Arto Mustajoki: Myrsky vodkalasissa (Gaudeamus 2017)

Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden emeritusprofessori Arto Mustajoen teos Kevyt kosketus venäjän kieleen (2012) oli mielestäni huikean innostava teos. Kirja oli myös Tieto-Finlandia -ehdokkaana ilmestymisvuonnaan, ja vuotta myöhemmin teos sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.

Tuore tekstikokoelma Myrsky vodkalasissa sisältää alaotsikkonsa mukaan ”kirjoituksia Suomesta, Venäjästä ja elämästä”. Kokonaisuuden luettua tuli kuitenkin tunne, että alaotsikkoa olisi pitänyt muuttaa ennemmin muotoon ”kirjoituksia Venäjästä ja akateemisesta maailmasta” tai ”yliopistosta”. Teoksessa pohditaan paljon akateemisen ja yliopistotasoisen koulutuksen ongelmakohtia, muutoksia sekä mahdollisuuksia. Paljolti tapetilla ollut yliopistouudistus saa paljon rivitilaa ja merkkejä.

Kiehtovinta onkin juuri Mustajoen ajatukset suhteessa Venäjään ja tieteeseen sekä tieteentekemisen ehtoihin ja mahdollisuuksiin. Nautin myös akateemisen maailman ja muutosten kuvauksesta ja hänen ideoistaan uudistusten suhteen, vaikken kaikesta aivan samaa mieltä olekaan. Esimerkiksi Mustajoen ehdotus siitä, että tutkinto-opiskelijoita pitäisi ottaa alusta alkaen enemmän mukaan tieteen tekemiseen ja laitosten tekemään tutkimustyöhön, on mielestäni todella hyvä ja useampia tahoja hyödyttävä. Kenties tulevaisuudessa yliopistot tarjoavat heti erilaisia linjoja jokaisen oppiaineen sisällä: on opettajiksi aikovien linja, tutkijoiksi aikovien linja ja niin edelleen.

Riemastuttavia olivat Mustajoen mietteiden lisäksi myös ”vanhempaa vuosikertaa”-nimellä kulkevat osiot, joiden tekstit olivat menneiltä vuosikymmeniltä.

Tässä kokoelmassa kompastuskiveksi muodostui liian laajan ja monipuolisen sisällön mahduttaminen yksiin kansiin. Lisäksi blogipohjaisista kirjoista tuttu piirre harmitti useammankin tekstin kohdalla: tuntuu, että artikkeli loppui juuri kun ollaan päästy alkuun.

Kokoelmassa olevat tekstit ovat suurimmaksi osaksi kerätty ja muokattu Mustajoen pitämästä blogista. Kenties olen hieman vanhanaikainen, mutten ole koskaan hihkunut innosta, kun blogiteksteistä kootaan kirjamuotoinen julkaisu. Konsepti ei mielestäni vain toimi, tai kenties nuivuuteni johtuu siitä, ettei kohdalleni ole vielä sattunut teosta, joka olisi näistä lähtökohdista ponnistanut ja onnistunut. Tämä ei tietenkään ole Mustajoen ongelma, vaan ylipäänsä ”blogikirjojen” haasteeksi tulee se, kuinka yksittäisistä blogiteksteistä saadaan mielekäs kokoelma ilman, että se muistuttaa liikaa blogia.

Kiitosta ansaitsevat kokoelman oiva ja hauska nimi Myrsky vodkalasissa sekä hieno kansi, joka on Heikki Rönkön käsialaa.

Arto Mustajoen blogin löydät täältä.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (Tammi 2017)

Tammen Keltainen kirjasto julkaisi tänä vuonna laajennetun laitoksen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Sodalla ei ole naisen kasvoja ja vieläpä tuoreen suomennoksen kera. Pauli Tapio on nuori palkittu kääntäjä, jonka monet Dovlatov-suomennokset Idiootti-kustantamolle ovat keränneet paljon kiitosta.

Aleksijevitš kiersi haastattelemassa puna-armeijassa toisen maailmansodan aikaan taistelleita naisia vuosien 1978 ja 2004 välillä. Hän nauhoitti tarinat ja kokosi niistä naisten silmien kautta välittyvän sodan. Naisnäkökulma on ollut etenkin Venäjällä hiljaista historiaa ja jäänyt suurmiestarinoiden jalkoihin, ja aivan kuten Suomessakin, myös sodassa aktiivisia naisia on Venäjällä ylenkatsottu ja syrjitty sodan päätyttyä. Heidän moraaliaan on epäilty ja heitä on pidetty epänaisellisina menneisyytensä vuoksi, vaikkei jälkiä jättävää haavoittumista olisi tapahtunutkaan.

Yksi kouriintuntuva esimerkki naisten kokemusten aliarvioimisesta tulee entisten rintamatyttöjen aviomiesten suusta, ja jopa vuosikymmeniä sodan päätyttyä: ”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia, miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin”, ohjeistaa erään vaimon aviomies häntä, kun toimittaja nauhureineen saapuu paikalle. Jotkut pyytävät, ettei heidän nimeään mainittaisi teoksessa, jottei suvulle koituisi häpeää.

Toinen esimerkki on enemmän rakenteellinen: Aleksijevitšin käsikirjoitus kiertää vuosia kustantamosta toiseen, kun kukaan ei halua julkaista sitä: ”Sota, josta kerron, on liian pelottava. Liikaa kauhua. Liikaa naturalismia. [–] Se on sanalla sanoen väärä sota.” (s. 25). Ihmiset eivät halua kuulla sodan kauhuista, he lukevat ja hokevat mieluummin kaunisteltua kertomusta, jossa uskolliset sotilaat (miehet) välillä joutuvat perääntymään, välillä taas etenevät – ja tekevät sankaritekoja.

Aleksijevitšin keräämät tarinat ja puheenvuorot ovat jaoteltu laajempiin temaattisiin lukuihin. Yhdessä puhutaan rintamarakkaudesta, toisessa sotaan lähtemisestä, ja sodan päättymisestä. Naisia yhdistää suuri vastenmielisyys sotaa ja tappamista kohtaan. Vaikka he olisivat olleet täynnä vihaa ja kostonhimoa saksalaisia kohtaan, useat sotavuodet ovat muuttaneet heidän suhtautumistaan ihmisen ja elämän arvoon.

Osa tytöistä on alaikäisiä lähtiessään rintamalle, osa vasta lapsia. He joko valehtelevat ikänsä tai puskevat muuten tiensä etulinjaan päättäväisyyden ja periksiantamattomuutensa avulla. Tytöt joutuvat ennennäkemättömien ongelmien ja tehtävien eteen. Kuten yksi toteaa, he puolustivat henkensä kaupalla elämää, vaikkeivät tienneet elämästä mitään. Yksi saa ensisuudelmansa ruumiilta, toinen välttelee loppuelämänsä kananlihaa, koska se on niin samanlaista kuin ihmisen. Yksityiskohdat ovat välillä niin hirvittäviä, että pahoinvoinnilta ei voi välttyä.

Joissakin kappaleissa naiset puhuvat luonnosta ja eläimistä. Siitä kuinka eläimiä kävi sääli, ne pakenivat sodan tieltä ja palasivat vasta vuosien päästä tai jäivät sodan jalkoihin, kun eivät tunnistaneet niin poikkeuksellista vaaraa.

Pommituksen aikana meidän seuraamme lyöttäytyi vuohi. Kuttu. Se tuli viereemme makaamaan. Makasi siinä ja huusi. Kun pommitus loppui, se lähti mukaan ja pysyi aina ihmisten lähellä. Olihan sekin elävä olento. Ja tunsi pelkoa. Tulimme johonkin kylään ja puhuimme siellä jollekin naiselle: ’Ottakaa vuohi, sitä käy sääliksi.’ Halusimme pelastaa sen… (s. 185)

Aleksijevitš antaa äänensä sodan kokeneille ja miesten seassa taistelleille naisille, jotka ovat aina jääneet virallisen historian ja maskuliinisten sankaritarinoiden taakse. Teos herättääkin kysymyksen siitä, kuka puhuu ja kenen ääntä kuunnellaan. Neuvostoliitto ja kommunistinen puolue luuli omistavansa historian, mutta vähä vähältä kiiltävä pinta on tieteen, tutkimuksen ja muiden urheiden toimijoiden (kuten toimittajien ja elämäkertureiden) toimesta saanut säröjä ja sivujuonteita.

Aivan kuten Aleksijevitšin Tšernobylin katastrofia ja sen vaikutuksia luotaava teos Tsernobylišta nousee rukous (laajennettu laitos 2015), ei tämäkään ole kovin kevyttä luettavaa. Sodalla ei ole naisen kasvoja on pysäyttävä lukukokemus. Sen pitäisi olla, aivan kuten Tšernobylista nousee rukous -teoksen myös, kouluissa pakollisena luettavana kaikille. Luultavasti yliopistotasolla sitä käytetäänkin, mutta toivoisin teosta nähtävän, jos ei nyt yläasteella, niin ainakin lukiossa.

”Tahdon puhua… Tahdon puhua! Tahdon sanoa sanottavani! Vihdoinkin meitä kuunnellaan. Olemme olleet vaiti niin monta vuotta, jopa kotonakin. Kymmeniä vuosia.” Natalja Ivanovna Sergejeva, sotamies, lääkintäsotilas (s. 64)

Jevgeni Onegin (Kansallisooppera)

Niina Keitel Olgana ja Elena Stikhina Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Niina Keitel Olgana ja Elena Stikhina Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Kansallisoopperan uusi Jevgeni Onegin on kerännyt kiitosta mediassa. Koska kyseessä on yksi lempioopperoistani, odotin mielenkiinnolla, miten tämä uusi produktio eroaa Kansallisoopperan aiemmasta sekä muista näkemistäni Onegineista. Kuten jo kuvista huomaa, kovin radikaali ei tuore produktio ainakaan visuaalisesti ole. Olenkin pistänyt merkille Jevgeni Onegin olevan ooppera, jota näkee todella usein melko klassisiin puitteisiin puettuna. Kenties Tšaikovskin musiikin herkkyys ja yksinkertainen, riisuttu juoni houkuttelee ohjaajat kerta toisensa jälkeen valitsemaan juuri pelkistetyn ja elegantin visuaalisen ilmeen teokselle.

Mutta kuten niin usein aiemminkin, tällainen pelkistys ja kuulaus toimii vain niin saakelin hyvin. Erityisesti ihastuin vinoon lattiaan sekä taustalla olevaan viheriöivään kukkulaan penkkeineen (joka muuttui kaksinkertaistelukohtauksessa talviseksi). Kiinnitin huomiota myös valaistukseen ja lavan värimaailmaan, joiden avulla yksinkertainen näyttämöllepano sai paljon elävyyttä ja dramaattisuutta. Vasta esityksen jälkeen huomasin, että ohjaus, lavastus sekä valaistus ovat kaikki saman henkilön käsialaa. Kenties tämä on syy siihen, että ne toimivat niin hyvin yksiin ja huokuivat samaa vahvaa esteettistä näkemystä. Marco Arturo Marelli selvästi osaa asiansa.

Lavaa käytetään yllättävän paljon syvyyssuunnassa, mikä tuo tietynlaista avaruudellisuuden tuntua ja lisätilaa näyttämön tapahtumille. Ratkaisu on mielenkiintoinen, sillä useimmiten lavaa hyödynnetään ennen kaikkea leveys- tai korkeussuunnassa. Syvyyden käyttäminen tosin aiheutti sen, että solistien äänet kuuluivat välillä toivottua heikommin. Myös kapellimestarin tulkintaa teoksesta on pakko ihmetellä; orkesteri ei juurikaan revitellyt, ja jo alkusoitto kuulosti siltä, että puolet soittajista on lomautettu. ”Himmattu” ja hiljainen soittotapa sointui hyvin teoksen visuaaliseen puoleen ja tuki sitä, mutta mielestäni Tšaikovskin musiikkiin sellainen soittotapa ei sovi. Myös tempo kiinnitti muutaman kerran huomion hitaudellaan.

Musiikillinen orgasmi jäi siis saamatta, erityisesti kun kuoro jatkoi pitkälti orkesterin osoittamalla linjalla. Muutamaa huippukohtaa lukuun ottamatta se ei saavuttanut värisevää ja sydäntä raastavaa tunnetta, mikä Tšaikovskin musiikille on niin ominaista. Lisäksi hiljainen soitto vaikutti siihen, että hahmojen juoksentelu ja tanssiminen kuuluivat selvänä töminänä läpi teoksen.

Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Tuore produktio antaa uudenlaisen ja vivahteikkaamman kuvan Jevgenin hahmosta, mutta sillä hinnalla, että muut hahmot jäävät pitkälti stereotypioiksi itsestään. Alkusoiton aikana käy jo selväksi tulkinnallinen lähtökohta: Jevgeni (Josef Wagner) seuraa takaumana heidän tarinaansa Tatjanan näkökulmasta ja kärsii tietäen, mitä tuleman pitää. Tämä tuskaisa sivustaseuraaminen aiheuttaa kärsivässä Oneginissa sen, että hän repii milloin hiuksiaan, milloin heittäytyy lattialle tai juoksentelee lavalla ympäriinsä turhan tiuhaan. Vaikka epätoivoinen juoksentelu on symbolisena motiivina perusteltu ja kuvastaa hyvin 1800-luvun romantiikan puškinilaista epätoivoa, aiheutti juoksentelu tahattoman koomisen reaktion. Etenkin kun se peittää usein orkesterin soitannan… Wagnerin lavaolemus ja jylhä baritoni kuitenkin ovat omiaan Oneginin roolissa.

Mitä muihin hahmoihin tulee, Olgan (Niina Keitel) pyörähtely ja tanssiminen olivat tyttömäisen ihastuttavia, mutta välillä meno tuntui yltyvän liiaksi suhteessa hillittyyn ympäristöön. Tatjana (Olesya Golovneva) tuntui myös olevan liian roolinsa vanki. Tämä vaikutti siten, että ensimmäistä kertaa samaistuin Oneginiin Tatjanan sijasta; Tatjana on oopperan ensimmäisen kahden näytöksen aikana rasittava ja teinimäinen. Hänen kuulas herkkyytensä ja viattomuutensa taantuu puberteettiseksi obsessaamiseksi. Kyllä minäkin antaisin sellaiselle pakit. Golovnevan ääni on kaunis, ja erityisesti kirjeaariassa sekä finaalissa se on suorastaan huimaava. Finaalissa Tatjanan näyttäessä olevansa moraaliltaan vahva ruhtinaan vaimo Golovneva saa muutenkin rooliin aivan uudenlaista elävyyttä.

Kokonaisuudessa on useita hienoja draamallisia elementtejä, kuten kohtaus, jossa Olga aariansa aikana riisuu ja heittää kengät pitkin lavaa. Myös toisen näytöksen kaksintaistelu sekä haastaminen on toteutettu yllättävästi: Lenski juo ensin viiniä, siirtyy sitten kirkkaisiin ja viskaa hansikkaan sijasta Oneginin silmille lasillisen vodkaa. Rohkea veto on myös miesten sovintoon päättyvä kaksintaistelu, jonka päätteeksi Lenski itse painaa liipasinsa aseen ollessa yhä Oneginin kädessä.

Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Vahva symbolien käyttö nousee pelkistetyssä ja tyylikkäässä lavastuksessa esiin kirkkaasti. Metsästys- ja riistasymboliikka seuraa kokonaisuutta alusta lähtien: Jevgeni näyttäytyy Tatjanalle ensimmäistä kertaa metsästyskivääri kourassa, ammutut riistalinnut olallaan. Metsästysteema nousee hallitsevaksi myös Larinien juhlissa, joissa hahmoilla on eläinnaamarit kasvoillaan ja miehet ampuvat aseistaan kultakimalletta. Saalistamisen tematiikka huipentuu makaaberisti Lenskin tappamiseen, minkä jälkeen Onegin ei enää kykene saalistamaan mitään tai ketään.

Kansallisoopperan uusi Jevgeni Onegin on oiva kokonaisuus. Jotkin ratkaisut ihmetyttävät ja herättävät kysymyksiä, kuten talonpoikien kuoron jättäminen pois ensimmäisestä näytöksestä sekä orkesterin hämmentävän hiljainen soittotapa ja awkward tempo. Noin muuten solistien suoritukset olivat nautittavia, eikä suurempia kömmähdyksiä tapahtunut. Loppukaneetiksi sanottakoon, että olisin vain toivonut hieman enemmän ytyä – ja volyymia – musiikkiin. Jevgeni Oneginia ei missään nimessä kannata himmata.

Pjotr Tšaikovski: Jevgeni Onegin
Kansallisoopperassa 17.3.–5.5.2017
Musiikinjohto Mikhail Agrest
Ohjaus, lavastus & valaistus Marco Arturo Marelli
Puvut Dagmar Niefind
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth (Kansallisooppera)

En ole koskaan nähnyt kyseistä Dmitri Šostakovitšin oopperaa näyttämöllä, mutta olen katsonut vuonna 1966 Neuvostoliitossa tehdyn filmatisoinnin, jossa loistaa yksi upeimmista sopraanoista ikinä – Galina Višnevskaja. (Filmatisointi on nähtävissä kokonaisuudessaan YouTubessa, myös englanniksi tekstitettynä.)

Juoneltaan oopperan tarina on aika klassinen: kauppiaanrouva Katerina Izmailova on epätyydyttävässä avioliitossa ja sortuu suhteeseen aviomiehensä alaisen kanssa. Appiukko Boriksen yllätettyä heidät appi tapetaan, ja lopulta aviomies Izmailovkin. Kun Katerina on menossa naimisiin Sergeinsä kanssa, he jäävät kiinni ja heidät lähetetään pakkotyöhön. Leirillä Sergei iskee jo uuden naisen, ja hylätty Katerina hukuttautuu vetäen Sergein uuden rakkauden Sonjetkan mukanaan.


Svetlana Sozdateleva. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Nyt Kansallisoopperassa nähtävä Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on Norjan kansallisoopperan ja Berliinin Deutsche Operin yhteistuotanto. Suoraan sanottuna en muista, koska olisin viimeksi ollut näin innoissani siitä mitä näen Kansallisoopperan lavalla: Ohjaus, lavastus ja puvustus – kaikki toimii! Jos kokemus pitäisi tiivistää kahteen sanaan, ne olisivat ehdottomasti kalat sekä torvisoittokunta. Ohjaus on groteski, muttei hukuta keskushenkilön tragediaa keveän huumorin alle, päinvastoin: teos on kokonaisuudessaan ja huumorista huolimatta kaikkea muuta kuin kepeä. Groteskit piirteet ja humoristiset hetket ennemminkin estävät kokonaisuutta uppoamasta liian synkkiin vesiin.

Sopraano Svetlana Sozdateleva oli todella upea Katerina Izmailova, ja saikin illan raikuvimmat aplodit. Hän teki keskushahmosta turhautuneisuudessaan umpikujaan eksyvän ja myötätuntoa herättävän. Sozdatelevan laulua olisi kuunnellut mielellään kauemminkin, se sopii mainiosti Šostakovitšin musiikkiin ja Katerinan rooliin. Tenori Alexey Kosarevin Sergei oli juuri esikuvansa kaltainen: karkea ja itsekäs hurmuri, joka lentää iloluontoisena ja intohimoisena kukasta kukkaan.

Pidän kovasti Katerina Izmailovin tarinasta: naisen intohimosta, seksuaalisesta ja emotionaalisesta turhautumisesta sekä lopulta murhaan päättyvästä oman vapauden puolustamisesta. Lisäksi vielä tapahtumapaikan eristyneisyys ja karu miljöö tuovat oman säväyksensä ja tekevät kauppuaanrouvan tarinasta entistä ahdistavamman.

Produktio osoitti sen, kuinka tärkeä rooli ohjauksella, lavastuksella, puvustuksella ja koreografialla – ylipäänsä teoksen esiinpanolla – on jännitteen luomisessa. Useimmiten oopperan tarina on kuulijalle tuttu, joten löysässä tai tylsässä ohjauksessa mielenkiinto ei pysy yllä. Tällä kertaa synkeä kauppiaantalo sekä pakkotyöleiri yhdistettynä Šostakovitšin musiikkiin sai sellaisia dramaattisia kierteitä, ettei paremmasta väliä.

Oopperan mielenkiintoisimmat hahmot eivät yllättäen olekaan Katerina sekä hänen rakastajansa Sergei, vaan oopperan keskushahmoksi nouseekin Katerinan rinnalle appiukko Boris. Katerinan aviomiehen isä on kummallinen sekoitus niskaan hengittävää despoottia ja mustasukkaista sovinistia, joka röyhkeydessään varastaa paikan parrasvaloissa jopa rakastajalta. Kansallisoopperan esityksessä Borisin hahmoa esittävä Aleksander Teliga teki Sozdatelevan lisäksi produktion hienoimman roolisuorituksen.

Oli hurmaavaa huomata, että roolilistassa oli mainittu vanginvartijan koira, saksanpaimenkoira Rekku, joka sai myös aplodit esiripun laskeuduttua. On hienoa, että eläimiä käytetään oopperassa (muistan Puccinin Il tritticossa jokunen vuosi sitten käytettäneen kanarialintuja), mutta välillä Šostakovitšin musiikki soi todella kovalla, ja mielessä kävi väkisinkin, mitä koiran herkkä kuulo pitänee metelistä… Jopa Kansallisoopperan sivuilla mainittiin kyseisen oopperan melutason nousevan välillä kohtuuttomasti.


Alexey Kosarev, Svetlana Sozdateleva ja torvisoittokunta. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Seksuaalisuuden tematiikka oli nostettu vahvasti esille, ja se toimi todella hienosti harmaan ja lohduttoman miljöön sekä lavastuksen ”kalanhajuisuuden” vastaparina. Lavan ainoana (visuaalisena) väripilkkuna toimi groteski torvisoittokunta, joka punaisissa paraatipuvuissaan symboloi Katerina Izmailovan sisäistä maailmaa ja kaipuuta tulla tyydytetyksi ja rakastetuksi. Vaskien karnevalistinen visualisointi on ollut oivallinen keksintö, jolle löytyy Šostakovitšin musiikista myös selkeä perusta.

Ymmärrän, että tarkoituksena on kenties ollut korostaa eroottisuutta ja groteskiutta muun muassa lukuisilla fallisilla kaloilla, mutta välillä erotiikkaa oli liiaksikin asti. Joissakin kohdin vitsi lakkasi hymyilyttämästä, eikä ylierotisointi enää perustellut paikkaansa; Viesti olisi niin sanotusti mennyt vähemmälläkin perille. Tämä pienoinen ylilyönti olikin ainoita kauneusvirheitä, joita kokonaisuudesta jäi mieleeni. Kaikin puolin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth oli todella miellyttävä elämys, ja menisin mieluusti katsomaan sen uudestaan.

Ooppera perustuu Nikolai Leskovin samannimiseen pienoisromaaniin (tai laajaan novelliin), joka ilmestyi ensin venäjäksi vuonna 1865 ja suomeksi lähes sata vuotta myöhemmin 1962 Juhani Konkan kääntämänä. Toisin kuin monissa kaunokirjallisista teoksista tehdyissä oopperoissa, Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethissä seurataan uskollisesti alkuperäisteosta, kenties johtuen siitä, että alkuperäistekstikin on selkeästi lyhyempi kuin esimerkiksi muissa oopperahistorian adaptaatioissa.

Dmitri Šostakovitš: Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth
Kansallisooppera 27.1.-24.2.2017
Musiikinjohto Oleg Caetani
Ohjaus Ole Anders Tandberg
Lavastus Erlend Birkeland
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

EDIT. Ooppera on katsottavissa Yle Klassisen kotisivuilla.

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo (Idiootti 2016)

Kirja, jossa on kauniit värit ja kannessa Aleksandr Puškin, ei voi olla kovin huono. Pienoisromaanilla Ulkomuseo Idiootti-kustannus jatkaa emigranttikirjailija Sergei Dovlatovin (1941-1990) tuotannon julkaisemista Pauli Tapion mainioina suomennoksina.

Taidemaailman löytämätön nero ja kirjailija Boris Alihanov pakenee vaimoaan ja alkoholismiaan Pihkovan Puškin-museoon. Elämä on romahduspisteessä, mutta turistilaumojen virta käy vakaana museon porteista. Boris kompuroi päivästä toiseen, elää hetki (tai votkapaukku) kerrallaan ja sulkee pakomatkaansa johtaneet seikat tiukasti mielestään.

Eräänä päivänä vaimo saapuu bussilastin mukana ja pyytää lupaa emigroitua maasta heidän lapsensa kanssa. Boris ei halua lähteä Venäjältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä on julkaisemattomana kirjailijana valtiossa, joka ei dissidenttejä arvosta? Pienoisromaani kääntyykin taisteluksi oman itsensä ja ilmaisunhalunsa kanssa ennemmin kuin vaimon tai muiden henkilöiden. Boris ei halua tehdä päätöksiä vaan laittaa mieluummin päänsä pensaaseen: hän jähmettyy ja lamaantuu toimeliaan vaimonsa edessä.

Päähenkilö saa kylmää kyytiä vähän joka suunnasta, niin vaimolta, valtiovallalta kuin kollegoiltaan. Omien sanojensa mukaan hän on ”samanaikaisesti tunnustamaton nero ja joutava kynäilijä”:

– Sekin, miten rakastat sanoja, on järjetöntä, epäterveellistä, sairaalloista ja epäaitoa. Yrität vain oikeuttaa tuon elämän, jota vietät. Ja sinähän elät niin kuin suurikin kirjailija, vaikkei sinulla ole siihen mitään edellytyksiä. Sinun paheillasi pitäisi olla vähintäänkin Hemingway. (s. 13)

En muista aiemmin nauraneeni Dovlatovia lukiessa näin makeasti. Pidän tyylin suorasukaisuudesta, äkkiväärästä huumorista sekä hullunkurisista hahmoista ja tapahtumista. Lakonisen päähenkilön huomiot ympäristöstä ovat osuvia ja hyvin muotoiltuja:

Olen jo aikoja sitten huomannut, että on muutamia yksityiskohtia, joiden kuvaamisessa neuvostotaiteilijoiden innoitus ja suureellisuus eivät tunne rajoja. Huomattavimpia näistä ovat Marxin parta ja Leninin otsa. (s. 29)

Ulkomuseo on hauskin, mutta myös omalla tavallaan traagisin ja synkin kirjailijan tähän mennessä suomennetuista teoksista. Se on kerronnalliselta kokonaisuudeltaan myös perinteisin, ja vaikka anekdootteja ja sivujuonteita löytyy, teoksesta on muodostettavissa selkeämpi juonellinen kokonaisuus verrattuna esimerkiksi Haarakonttoriin, jossa kongressi toimi lähinnä kehyksenä lukuisille tarinoille, muisteloille ja anekdooteille.

Teoksen kääntänyt Pauli Tapio oli Mikael Agricola -palkintoehdokkaana toisella Dovlatov-käännöksellään Matkalaukku. Lisäksi hänet palkittiin Raija Rymin -käännöspalkinnolla Meikäläiset– ja Matkalaukku-suomennoksistaan. Jään odottamaan seuraavia käännöksiä, niitä toivottavasti tulee tulevaisuudessa vielä lisää.

Arvioita Dovlatovin aiemmista teoksista:
Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti 2012)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)