Takashi Hiraide: Kissavieras (S&S 2016)
Japanilaisen Takashi Hiraiden romaanissa Kissavieras (alkup. Neko no Kyaku, suom. Raisa Porrasmaa) on harvinaisen kauniit kannet. Vannoutuneena kissaihmisenä en voinut teosta sivuuttaa (se kertoo kissasta!!) ja kenties romaanin järjettömän laaja suosio kirjablogien keskuudessa johtuu osin tästä keskiössä seikkailevasta kauniista karvapallosta.
Teoksen keskiössä on kirjallisuuden parissa työskentelevä kolmekymppinen lapseton aviopari, joka muuttaa vuokralle iäkkään pariskunnan mailla sijaitsevaan piharakennukseen. Eräänä päivänä heidän pienelle pihalleen ilmestyy kissa. Naapurustoon kuin tyhjästä ilmestynyt katti päätyy naapurin pienelle pojalle, joka nimeää sen Chibiksi (suom. pikkuinen). Kissa alkaa kuitenkin varsin omavaltaisesti liikkua naapurustossa ja nauttia eri kotitalouksien sille suomasta hemmottelusta ja huomiosta.
Vaikka kissat eivät ole aiemmin herättäneet keskushenkilöissä juurikaan lämpimiä tunteita, pieni Chibi-pentu valloittaa pariskunnan lahjomattomalla luonteellaan hetkessä. Pian kissa asettuu luontevasti osaksi kaksikon arkea ja kotia: ”Asetimme tatamihuoneen lautalattianurkkaukseen vanhan pahvilaatikon, jossa oli säilytetty mandariineja. Siitä tuli Chibin oma huone. Laatikon sisälle taitoimme pyyhekangasta ja asetimme pikkulautasen ruokaa varten.” (s. 47)
Tapahtuvat kuvataan aviomiehen silmin perinteisen minäkerronnan avulla. Hän kuvaa kissan edesottamuksia huolellisesti ja seikkaperäisesti. Lämpö ja kiintymys välittyy lukijalle ennen kaikkea havaintojen lukumäärän kuin ääneenlausutun kautta. Tämä eleetön, pikkutarkka ja tapahtumia sivusta seuraava tyyli tekee päähenkilöstä sympaattisen.
Romaanissa on vain n. 150 sivua. Niin lyhyeksi teokseksi kirjassa on todella paljon suuria ja vahvoja teemoja. Yksi keskeisimmistä on ajan hetkellisyys ja kaiken katoavaisuus, jota käsitellään paljon erilaisten luonnosta napattujen symbolien, kuten salaman, vuodenkierron ja veden avulla. Asiat eivät ole yksittäisiä detaljeja ja muusta irrallaan, vaan osa suurempaa kokonaisuutta: ”Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.” (s. 27)
Minäkertoja ei ole kovin perinteinen japanilainen päähenkilö. Hämmennyin hieman hänen monia länsimaisia ajanvietetteitä: hän harrastaa intohimoisesti baseballia ja pohtii usein renessanssiajattelija Niccolò Machiavellin kirjoituksia. Paljon japanilaiselle proosalle tyypillisiä piirteitä tietysti löytyy. Läpi teoksen hehkuva tiivis suhde luontoon, japanilainen aikakäsitys, vahva filosofinen taso, luopumisen haikeus sekä tyylin kerronnallinen niukkuus ovat vain muutamia niistä.
Ajan kulua sekä uuden ja vanhan maailman yhteentörmäystä on kuvannut hyvin muun muassa nobelisti Yasunari Kawabata teoksessaan Kioto (1962/1968). Myös aviopari tarkastelee sivusta ajan liikettä: vuokraisäntäpariskunta haurastuu ja kuolee pois, eikä jälkeläisillä ole varaa lunastaa perintöään. Asuntojen ja tonttien hinnat ovat karanneet käsistä. Teos sijoittuu 1980-90-luvun vaihteen molemmin puolin, aikaan jolloin Neuvostoliiton romahtaminen vaikutti koko maailman talouteen mantereesta huolimatta.
Kuten päähenkilö toteaa, on hyvä olla omistamatta mitään. Omistamisen tematiikkaa käsitellään niin materiaalisen kuin immateriaalisen omistajuuden kautta. Voiko elävää olentoa edes omistaa? Mitä Chibiin tulee, niin ei. Sinun lemmikkisi eivät ole sinun, voisi sanoa. Chibi ja häntä tarkkaileva keskushenkilö houkuttavat pohtimaan omistamisen filosofiaa laajemminkin.
Kissavieras ei ole yhden lukukerran kirja. Niukan tyylin taakse tuntuu kätkeytyvän paljon asioita, joita tekisi mieli kaivaa esille ajan kanssa uusien lukukertojen avulla. Kirja myös palkitsee lukijansa, sillä mikä olisi tyydyttävämpää kuin romaani, joka jättää lukijansa askartelemaan mielenkiintoisten teemojen ja filosofisien kysymyksien parissa.