Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (Aviador 2017)

Alejo Carpentier (1904-1980) oli kuubalainen kirjailija. Häneltä on aiemmin julkaistu Kadotetut askeleet (1953, Gummerus 1958), Valaistujen vuosisata (1962, Otava 1986) sekä hulvaton Barokkikonsertto (1974, Like 1995), mutta jostakin kumman syystä käännöstyö lakkasi siihen. 2010-luvulla kirjailijan teoksiin tarttui Aviador, joka julkaisi pienoismusiikkiromaanin Eroica (1956) vuosi sitten, ja nyt yhden Carpentierin pääteoksista, Valtakunnan tästä maailmasta (1949, suom. Jyrki Lappi-Seppälä).

Pienoisromaani valottaa Haitin (Hispaniolan saaren) historiaa 1700- ja 1800-luvuilla. Teoksen keskushenkilöksi voi ajatella Ti Noëlin, mustan orjan, jonka elämää ja vaiheita seurataan kirjan alusta loppuun. Keskushenkilöksi Noël on etäinen, ja teos tuntuukin kertovan laajemmin kansakunnan historiaa kuin yhden henkilön tarinan. Näin ollen Noël on ennen kaikkea väline.

Tapahtumat keskittyvät saarella tapahtuneisiin vallankaappauksiin, -kumouksiin sekä tasa-arvon kysymyksiin. Vallankumoukselliset orjat organisoivat yksi toisensa jälkeen kansannousuja valkoisia siirtomaaisäntiään vastaan. Joskus iskut onnistuvat paremmin, joskus huonommin. Romaani kuvaa ihmisen ikiaikaista vallanhimoa ja sitä, kuinka historia pyörii kuin maailmanpyörä itsensä ympäri, toistaen syklisesti kansannousuja ja uusia hirmuvaltoja. Oppiminen on hidasta, ja aina ilmaantuu uusia, joskus jopa yllättäviä, takapakkeja:

Ei varmaan edes Henry Christophe olisi osannut kuvitella, että Hispaniolan maita hallitsisi jonain päivänä kahta eri verenperintöä edustava uusi ylhäisö, mulatit ja kvarteronit, jotka olivat nyt omineet vanhat plantaasit, erioikeudet ja arvonimet. (s. 149)

Kaikkien kohtaloiden yli kurkottaa toivo ja halu muutokseen. Muutoksen vuoksi ihminen on valmis uhraamaan mitä tahansa. Siinä piilee ihmisen suuruus, mutta myös heikkous. Carpentier osaa sanallistaa tämän hienosti Ti Noëlin, Mackandalin ja Bouckmanin, mutta myös Solimanin ja Henri Christophen hahmojen avulla.

Hän tajusi nyt, ettei ihminen koskaan tiedä ketä varten hän lopultakin kärsii ja toivoo. Ihminen kärsii, toivoo ja ponnistelee muita varten, ihmisiä joita hän ei tule tuntemaan ja jotka vuorostaan kärsivät, toivovat ja ponnistelevat jälkeensä tulevia varten, jotka eivät hekään tule onnellisiksi, sillä ihminen havittelee aina onnea yli hänelle määrätyn osan. (s. 155)

Carpentierin teoksessa sekoittuu kauniisti todellisuus, suullisen kertomusperinteen fantasiat ja tarinat. On toissijaista, tapahtuuko jokin seikka länsimaalaisen järjen ja logiikan sääntöjen mukaisesti todellisuudessa, vai muuttaako vainottu vallankumouspäällikkö muotoaan ja tarkastelee maailmaa linnun tai muun eläimen hahmossa, kunnes on taas turvallista muuttua ihmiseksi. Kirjailijaa pidetäänkin maagisen realismin varhaisena edustajana, ja sille on vahvat perusteet.

Vaikka Carpentierin teokset ovat usein lyhyitä – alle 200 sivun mittaisia – ne sisältävät enemmän sanottavaa ja pohdittavaa kuin useimmat laajemmat teokset. Valtakunta tästä maailmasta jää myös kaihertamaan mieltä. Ei sen vuoksi, että se valottaa Haitin ja orjuuden synkkää historiaa, vaan nimenomaan siksi, että se kertoo jotakin hyvin oleellista ihmisluonnosta. Toivottavasti Aviador jatkaa Carpentierin tuotannon julkaisemista myös jatkossa. Jyrki Lappi-Seppälän käännökset ovat suorastaan lumoavaa luettavaa.

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo (Idiootti 2016)

Kirja, jossa on kauniit värit ja kannessa Aleksandr Puškin, ei voi olla kovin huono. Pienoisromaanilla Ulkomuseo Idiootti-kustannus jatkaa emigranttikirjailija Sergei Dovlatovin (1941-1990) tuotannon julkaisemista Pauli Tapion mainioina suomennoksina.

Taidemaailman löytämätön nero ja kirjailija Boris Alihanov pakenee vaimoaan ja alkoholismiaan Pihkovan Puškin-museoon. Elämä on romahduspisteessä, mutta turistilaumojen virta käy vakaana museon porteista. Boris kompuroi päivästä toiseen, elää hetki (tai votkapaukku) kerrallaan ja sulkee pakomatkaansa johtaneet seikat tiukasti mielestään.

Eräänä päivänä vaimo saapuu bussilastin mukana ja pyytää lupaa emigroitua maasta heidän lapsensa kanssa. Boris ei halua lähteä Venäjältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä on julkaisemattomana kirjailijana valtiossa, joka ei dissidenttejä arvosta? Pienoisromaani kääntyykin taisteluksi oman itsensä ja ilmaisunhalunsa kanssa ennemmin kuin vaimon tai muiden henkilöiden. Boris ei halua tehdä päätöksiä vaan laittaa mieluummin päänsä pensaaseen: hän jähmettyy ja lamaantuu toimeliaan vaimonsa edessä.

Päähenkilö saa kylmää kyytiä vähän joka suunnasta, niin vaimolta, valtiovallalta kuin kollegoiltaan. Omien sanojensa mukaan hän on ”samanaikaisesti tunnustamaton nero ja joutava kynäilijä”:

– Sekin, miten rakastat sanoja, on järjetöntä, epäterveellistä, sairaalloista ja epäaitoa. Yrität vain oikeuttaa tuon elämän, jota vietät. Ja sinähän elät niin kuin suurikin kirjailija, vaikkei sinulla ole siihen mitään edellytyksiä. Sinun paheillasi pitäisi olla vähintäänkin Hemingway. (s. 13)

En muista aiemmin nauraneeni Dovlatovia lukiessa näin makeasti. Pidän tyylin suorasukaisuudesta, äkkiväärästä huumorista sekä hullunkurisista hahmoista ja tapahtumista. Lakonisen päähenkilön huomiot ympäristöstä ovat osuvia ja hyvin muotoiltuja:

Olen jo aikoja sitten huomannut, että on muutamia yksityiskohtia, joiden kuvaamisessa neuvostotaiteilijoiden innoitus ja suureellisuus eivät tunne rajoja. Huomattavimpia näistä ovat Marxin parta ja Leninin otsa. (s. 29)

Ulkomuseo on hauskin, mutta myös omalla tavallaan traagisin ja synkin kirjailijan tähän mennessä suomennetuista teoksista. Se on kerronnalliselta kokonaisuudeltaan myös perinteisin, ja vaikka anekdootteja ja sivujuonteita löytyy, teoksesta on muodostettavissa selkeämpi juonellinen kokonaisuus verrattuna esimerkiksi Haarakonttoriin, jossa kongressi toimi lähinnä kehyksenä lukuisille tarinoille, muisteloille ja anekdooteille.

Teoksen kääntänyt Pauli Tapio oli Mikael Agricola -palkintoehdokkaana toisella Dovlatov-käännöksellään Matkalaukku. Lisäksi hänet palkittiin Raija Rymin -käännöspalkinnolla Meikäläiset– ja Matkalaukku-suomennoksistaan. Jään odottamaan seuraavia käännöksiä, niitä toivottavasti tulee tulevaisuudessa vielä lisää.

Arvioita Dovlatovin aiemmista teoksista:
Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti 2012)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)

VÄSYNYT EMIGRANTTI
Sergei Dovlatov: Haarakonttori. Alkup. Filial, 1990.
Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2014. 184 s.

Venäläisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi nousseen Sergei Dovlatovin (1943–1990) kolmas suomennos Haarakonttori (Idiootti 2014) jatkaa tasokasta Dovlatov-kirjallisuuden suomennossarjaa. Teoksessa on dokumentinomaisuutta painottava alaotsikko ”radiojuontajan muistiinpanoja”.

Radiojuontaja Dalmatov lähtee vastahakoisesti Yhdysvaltojen itärannikolta Kaliforniaan osallistuakseen neuvostoemigranttien järjestämään symposiumiin. Seminaariohjelman mielekkyyttä hän ei edes pohdi, sillä alusta lähtien on selvää, että konferenssi on Dalmatoville yhtä tyhjän kanssa. Puheenvuorot toistavat ”sitä, mitä vastaavissa tilaisuuksissa on puhuttu jo vuosikymmenien ajan. Amerikan sulatusuunista. Emigranttiesi-isistä. Siitä, millaisella itsepäisyydellä he olivat onnistuneet saavuttamaan hyvinvoinnin.”

Symposiumissa alkoholinhuuruiset emigrantit kiistelevät käsirysyyn saakka Neuvostoliiton tulevaisuudesta. Dalmatov seuraa yhä absurdimmaksi käyvää konferenssia, ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, hotellihuoneen oven taakse ilmestyy hänen ensirakkautensa. Tasja on epätoivottu vieras menneisyydestä: nainen, joka on kerran tuhonnut hänen elämänsä.

Dovlatovin kerronta on tuttua anekdoottimaista virtaa, mutta tyylillisesti edellisiä teoksia hillitympää. Huumori on muuttunut kyynisemmäksi, mutta oivaltavien huomioiden näppärä ja onnistunut sanallistaminen on yhä kohdillaan: ”Olen jo kauan sitten pannut merkille, että kun ihmiseltä vaaditaan idioottimaisuutta, häntä kutsutaan ammattilaiseksi.”

Teoksen piikki ei kohdistu enää pelkästään Neuvostoliittoon, vaan kyseenalaistaa ennen kaikkea emigrantit ja koko ”ulkovenäläisyyden” käsitteen. Farssiksi muodostuneen seminaarin humoristisena huippuna on vaalit, joissa valitaan ”uuden Venäjän” presidentti, pääministeri sekä kollegion puheenjohtaja. Dalmatov seuraa tätä karnevalistista alkoholisirkusta hämmentyneenä ja uupuneena, kunnes lähtee kotiin.

Omaleimaisella tavallaan Dovlatov yhdistää haarakonttori-käsitteen alle sekä omat seikkailunsa naisten parissa että venäläisemigranttien lännessä: ”Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori…….” Kaikesta tarkkailemisesta ja seikkaperäisestä tutkimisesta huolimatta haarakonttori niin feminiinisessä kuin emigraation muodossa jää Dalmatoville absurdiksi ja käsittämättömäksi sekasorroksi.

Haarakonttorin voi nähdä Dovlatovin tuotannon perusteemojen ja -aiheiden eräänlaisena yhteenvetona. Rakkaus naisiin, mielekkään emigraation mahdottomuus sekä taiteilijaidentiteetin häilyvyys ja epävarmuus ovat vahvasti esillä. Vain teoksen sävy poikkeaa selkeästi edeltäjistään.

Dalmatov seuraa sivusta kansanmiestensä kohelluksia, muttei jaksa enää ottaa osaa, eikä oikein kommentoidakaan touhuja. Mitä nyt välillä hieman ihmettelee hurjaksi äityvää menoa. Hän näkee elämänsä yhtenä epäonnistumisien sarjana, ja vaikka paljon on kääritty huumorin huntuun, paistaa sen läpi paljon syvempi, koko elämän lävistävä väsymys. Kirja ilmestyi vain muutama vuosi ennen kirjailijan kuolemaa.

Kriitikko ja kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut kaikki Idiootti-kustannuksen julkaisemat Dovlatov-teokset. Vuonna 2013 Tapio sai suomennoksistaan ansaitusti Raija Rymin -kääntäjäpalkinnon. Kirjan loppuun Tapio on kerännyt pitkän selvennysluettelon henkilöistä ja nimistä, joihin teoksessa on viitattu joko oikeilla nimillään tai peiteltynä. Neuvostoliiton historian hyvin tuntevalle Haarakonttori onkin nautittava intertekstuaalinen viidakko.

Arvio on julkaistu Ajan kohinan numerossa #3-2015.