burleskikirjan. (Päivittelen teokseen liittyviä tietoja yläpalkissa olevaan linkkiin sitä mukaa kun projekti etenee.)

Tietokirjan parissa on kulunut viime kuukaudet joulua ja uuttavuotta myöten. En ole päässyt pitämään lomaa sitten heinäkuun, sillä kirjojen kirjoittamisen ohella toimittajan ja kriitikon työt ovat pitäneet kiireisenä. Jouluaattona tosin tein töitä vain muutaman tunnin, mutta silti. Kunhan saattelen tekstin painoon, pääsen taas keskittymään muihin käsikirjoituksiini. Myös väitöstyö on tarkoitus aloittaa, jotta valmistun joku päivä tohtoriksi.

Aurinko on jo muuttunut jokapäiväiseksi vieraaksi, eikä enää väsytä niin paljon kuin marras-joulukuun taitteessa. Miten ihanaa! Pian on kevät.

Työpäiväkirja #1: Haapsalu

Olen taas tien päällä. Tällä kertaa pystyin välttämään lentämistä, kun tulin ensin laivalla lahden yli Tallinnaan, ja jatkoin siitä matkaani bussilla luoteisrannikolle Haapsaluun.

Haapsalu on hurmaava pieni kaupunki. Sää on huhtikuisen oikutteleva: ensin oli +13 astetta ja leppoisa merituuli, seuraavana päivänä +3 ja aurinko taisteli ilmatilasta räntämyrskyn kanssa. Nyt sää näyttää vakautuneen aurinkoiseen ja leppeään kevätsäähän. Lämpenee hiljakseltaan.

Ikkunasta näkyvät lahti ja meri lukuisine muuttolintuineen, toisista ikkunoista naapurien talojen katot. Kaduilla on rauhallista. Ihmiset lämmittävät asuntojaan puilla, ja vanhassa kaupungissa leijailee alati savun tuoksu, joka tarttuu hiuksiin eikä päästä irti edes nukkumaan mennessä.

Olen saanut kirjoitettua lähes päivittäin. Tulin pääsiäisenä, ja ryhdyin töihin heti asetuttuani. Yllättävää kyllä en tarvinnut tällä kertaa useaa päivää asettautumiseen ja työhön orientoitumiseen; pääsin heti romaaninsyrjään kiinni.

Kaupat ja lähikahvilat ovat jo käyneet tutuiksi, sillä iso osa kaupallisista toimijoista on auki vain kesäsesongin aikana. Tarjontaa ei ole liiaksi asti, ja hintataso on sen verran alhainen, että voin nauttia kahvini päivittäin ulkona. Kun en kirjoita, luen, kuuntelen äänikirjaa tai kävelen lahden ympäri seuraamassa lintujen kevätmuuttoa. On ihana seurata kevään etenemistä autiopaikalta ja tietää, ettei ole kiire mihinkään.

Vanhat kaupungit ovat hurmaavia. Rakastan ikääntyneitä taloja, puulämmitteisiä takkoja ja huonolaatuisia teitä. Kissoja, jotka jolkottelevat pihalta toiselle vähät välittäen, kenen mailla kusevat ja naukuvat. Kävin Haapsalussa ensimmäistä kertaa viime kesänä, silloin päätin hakea residenssiin. Värikkäät talot, hylätyt villat ja puoliksi romahtaneet kotterot vuorottelevat tyhjien tonttien ja kolhon neuvostoarkkitehtuurin kanssa.

Tällä hetkellä suurin murheeni lienee se, etten ole vielä ystävystynyt talon kissan kanssa. Aiempien residenssivieraiden kokemuksia vieraskirjasta lukiessa huomaan yhden jos toisenkin lupaavan karvapallosta hyvän ystävän yksinäiselle kirjailijalle, mutta kenties kevään ja kiiman takia ei kattimusta ole juurikaan näkynyt, vaikka olen pitänyt täällä majaani jo viikon verran. Onneksi toinen ulkona kuljeskeleva kissa antoi minun helliä häntä hiukan eräänä sateisena päivänä.

Olen jo nyt – viikossa! – saavuttanut enemmän kuin uskalsin toivoa. Barcelonassa olin lähinnä uninen ja flunssainen, ja podin kirjoittamisen kauhua ja inhoa, joka on nyt tiessään. Budapestissä kaupunki kutsuu minua ja häiritsee ärsykkeillään, mutta täällä minulla on pieni pesä, jossa on helppo kirjoittaa ja tutkia tekstin kieltä ja maailmaa.

Romaanin lisäksi olen työstänyt erästä toista projektia, joka on muovautunut vasta viime viikkoina nykyiseen muotoonsa. Aiemmin minulla oli kaksi erillistä käsikirjoitusta, kumpikin enemmän tai vähemmän konkretisoitunut tai idean tasolla. Keksin yhdistää ne, vaikka ne vaikuttivatkin alun perin mahdottoman erilaisilta ja kaikin puolin yhteensovittamattomilta. Olen uuden ja jännän äärellä, enkä malta odottaa, että näen, mitä tästä syntyy. Jotakin uutta, sillä aivan tämän tyyppiseen tekstiin en ole aiemmin törmännyt. Jo ajatuskin innostaa ja inspiroi, pakottaa seuraamaan minne teksti kuljettaa.

Koska kirjoittaminen on lähtenyt näin hyvin käyntiin, odotan tämänkertaiselta residenssijaksolta paljon. En ahdistu, mikäli en saa päivittäin kirjoitettua. Liialliset ja konkreettiset tavoitteet aiheuttavat kohdallani enemmän lukkoja kuin epämääräiset ”editoi romaania”-päämäärät. Uskon, että tästä tulee kaikin puolin hedelmällinen ja rikas reissu, sillä en muista vuosiin olleeni näin hyvässä vedossa ja täynnä inspiraatiota. Erityisesti odotan retkeä Latvian puolelle ja Riikaan, jonne lähden taustatyömatkalle viikon päästä.

Kuvat ovat Viron Haapsalusta huhtikuulta 2018.

Naisvihamielinen (sisällis)sotaooppera (Il Trovatore/Kansallisooppera)

Claudio Otelli, Elena Stikhina. Kuva: Stefan Bremer

Kansallisoopperan tuore Il Trovatore tuo lavalle Barcelonan Liceu-oopperan näkemyksen sodan kauhuista sekä aimo annoksen naisiin kohdistuvaa seksuaalista sekä muuta väkivaltaa. Koska ensi-ilta on juuri tänä vuonna, ei voi olla tulkitsematta andorralaislähtöisen Joan Anton Rechin produktiota Suomen sisällissodan ja Espanjan nykyisten sisäisten kahnauksien kautta. Mikä olisikaan parempi ooppera kuvaamaan Suomen vuoden 1918 tapahtumia kuin Verdin mahtipontinen spektaakkeli, jossa veli taistelee veljeä vastaan karuun loppuun saakka?

Ohjauksen lisäksi Rechi on myös vastuussa lavastuksesta. Produktio on melko klassinen – menneisyyteen sijoittuva – puvustusta ja koreografiaa myöten, mutta mukaan on saatu useita oivallisia ja tuoreita yksityiskohtia, kuten rovion rakentaminen tuoleista. Läpi oopperan taustalle heijastetaan kollaaseja sekä yksityiskohtia Francisco de Goyan (1746-1828) teoksista: ensin hilpeämpiä alku-uran teoksia, sitten synkempiä aiheita Mustat maalaukset sekä Sodan tuhoja -sarjoista.

Goya seurasi aikanaan ahdistuneena Napoleonin sodan kauhuja, joista teki Sodan tuhoja -nimisen etsaussarjan. Näitä brutaaleja kuvia heijastuu taustalle yhä enemmän oopperan kulkiessa kohti katkeraa loppuaan. Mustavalkoista kuvitusta rikkoo vain punainen veri, josta saadaankin viittaus Suomen sisällissodan katkeransuloisiin väreihin: punaiseen ja valkoiseen.

Silloin kun Goyan esittävät teokset eivät heijastu taustalle, lavaa koristavat maalaustaiteelliset raamit. Hivenen höpsähtäneen oloinen Goya (Timo Paavola) kulkee surullisena hahmona lavalla kuin alleviivaavana tekijänä aina tapahtumien kulminoituessa kohti kriisiä tai kliimaksia. Käsiohjelmassa Rechi sanookin halunneensa ajatusleikin avulla pohtia, miten Goya olisi kertonut trubaduurin tarinan.

Jana Sýkorová, Aquiles Machado, Koit Soasepp. Kuva: Stefan Bremer

Ohjaus onnistuu hyvin yhdistämään kuvataiteen ja visuaalisuuden osaksi kokonaisuutta, vaikka kuvat toki ovat alisteisia itse äänelle ja teatterille. Sen sijaan yritys ympätä myös sana tiiviiksi osaksi oopperaa toi vain sekavuutta kokonaisuuteen. Osa lauseista sopi hyvin, kuten alussa kankaalle heijastuva ”Surullisia aavistuksia siitä, mitä on tapahtuva”, mutta lauseen monistuessa sen teho särkyy. Myöhemmin kankaille heijastuu lisää lauseita, mikä syö sanankäytön tehoa lisää. Useimmat sitaatit, kuten ”haudattiin ja vaiettiin”, voi katsoa viittaavan Suomen sisällissodan luomiin traumoihin, samoin kuin äitien itku toisiaan vastaan nousseiden veljien vuoksi.

Kuvataiteen lisäksi oopperasta nousi esille vahva naisiin kohdistuva raaka väkivalta, joka luultavasti on hivuttanut produktion ikäluokituksen kahdeksaantoista. Joukkoraiskaus, kuristaminen, tukistaminen, hakkaaminen ja viiltely – ja kaikki kohdistuneena naishahmoihin, niin solisteihin, kuoroon kuin avustajiin. Lopussa tapahtuva Manricon kuristaminen taisi olla ainut keskiössä ollut väkivallanteko miestä kohtaan.

Jo aloitus kertoo paljon: kreivi Lunan henkivartiokaartin päällikön kertoessa sotilaille kreivin veljen kohtalosta sotilaat käyvät keittäjättären kimppuun, joukkoraiskaavat ja viiltelevät häntä. Vaikka Conte di Lunan sotilaat oli mahdollista nähdä vain Lunan kreivin naisiin halveksuvasti suhtautumisen ilmentymänä, oli väkivaltaa aivan liikaa. Etenkin Azucenan hidastettu kidutuskohtaus Leononan ja Manricon herkän lemmendueton taustalla oli suorastaan kömpelö.

Ylettömän väkivallan määrä ei aivan avautunut: miksi pitää näyttää pitkitettyjä joukkoraiskaus- ja kidutuskohtauksia, kun sille ei ole suoraa taustaa musiikissa tai libretossa? Mikään produktiossa ei suoranaisesti puolla naisvihalla mässäilyä; toki Conte di Lunalla on sairas ja vääristynyt suhtautuminen naisiin jo pelkän libreton tasolla, mutta tämä yksistään ei riitä taustaksi sille, että koko produktio alistetaan Conte di Lunan sadistisille fantasioille. Toki naisiin on kohdistunut sodissa aina raakaa väkivaltaa, mutta Il Trovatoren ohjaus ei muuta katsojalle oikein suollakaan Goyan hienojen teoksen lisäksi.

Jana Sýkorová Azucenana. Kuva: Stefan Bremer

Rechin Il Trovatoren voi nähdä Lunan kreivin ja mustalaiseukko Azucenan välisenä valtataisteluna. Vaikka kreivi käyttää raakaa väkivaltaa saadakseen tahtonsa läpi, saa vanha mustalaiseukko viekkaudellaan kuitenkin viimeisen sanan – kidutettuna ja alistettuna, mutta vahvana -, ja näyttää näin olevansa kreiviä terävämpi. Vaikka produktiota katsoisikin tällaisena klassisena patriarkaalisuuden ja matriarkaalisuuden välisenä titaanien taistona, ei se silti anna oikeutta täyttää lavaa huonosti perustelluilla raakuuksilla.

Myös solistisuoritukset tukivat näkemystä siitä, että kreivi ja mustalaiseukko olivat oopperan todelliset tähdet. Claudio Otellin Conte di Luna oli vahvaääninen ja vaikuttava; Sari Nordqvist taas kantavalla mezzollaan dramaattisen vahva persoonallisuus, suorastaan luonnonvoima. Usein nimittäin juuri Azucenan roolitus tuottaa pettymyksen joko rooliin sopimattoman (lue: pliisun) äänenvoimakkuuden tai -värin vuoksi. Pääparin, Manricon ja Leonoran, produktio näytti naiiveina rakastavaisina – mitä he oikeastaan ovatkin. Elena Stikhinan sopraano sai ansaitusti raikuvimmat aplodit illan päätteeksi. Harmi, ettei Leonoran rooli yksipuolisuudessaan tarjonnut muuta kuin hienoja aarioita.

Täytyy vielä mainita Verdin tunnetut joukkokohtaukset: erityisesti kuoro teki vaikutuksen. Mauro Fabbri sekä Marge Mehilane saivat oopperan kuoron pistämään parastaan. Kenties suurin pettymys oli ohjauksen naisväkivallan mässäilyn lisäksi Manrico (Aquiles Machado), jonka ääni jäi usein orkesterin ja kuoron alle kovasta yrityksestä huolimatta.

Giuseppe Verdi: Il Trovatore
Kansallisooppera 23.3.-28.4.2018
Musiikinjohto Patrick Fournillier
Ohjaus ja lavastus Joan Anton Rechi
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.