Jevgeni Onegin (Kansallisooppera)

Niina Keitel Olgana ja Elena Stikhina Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Niina Keitel Olgana ja Elena Stikhina Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Kansallisoopperan uusi Jevgeni Onegin on kerännyt kiitosta mediassa. Koska kyseessä on yksi lempioopperoistani, odotin mielenkiinnolla, miten tämä uusi produktio eroaa Kansallisoopperan aiemmasta sekä muista näkemistäni Onegineista. Kuten jo kuvista huomaa, kovin radikaali ei tuore produktio ainakaan visuaalisesti ole. Olenkin pistänyt merkille Jevgeni Onegin olevan ooppera, jota näkee todella usein melko klassisiin puitteisiin puettuna. Kenties Tšaikovskin musiikin herkkyys ja yksinkertainen, riisuttu juoni houkuttelee ohjaajat kerta toisensa jälkeen valitsemaan juuri pelkistetyn ja elegantin visuaalisen ilmeen teokselle.

Mutta kuten niin usein aiemminkin, tällainen pelkistys ja kuulaus toimii vain niin saakelin hyvin. Erityisesti ihastuin vinoon lattiaan sekä taustalla olevaan viheriöivään kukkulaan penkkeineen (joka muuttui kaksinkertaistelukohtauksessa talviseksi). Kiinnitin huomiota myös valaistukseen ja lavan värimaailmaan, joiden avulla yksinkertainen näyttämöllepano sai paljon elävyyttä ja dramaattisuutta. Vasta esityksen jälkeen huomasin, että ohjaus, lavastus sekä valaistus ovat kaikki saman henkilön käsialaa. Kenties tämä on syy siihen, että ne toimivat niin hyvin yksiin ja huokuivat samaa vahvaa esteettistä näkemystä. Marco Arturo Marelli selvästi osaa asiansa.

Lavaa käytetään yllättävän paljon syvyyssuunnassa, mikä tuo tietynlaista avaruudellisuuden tuntua ja lisätilaa näyttämön tapahtumille. Ratkaisu on mielenkiintoinen, sillä useimmiten lavaa hyödynnetään ennen kaikkea leveys- tai korkeussuunnassa. Syvyyden käyttäminen tosin aiheutti sen, että solistien äänet kuuluivat välillä toivottua heikommin. Myös kapellimestarin tulkintaa teoksesta on pakko ihmetellä; orkesteri ei juurikaan revitellyt, ja jo alkusoitto kuulosti siltä, että puolet soittajista on lomautettu. ”Himmattu” ja hiljainen soittotapa sointui hyvin teoksen visuaaliseen puoleen ja tuki sitä, mutta mielestäni Tšaikovskin musiikkiin sellainen soittotapa ei sovi. Myös tempo kiinnitti muutaman kerran huomion hitaudellaan.

Musiikillinen orgasmi jäi siis saamatta, erityisesti kun kuoro jatkoi pitkälti orkesterin osoittamalla linjalla. Muutamaa huippukohtaa lukuun ottamatta se ei saavuttanut värisevää ja sydäntä raastavaa tunnetta, mikä Tšaikovskin musiikille on niin ominaista. Lisäksi hiljainen soitto vaikutti siihen, että hahmojen juoksentelu ja tanssiminen kuuluivat selvänä töminänä läpi teoksen.

Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Tuore produktio antaa uudenlaisen ja vivahteikkaamman kuvan Jevgenin hahmosta, mutta sillä hinnalla, että muut hahmot jäävät pitkälti stereotypioiksi itsestään. Alkusoiton aikana käy jo selväksi tulkinnallinen lähtökohta: Jevgeni (Josef Wagner) seuraa takaumana heidän tarinaansa Tatjanan näkökulmasta ja kärsii tietäen, mitä tuleman pitää. Tämä tuskaisa sivustaseuraaminen aiheuttaa kärsivässä Oneginissa sen, että hän repii milloin hiuksiaan, milloin heittäytyy lattialle tai juoksentelee lavalla ympäriinsä turhan tiuhaan. Vaikka epätoivoinen juoksentelu on symbolisena motiivina perusteltu ja kuvastaa hyvin 1800-luvun romantiikan puškinilaista epätoivoa, aiheutti juoksentelu tahattoman koomisen reaktion. Etenkin kun se peittää usein orkesterin soitannan… Wagnerin lavaolemus ja jylhä baritoni kuitenkin ovat omiaan Oneginin roolissa.

Mitä muihin hahmoihin tulee, Olgan (Niina Keitel) pyörähtely ja tanssiminen olivat tyttömäisen ihastuttavia, mutta välillä meno tuntui yltyvän liiaksi suhteessa hillittyyn ympäristöön. Tatjana (Olesya Golovneva) tuntui myös olevan liian roolinsa vanki. Tämä vaikutti siten, että ensimmäistä kertaa samaistuin Oneginiin Tatjanan sijasta; Tatjana on oopperan ensimmäisen kahden näytöksen aikana rasittava ja teinimäinen. Hänen kuulas herkkyytensä ja viattomuutensa taantuu puberteettiseksi obsessaamiseksi. Kyllä minäkin antaisin sellaiselle pakit. Golovnevan ääni on kaunis, ja erityisesti kirjeaariassa sekä finaalissa se on suorastaan huimaava. Finaalissa Tatjanan näyttäessä olevansa moraaliltaan vahva ruhtinaan vaimo Golovneva saa muutenkin rooliin aivan uudenlaista elävyyttä.

Kokonaisuudessa on useita hienoja draamallisia elementtejä, kuten kohtaus, jossa Olga aariansa aikana riisuu ja heittää kengät pitkin lavaa. Myös toisen näytöksen kaksintaistelu sekä haastaminen on toteutettu yllättävästi: Lenski juo ensin viiniä, siirtyy sitten kirkkaisiin ja viskaa hansikkaan sijasta Oneginin silmille lasillisen vodkaa. Rohkea veto on myös miesten sovintoon päättyvä kaksintaistelu, jonka päätteeksi Lenski itse painaa liipasinsa aseen ollessa yhä Oneginin kädessä.

Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Vahva symbolien käyttö nousee pelkistetyssä ja tyylikkäässä lavastuksessa esiin kirkkaasti. Metsästys- ja riistasymboliikka seuraa kokonaisuutta alusta lähtien: Jevgeni näyttäytyy Tatjanalle ensimmäistä kertaa metsästyskivääri kourassa, ammutut riistalinnut olallaan. Metsästysteema nousee hallitsevaksi myös Larinien juhlissa, joissa hahmoilla on eläinnaamarit kasvoillaan ja miehet ampuvat aseistaan kultakimalletta. Saalistamisen tematiikka huipentuu makaaberisti Lenskin tappamiseen, minkä jälkeen Onegin ei enää kykene saalistamaan mitään tai ketään.

Kansallisoopperan uusi Jevgeni Onegin on oiva kokonaisuus. Jotkin ratkaisut ihmetyttävät ja herättävät kysymyksiä, kuten talonpoikien kuoron jättäminen pois ensimmäisestä näytöksestä sekä orkesterin hämmentävän hiljainen soittotapa ja awkward tempo. Noin muuten solistien suoritukset olivat nautittavia, eikä suurempia kömmähdyksiä tapahtunut. Loppukaneetiksi sanottakoon, että olisin vain toivonut hieman enemmän ytyä – ja volyymia – musiikkiin. Jevgeni Oneginia ei missään nimessä kannata himmata.

Pjotr Tšaikovski: Jevgeni Onegin
Kansallisoopperassa 17.3.–5.5.2017
Musiikinjohto Mikhail Agrest
Ohjaus, lavastus & valaistus Marco Arturo Marelli
Puvut Dagmar Niefind
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth (Kansallisooppera)

En ole koskaan nähnyt kyseistä Dmitri Šostakovitšin oopperaa näyttämöllä, mutta olen katsonut vuonna 1966 Neuvostoliitossa tehdyn filmatisoinnin, jossa loistaa yksi upeimmista sopraanoista ikinä – Galina Višnevskaja. (Filmatisointi on nähtävissä kokonaisuudessaan YouTubessa, myös englanniksi tekstitettynä.)

Juoneltaan oopperan tarina on aika klassinen: kauppiaanrouva Katerina Izmailova on epätyydyttävässä avioliitossa ja sortuu suhteeseen aviomiehensä alaisen kanssa. Appiukko Boriksen yllätettyä heidät appi tapetaan, ja lopulta aviomies Izmailovkin. Kun Katerina on menossa naimisiin Sergeinsä kanssa, he jäävät kiinni ja heidät lähetetään pakkotyöhön. Leirillä Sergei iskee jo uuden naisen, ja hylätty Katerina hukuttautuu vetäen Sergein uuden rakkauden Sonjetkan mukanaan.


Svetlana Sozdateleva. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Nyt Kansallisoopperassa nähtävä Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on Norjan kansallisoopperan ja Berliinin Deutsche Operin yhteistuotanto. Suoraan sanottuna en muista, koska olisin viimeksi ollut näin innoissani siitä mitä näen Kansallisoopperan lavalla: Ohjaus, lavastus ja puvustus – kaikki toimii! Jos kokemus pitäisi tiivistää kahteen sanaan, ne olisivat ehdottomasti kalat sekä torvisoittokunta. Ohjaus on groteski, muttei hukuta keskushenkilön tragediaa keveän huumorin alle, päinvastoin: teos on kokonaisuudessaan ja huumorista huolimatta kaikkea muuta kuin kepeä. Groteskit piirteet ja humoristiset hetket ennemminkin estävät kokonaisuutta uppoamasta liian synkkiin vesiin.

Sopraano Svetlana Sozdateleva oli todella upea Katerina Izmailova, ja saikin illan raikuvimmat aplodit. Hän teki keskushahmosta turhautuneisuudessaan umpikujaan eksyvän ja myötätuntoa herättävän. Sozdatelevan laulua olisi kuunnellut mielellään kauemminkin, se sopii mainiosti Šostakovitšin musiikkiin ja Katerinan rooliin. Tenori Alexey Kosarevin Sergei oli juuri esikuvansa kaltainen: karkea ja itsekäs hurmuri, joka lentää iloluontoisena ja intohimoisena kukasta kukkaan.

Pidän kovasti Katerina Izmailovin tarinasta: naisen intohimosta, seksuaalisesta ja emotionaalisesta turhautumisesta sekä lopulta murhaan päättyvästä oman vapauden puolustamisesta. Lisäksi vielä tapahtumapaikan eristyneisyys ja karu miljöö tuovat oman säväyksensä ja tekevät kauppuaanrouvan tarinasta entistä ahdistavamman.

Produktio osoitti sen, kuinka tärkeä rooli ohjauksella, lavastuksella, puvustuksella ja koreografialla – ylipäänsä teoksen esiinpanolla – on jännitteen luomisessa. Useimmiten oopperan tarina on kuulijalle tuttu, joten löysässä tai tylsässä ohjauksessa mielenkiinto ei pysy yllä. Tällä kertaa synkeä kauppiaantalo sekä pakkotyöleiri yhdistettynä Šostakovitšin musiikkiin sai sellaisia dramaattisia kierteitä, ettei paremmasta väliä.

Oopperan mielenkiintoisimmat hahmot eivät yllättäen olekaan Katerina sekä hänen rakastajansa Sergei, vaan oopperan keskushahmoksi nouseekin Katerinan rinnalle appiukko Boris. Katerinan aviomiehen isä on kummallinen sekoitus niskaan hengittävää despoottia ja mustasukkaista sovinistia, joka röyhkeydessään varastaa paikan parrasvaloissa jopa rakastajalta. Kansallisoopperan esityksessä Borisin hahmoa esittävä Aleksander Teliga teki Sozdatelevan lisäksi produktion hienoimman roolisuorituksen.

Oli hurmaavaa huomata, että roolilistassa oli mainittu vanginvartijan koira, saksanpaimenkoira Rekku, joka sai myös aplodit esiripun laskeuduttua. On hienoa, että eläimiä käytetään oopperassa (muistan Puccinin Il tritticossa jokunen vuosi sitten käytettäneen kanarialintuja), mutta välillä Šostakovitšin musiikki soi todella kovalla, ja mielessä kävi väkisinkin, mitä koiran herkkä kuulo pitänee metelistä… Jopa Kansallisoopperan sivuilla mainittiin kyseisen oopperan melutason nousevan välillä kohtuuttomasti.


Alexey Kosarev, Svetlana Sozdateleva ja torvisoittokunta. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Seksuaalisuuden tematiikka oli nostettu vahvasti esille, ja se toimi todella hienosti harmaan ja lohduttoman miljöön sekä lavastuksen ”kalanhajuisuuden” vastaparina. Lavan ainoana (visuaalisena) väripilkkuna toimi groteski torvisoittokunta, joka punaisissa paraatipuvuissaan symboloi Katerina Izmailovan sisäistä maailmaa ja kaipuuta tulla tyydytetyksi ja rakastetuksi. Vaskien karnevalistinen visualisointi on ollut oivallinen keksintö, jolle löytyy Šostakovitšin musiikista myös selkeä perusta.

Ymmärrän, että tarkoituksena on kenties ollut korostaa eroottisuutta ja groteskiutta muun muassa lukuisilla fallisilla kaloilla, mutta välillä erotiikkaa oli liiaksikin asti. Joissakin kohdin vitsi lakkasi hymyilyttämästä, eikä ylierotisointi enää perustellut paikkaansa; Viesti olisi niin sanotusti mennyt vähemmälläkin perille. Tämä pienoinen ylilyönti olikin ainoita kauneusvirheitä, joita kokonaisuudesta jäi mieleeni. Kaikin puolin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth oli todella miellyttävä elämys, ja menisin mieluusti katsomaan sen uudestaan.

Ooppera perustuu Nikolai Leskovin samannimiseen pienoisromaaniin (tai laajaan novelliin), joka ilmestyi ensin venäjäksi vuonna 1865 ja suomeksi lähes sata vuotta myöhemmin 1962 Juhani Konkan kääntämänä. Toisin kuin monissa kaunokirjallisista teoksista tehdyissä oopperoissa, Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethissä seurataan uskollisesti alkuperäisteosta, kenties johtuen siitä, että alkuperäistekstikin on selkeästi lyhyempi kuin esimerkiksi muissa oopperahistorian adaptaatioissa.

Dmitri Šostakovitš: Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth
Kansallisooppera 27.1.-24.2.2017
Musiikinjohto Oleg Caetani
Ohjaus Ole Anders Tandberg
Lavastus Erlend Birkeland
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

EDIT. Ooppera on katsottavissa Yle Klassisen kotisivuilla.

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo (Idiootti 2016)

Kirja, jossa on kauniit värit ja kannessa Aleksandr Puškin, ei voi olla kovin huono. Pienoisromaanilla Ulkomuseo Idiootti-kustannus jatkaa emigranttikirjailija Sergei Dovlatovin (1941-1990) tuotannon julkaisemista Pauli Tapion mainioina suomennoksina.

Taidemaailman löytämätön nero ja kirjailija Boris Alihanov pakenee vaimoaan ja alkoholismiaan Pihkovan Puškin-museoon. Elämä on romahduspisteessä, mutta turistilaumojen virta käy vakaana museon porteista. Boris kompuroi päivästä toiseen, elää hetki (tai votkapaukku) kerrallaan ja sulkee pakomatkaansa johtaneet seikat tiukasti mielestään.

Eräänä päivänä vaimo saapuu bussilastin mukana ja pyytää lupaa emigroitua maasta heidän lapsensa kanssa. Boris ei halua lähteä Venäjältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä on julkaisemattomana kirjailijana valtiossa, joka ei dissidenttejä arvosta? Pienoisromaani kääntyykin taisteluksi oman itsensä ja ilmaisunhalunsa kanssa ennemmin kuin vaimon tai muiden henkilöiden. Boris ei halua tehdä päätöksiä vaan laittaa mieluummin päänsä pensaaseen: hän jähmettyy ja lamaantuu toimeliaan vaimonsa edessä.

Päähenkilö saa kylmää kyytiä vähän joka suunnasta, niin vaimolta, valtiovallalta kuin kollegoiltaan. Omien sanojensa mukaan hän on ”samanaikaisesti tunnustamaton nero ja joutava kynäilijä”:

– Sekin, miten rakastat sanoja, on järjetöntä, epäterveellistä, sairaalloista ja epäaitoa. Yrität vain oikeuttaa tuon elämän, jota vietät. Ja sinähän elät niin kuin suurikin kirjailija, vaikkei sinulla ole siihen mitään edellytyksiä. Sinun paheillasi pitäisi olla vähintäänkin Hemingway. (s. 13)

En muista aiemmin nauraneeni Dovlatovia lukiessa näin makeasti. Pidän tyylin suorasukaisuudesta, äkkiväärästä huumorista sekä hullunkurisista hahmoista ja tapahtumista. Lakonisen päähenkilön huomiot ympäristöstä ovat osuvia ja hyvin muotoiltuja:

Olen jo aikoja sitten huomannut, että on muutamia yksityiskohtia, joiden kuvaamisessa neuvostotaiteilijoiden innoitus ja suureellisuus eivät tunne rajoja. Huomattavimpia näistä ovat Marxin parta ja Leninin otsa. (s. 29)

Ulkomuseo on hauskin, mutta myös omalla tavallaan traagisin ja synkin kirjailijan tähän mennessä suomennetuista teoksista. Se on kerronnalliselta kokonaisuudeltaan myös perinteisin, ja vaikka anekdootteja ja sivujuonteita löytyy, teoksesta on muodostettavissa selkeämpi juonellinen kokonaisuus verrattuna esimerkiksi Haarakonttoriin, jossa kongressi toimi lähinnä kehyksenä lukuisille tarinoille, muisteloille ja anekdooteille.

Teoksen kääntänyt Pauli Tapio oli Mikael Agricola -palkintoehdokkaana toisella Dovlatov-käännöksellään Matkalaukku. Lisäksi hänet palkittiin Raija Rymin -käännöspalkinnolla Meikäläiset– ja Matkalaukku-suomennoksistaan. Jään odottamaan seuraavia käännöksiä, niitä toivottavasti tulee tulevaisuudessa vielä lisää.

Arvioita Dovlatovin aiemmista teoksista:
Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti 2012)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)

VÄSYNYT EMIGRANTTI
Sergei Dovlatov: Haarakonttori. Alkup. Filial, 1990.
Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2014. 184 s.

Venäläisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi nousseen Sergei Dovlatovin (1943–1990) kolmas suomennos Haarakonttori (Idiootti 2014) jatkaa tasokasta Dovlatov-kirjallisuuden suomennossarjaa. Teoksessa on dokumentinomaisuutta painottava alaotsikko ”radiojuontajan muistiinpanoja”.

Radiojuontaja Dalmatov lähtee vastahakoisesti Yhdysvaltojen itärannikolta Kaliforniaan osallistuakseen neuvostoemigranttien järjestämään symposiumiin. Seminaariohjelman mielekkyyttä hän ei edes pohdi, sillä alusta lähtien on selvää, että konferenssi on Dalmatoville yhtä tyhjän kanssa. Puheenvuorot toistavat ”sitä, mitä vastaavissa tilaisuuksissa on puhuttu jo vuosikymmenien ajan. Amerikan sulatusuunista. Emigranttiesi-isistä. Siitä, millaisella itsepäisyydellä he olivat onnistuneet saavuttamaan hyvinvoinnin.”

Symposiumissa alkoholinhuuruiset emigrantit kiistelevät käsirysyyn saakka Neuvostoliiton tulevaisuudesta. Dalmatov seuraa yhä absurdimmaksi käyvää konferenssia, ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, hotellihuoneen oven taakse ilmestyy hänen ensirakkautensa. Tasja on epätoivottu vieras menneisyydestä: nainen, joka on kerran tuhonnut hänen elämänsä.

Dovlatovin kerronta on tuttua anekdoottimaista virtaa, mutta tyylillisesti edellisiä teoksia hillitympää. Huumori on muuttunut kyynisemmäksi, mutta oivaltavien huomioiden näppärä ja onnistunut sanallistaminen on yhä kohdillaan: ”Olen jo kauan sitten pannut merkille, että kun ihmiseltä vaaditaan idioottimaisuutta, häntä kutsutaan ammattilaiseksi.”

Teoksen piikki ei kohdistu enää pelkästään Neuvostoliittoon, vaan kyseenalaistaa ennen kaikkea emigrantit ja koko ”ulkovenäläisyyden” käsitteen. Farssiksi muodostuneen seminaarin humoristisena huippuna on vaalit, joissa valitaan ”uuden Venäjän” presidentti, pääministeri sekä kollegion puheenjohtaja. Dalmatov seuraa tätä karnevalistista alkoholisirkusta hämmentyneenä ja uupuneena, kunnes lähtee kotiin.

Omaleimaisella tavallaan Dovlatov yhdistää haarakonttori-käsitteen alle sekä omat seikkailunsa naisten parissa että venäläisemigranttien lännessä: ”Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori…….” Kaikesta tarkkailemisesta ja seikkaperäisestä tutkimisesta huolimatta haarakonttori niin feminiinisessä kuin emigraation muodossa jää Dalmatoville absurdiksi ja käsittämättömäksi sekasorroksi.

Haarakonttorin voi nähdä Dovlatovin tuotannon perusteemojen ja -aiheiden eräänlaisena yhteenvetona. Rakkaus naisiin, mielekkään emigraation mahdottomuus sekä taiteilijaidentiteetin häilyvyys ja epävarmuus ovat vahvasti esillä. Vain teoksen sävy poikkeaa selkeästi edeltäjistään.

Dalmatov seuraa sivusta kansanmiestensä kohelluksia, muttei jaksa enää ottaa osaa, eikä oikein kommentoidakaan touhuja. Mitä nyt välillä hieman ihmettelee hurjaksi äityvää menoa. Hän näkee elämänsä yhtenä epäonnistumisien sarjana, ja vaikka paljon on kääritty huumorin huntuun, paistaa sen läpi paljon syvempi, koko elämän lävistävä väsymys. Kirja ilmestyi vain muutama vuosi ennen kirjailijan kuolemaa.

Kriitikko ja kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut kaikki Idiootti-kustannuksen julkaisemat Dovlatov-teokset. Vuonna 2013 Tapio sai suomennoksistaan ansaitusti Raija Rymin -kääntäjäpalkinnon. Kirjan loppuun Tapio on kerännyt pitkän selvennysluettelon henkilöistä ja nimistä, joihin teoksessa on viitattu joko oikeilla nimillään tai peiteltynä. Neuvostoliiton historian hyvin tuntevalle Haarakonttori onkin nautittava intertekstuaalinen viidakko.

Arvio on julkaistu Ajan kohinan numerossa #3-2015.

Neljä tietokirjaa Venäjästä

Luin viime vuoden puolella paketillisen Venäjää ja venäläisiä koskevaa tietokirjallisuutta. Yksittäisten laajojen arvioiden sijaan (osin koska olen laiska ja toiseksi, lukemisesta on jo hetki), päätin tehdä niistä pienoisen koosteen.


Markku Kivinen, Liisa Vähäkylä (toim.)
Venäjän palatseissa ja kaduilla
Gaudeamus 2015

Tuoretta tutkimustietoa Venäjästä tarjoaa Markku Kivisen ja Liisa Vähäkylän toimittama artikkelikokoelma, joka esittelee yksissä kansissa Venäjää monipuolisesti. Teemojen ja aiheiden kirjo on ilahduttavan laaja: tarkastelun kohteena on muun muassa kotiväkivalta, energiapolitiikka sekä avantgarderunous.

Juuri tämä aiheiden monimuotoisuus ja jokaisessa artikkelissa kuulunut tutkijan oma ääni tekevät teoksesta viehättävän. Myös kokoelman tuoreus on harvinaista herkkua (HUOM. Luin tämän kesällä 2015, kirja ilmestyi toukokuussa): Venäjällä kaikki on koko ajan liikkeessä ja muutamassa päivässä tilanne saattaa olla jo täysin toinen (esimerkkinä Ukrainan ja Krimin tilanne). Kokonaiskuvaa on usein vaikea saada, etenkin kun kyseessä on valtio, jolla on tapana salata ja kieltää tosiasioita. Näin ollen vastajulkaistukin teos saattaa sisältää paljon ”keskeneräistä” tai jopa vanhentunutta tietoa.

Venäjäntutkimusta vaivaa usein vahva omien mielipiteiden ja mieltymysten esilletuominen, mikä saa minut lukijana herkästi kavahtamaan. Tämä näkyy myös muutamassa – etenkin ulkopolitiikkaa – käsittelevässä artikkelissa.

Näistä neljästä lukemastani teoksesta nautin eniten tästä artikkelikokoelmasta sekä sisällöllisesti että lukukokemuksena. Rakastan hyvin kirjoitettua akateemista tekstiä – ja Venäjän palatseissa ja kaduilla tarjoaa sitä.


Kalle Kniivilä
Krim on meidän. Imperiumin paluu
Into 2014

Suomalaisen toimittajan Kalle Kniivilän tuore teos Krim on meidän ei mielestäni yllä aivan aiemman – Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö (2014) – tasolle. Kuten edellinenkin, tämä reportaasimaisella otteella kirjoitettu teos avaa useita tuoreita näkökulmia ja mielipiteitä. Tällä kertaa siihen, mitä Kririmillä oikein tapahtui ja ennen kaikkea: mitä ihmiset ovat näistä tapahtumista mieltä.

Kniivilä antaa äänen sekä Krimin tataareille että venäläismielisille. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hän ei tuomitse. Hänen tyylinsä on niukan journalistinen, helposti luettava ja miellyttävä. En malta odottaa, että Kniivilältä ilmestyy huhtikuussa kolmas reportaasiteos, tällä kertaa Baltian maiden venäläisistä (Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset, Into 2016).

Kniivilän kirja oli näistä neljästä lukijaystävällisin siinä mielessä, ettei aiempaa Venäjän-tuntemusta juurikaan tarvita. Jos Ukrainan kriisi ja Krimin tilanteen viestintä on mennyt ohi tai tuntunut sekavalta, tämä teos valottaa tapahtumien kulkua todella yksityiskohtaisesti.

Kirjoitukseni teoksesta Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö.


Masha Gessen
Kasvoton mies. Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi
Suom. Matti Kinnunen
Seven 2013

Venäläissyntyisen toimittajan ja tietokirjailijan Masha Gessenin teos Kasvoton mies tarjoaa mielenkiintoisia yksityiskohtia venäläisestä johdosta ja Putinin matkasta vallan kahvaan. Gessen onnistuu valaisemaan sitä mekanismia, jonka avulla Putin pääsi asemaansa. Mielenkiintoiseksi teoksen tekee myös hallinnon toiminnan kuvaaminen (kuulostaa tylsältä, mutta Gessen osaa kirjoittaa siitä vetävästi ja ymmärrettävästi).

Kokonaisuudessaan Gessenin teos muistutti populaaria jännityskirjallisuutta: Teos kulkee jouhevasti eteenpäin, ja yllättävän useassa kohdassa tunteet ovat vahvasti edustettuina. Ei ihme, että teos on kiivennyt kansainväliseksi myyntimenestykseksi, siinä kun on kaikki hyvin myyvän tietokirjan ainekset.

Välillä tunteille annetaan jopa hieman kyseenalaista todistus- ja painoarvoa, kuten esimerkiksi kohdassa, jossa kerrottiin Putinin kylmyydestä, joka sai toimittajat ”kauhistumaan”. Tällaisiä ”minulle tuli tunne”-tyyppisiä todisteluja käytetään liian usein ohjaamaan lukijoiden ajatuksia ja tunteita kohti omaa päämärää. Tässä se on yksiselitteisen selkeä: ”Putin on paha”.


Timo Vihavainen
Vanhan Venäjän paluu
Otava 2014

Viimeisenä luin Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen teoksen Vanhan Venäjän paluu. Kirja on tyyliltään suhteellisen vapaamuotoinen tekstikokoelma nyky-Venäjää käsittelevistä artikkeleista, joista osa on julkaistu tutkijan blogissa tai printtimediassa.

Tässä teoksessa Vihavainen tarjoaa mielipiteillä säestetyn katsauksen viimeaikojen tapahtumiin, Putinin hallintoon sekä Venäjän suurvalta-ajan kaipuuseen ja aseman takaisin havittelemiseen. Kiitosta teos saa siitä, että osaa selittää usein melko ymmärrettävällä tavalla monimutkaisia poliittisia kiemuroita.

Vihavainen antaa mielipiteittensä kuulua selkeästi, ja ainakin jotkin kohdat saivat kulmakarvani hienoisesti nousemaan. Teos sopii mielestäni lukijoille, jotka tietävät jo jonkin verran Venäjän asioista tai ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita maan ulko-, sisä- sekä historiapolitiikasta.

Kirjoittajalta ilmestyi viime syksynä Vladimir Suuresta Putiniin. Venäjän sankarit ja epäjumalat (Otava) sekä yhteistyössä Kari Ketolan kanssa Suuri ja mahtava. Venäjän historiaa suomalaisille (Minerva). Näistä kahdesta on tulossa kritiikkiä myöhemmin.


Kaikissa neljässä suhteellisen tuoreessa Venäjää käsittelevässä teoksessa nousi esille maan hallinnon suurvalta-aseman kaipuu ja pyrkimykset saavuttaa se jälleen. Katse historiaan on vahva, ja se jopa jossakin määrin asetetaan haaveelliseksi tulevaisuudenkuvaksi.

Tämä näkökulma avaa mielestäni oivalla tavalla Venäjän ulko- ja sisäpolitiikan viimeaikaisia suuntauksia ja meille länsimaille ”järjettöminä” näyttäytyvien ratkaisujen taustalla olevia motiiveja. Sen myötä päädytään myös (jälleen kerran!) klassiseen kysymykseen siitä, voiko Venäjää ymmärtää. Mielestäni voi, mutta vain sen omilla ehdoilla, mikä vaatii ennakkoluulottomuutta, avoimuutta ja historiatietoisuutta.