Petina Gappah: Muistojen kirja (Tammi 2017)

Vastikään Suomessa Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa vieraillut Petina Gappah ihastutti jo esikoisteoksellaan, Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta -nimisellä novellikokoelmalla (suom. Seppo Loponen, 2009). Sambiassa syntyneen kirjailijan ensimmäinen romaani Muistojen kirja (suom. Tero Valkonen) ilmestyi suomeksi vuoden alussa.

Muistojen kirja on yksi niistä kevään romaaneista, jotka ovat jääneet mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa. Kirja kertoo Memorysta, (alkukielinen teoksen nimi on The Book of Memory) joka istuu kuolemaantuomittuna huoltajansa murhasta. ”Muistikirjassaan” hän alkaa keriä auki elämäänsä ja tapahtumia, jotka johtivat hetkeen, josta käsin kaikkea muistellaan ja kirjoitetaan: kuolemanselliin.

Memory on myyty pienenä tyttönä valkoihoiselle Lloydille, joka ottaa hänet suojiinsa ja kouluttaa Euroopassa huippuyliopistossa. Kun Memory palaa epävakaisen politiikan runtelemaan kotimaahansa, hänet asetetaan vastuuseen kasvatti-isänsä kuolemasta. Kuolemansellissä ei juuri ole virikkeitä, joten Memory alkaa lopulta kirjoittaa tapahtumia amerikkalaiselle toimittajalle, Melindalle. Toiveena on, että Melindan avulla epäoikeudenmukainen tuomio voitaisiin kumota.

Memoryn tarinan ja tapahtumien taustalla kuohuu epävakaa Zimbabwe. Memory on ensin täysin eristyksissä, sillä hänet lasketaan vaarallisiin vankeihin kuolemantuomionsa takia, mutta ajan mittaan ote heltuu. Vankilan asukkaat sekä vartijat tulevat tutuiksi ja arki muotoutuu omiin kummallisiin uriinsa. Selleihin ei juuri saa tietoa ulkomaailmasta, etenkin kun vartijat sensuroivat lehdistä kaikenlaisen yhteiskunnallisen ja poliittisen. Mutta kuten Memory mainitsee, jo pienet yksityiskohdat, kuten leikeltyihin lehtiin jätetyt mainokset, antavat paljon viitteitä Zimbabwen tapahtumista:

Kun näin, että keitettyjen papujen hinta oli laskenut kolmesta miljoonasta dollarista puoleentoista dollariin, vaihtoehtoja oli kaksi: se epätodennäköisempi, että ilmeisen loputtomasti romahtava dollarimme olisi jollain ihmeen keinolla kyennyt nostamaan arvoaan, ja se todennäköisempi – ja oikea – että rahayksikköämme oli muutettu. (s. 82)

Memory on tottunut koko elämänsä saamaan ylenkatsetta ja syrjintää osakseen: hän on albiino, ja lisäksi valkoisen hyväosaisen miehen suojeluksessa kasvanut ja Euroopassa kouluttautunut afrikkalainen. Häneen suhtaudutaan sekä kateudella että pelolla.

Mielenkiintoista kirjaa luettaessa oli havaita, kuinka paljon yhtymäkohtia Muistojen kirjalla on tammikuussa lukemaani Jessie Burtonin Nukkekaappiin. Vaikka Nukkekaappi sijoittuu 1600-luvun Amsterdamiin, on teemojen ja juonen yksityiskohtien tasolla romaaneilla paljonkin yhteistä: kummassakin on päähenkilö, joka ”ostetaan” uuteen taloon ja yhteiskuntaluokkaan; kummassakin käsitellään ihmisten ennakkoluuloja ja suvaitsevaisuutta; kummassakin tapauksessa päähenkilön ostajalla on arvostettu yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema yhteisössään, mutta myös häpeällinen salaisuus, joka lopulta johtaa hänet tuhoon; kummassakin teoksessa miehen suhde naiseen on samanlainen.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta kuvaa monesta eri näkökulmasta arkea ja juhlaa Zimbabwessa. Monessa tarinassa on vahvasti yhteiskunnallinen, väliin jopa poliittinen, sävy:

”Minä ristin ensimmäisen lapseni Rwauyaksi, joka tarkoittaa ’kuolema kolkuttaa’, ja toisen Muchaguraksi, joka tarkoittaa ’vielä te kadutte’ ja kolmannen Muchakundwaksi, joka tarkoittaa ’vielä teidät nitistetään’. Ne ovat viestejä valkoisille sortajille, varoitushuutoja valkoiselle miehelle.” (s. 17)

Tämä samainen sävy on nähtävissä myös Muistojen kirjassa, mutta paljon hienovaraisempana. Pidänkin juuri Gappahin kirjoissa siitä, kuinka paikallista kulttuuria, menneisyyttä ja kipupisteitä käsitellään. Samalla, kertomalla hyviä, mielenkiintoisia ja koskettavia tarinoita, lukija tulee kuin vahingossa kiinnostuneeksi Zimbabwen poliittisesta todellisuudesta. Gappahn teokset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka kaunokirjallisuus parhaimmillaan välittää tietoa ja valaisee niitä vääryyksiä, jotka täällä länsimaisessa lintukodossa helposti tulevat sivuutetuiksi jo pelkän maantieteellisen etäisyyden takia.

Olen pitänyt kovasti Gappahin kummastakin teoksesta, ja odotan innolla hänen tulevaa tuotantoaan. Toivottavasti hänen tulevia teoksiaan saadaan myöhemmin myös suomeksi niitä varten, jotka eivät englanniksi halua lukea. Viime vuonna ilmestyi romaani Rotten Row, jota näemmä saa ainakin joistain kirjakaupoista Helsingissä.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (Tammi 2017)

Tammen Keltainen kirjasto julkaisi tänä vuonna laajennetun laitoksen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Sodalla ei ole naisen kasvoja ja vieläpä tuoreen suomennoksen kera. Pauli Tapio on nuori palkittu kääntäjä, jonka monet Dovlatov-suomennokset Idiootti-kustantamolle ovat keränneet paljon kiitosta.

Aleksijevitš kiersi haastattelemassa puna-armeijassa toisen maailmansodan aikaan taistelleita naisia vuosien 1978 ja 2004 välillä. Hän nauhoitti tarinat ja kokosi niistä naisten silmien kautta välittyvän sodan. Naisnäkökulma on ollut etenkin Venäjällä hiljaista historiaa ja jäänyt suurmiestarinoiden jalkoihin, ja aivan kuten Suomessakin, myös sodassa aktiivisia naisia on Venäjällä ylenkatsottu ja syrjitty sodan päätyttyä. Heidän moraaliaan on epäilty ja heitä on pidetty epänaisellisina menneisyytensä vuoksi, vaikkei jälkiä jättävää haavoittumista olisi tapahtunutkaan.

Yksi kouriintuntuva esimerkki naisten kokemusten aliarvioimisesta tulee entisten rintamatyttöjen aviomiesten suusta, ja jopa vuosikymmeniä sodan päätyttyä: ”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia, miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin”, ohjeistaa erään vaimon aviomies häntä, kun toimittaja nauhureineen saapuu paikalle. Jotkut pyytävät, ettei heidän nimeään mainittaisi teoksessa, jottei suvulle koituisi häpeää.

Toinen esimerkki on enemmän rakenteellinen: Aleksijevitšin käsikirjoitus kiertää vuosia kustantamosta toiseen, kun kukaan ei halua julkaista sitä: ”Sota, josta kerron, on liian pelottava. Liikaa kauhua. Liikaa naturalismia. [–] Se on sanalla sanoen väärä sota.” (s. 25). Ihmiset eivät halua kuulla sodan kauhuista, he lukevat ja hokevat mieluummin kaunisteltua kertomusta, jossa uskolliset sotilaat (miehet) välillä joutuvat perääntymään, välillä taas etenevät – ja tekevät sankaritekoja.

Aleksijevitšin keräämät tarinat ja puheenvuorot ovat jaoteltu laajempiin temaattisiin lukuihin. Yhdessä puhutaan rintamarakkaudesta, toisessa sotaan lähtemisestä, ja sodan päättymisestä. Naisia yhdistää suuri vastenmielisyys sotaa ja tappamista kohtaan. Vaikka he olisivat olleet täynnä vihaa ja kostonhimoa saksalaisia kohtaan, useat sotavuodet ovat muuttaneet heidän suhtautumistaan ihmisen ja elämän arvoon.

Osa tytöistä on alaikäisiä lähtiessään rintamalle, osa vasta lapsia. He joko valehtelevat ikänsä tai puskevat muuten tiensä etulinjaan päättäväisyyden ja periksiantamattomuutensa avulla. Tytöt joutuvat ennennäkemättömien ongelmien ja tehtävien eteen. Kuten yksi toteaa, he puolustivat henkensä kaupalla elämää, vaikkeivät tienneet elämästä mitään. Yksi saa ensisuudelmansa ruumiilta, toinen välttelee loppuelämänsä kananlihaa, koska se on niin samanlaista kuin ihmisen. Yksityiskohdat ovat välillä niin hirvittäviä, että pahoinvoinnilta ei voi välttyä.

Joissakin kappaleissa naiset puhuvat luonnosta ja eläimistä. Siitä kuinka eläimiä kävi sääli, ne pakenivat sodan tieltä ja palasivat vasta vuosien päästä tai jäivät sodan jalkoihin, kun eivät tunnistaneet niin poikkeuksellista vaaraa.

Pommituksen aikana meidän seuraamme lyöttäytyi vuohi. Kuttu. Se tuli viereemme makaamaan. Makasi siinä ja huusi. Kun pommitus loppui, se lähti mukaan ja pysyi aina ihmisten lähellä. Olihan sekin elävä olento. Ja tunsi pelkoa. Tulimme johonkin kylään ja puhuimme siellä jollekin naiselle: ’Ottakaa vuohi, sitä käy sääliksi.’ Halusimme pelastaa sen… (s. 185)

Aleksijevitš antaa äänensä sodan kokeneille ja miesten seassa taistelleille naisille, jotka ovat aina jääneet virallisen historian ja maskuliinisten sankaritarinoiden taakse. Teos herättääkin kysymyksen siitä, kuka puhuu ja kenen ääntä kuunnellaan. Neuvostoliitto ja kommunistinen puolue luuli omistavansa historian, mutta vähä vähältä kiiltävä pinta on tieteen, tutkimuksen ja muiden urheiden toimijoiden (kuten toimittajien ja elämäkertureiden) toimesta saanut säröjä ja sivujuonteita.

Aivan kuten Aleksijevitšin Tšernobylin katastrofia ja sen vaikutuksia luotaava teos Tsernobylišta nousee rukous (laajennettu laitos 2015), ei tämäkään ole kovin kevyttä luettavaa. Sodalla ei ole naisen kasvoja on pysäyttävä lukukokemus. Sen pitäisi olla, aivan kuten Tšernobylista nousee rukous -teoksen myös, kouluissa pakollisena luettavana kaikille. Luultavasti yliopistotasolla sitä käytetäänkin, mutta toivoisin teosta nähtävän, jos ei nyt yläasteella, niin ainakin lukiossa.

”Tahdon puhua… Tahdon puhua! Tahdon sanoa sanottavani! Vihdoinkin meitä kuunnellaan. Olemme olleet vaiti niin monta vuotta, jopa kotonakin. Kymmeniä vuosia.” Natalja Ivanovna Sergejeva, sotamies, lääkintäsotilas (s. 64)

Pyrhönen, Nyqvist & Koivisto (toim.): Keltaiset esseet (Tammi 2016)

Tammen legendaarinen Keltainen kirjasto täytti viime vuonna kuusikymmentä vuotta. Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittaman teoksen Keltaiset esseet. Keltainen kirjasto tutkijan silmin tekstit perustuvat lähes kaikki luentosarjaan, jonka Helsingin yliopiston tohtoriopiskelijat pitivät keväällä 2015.

Kokoelmassa kaksitoista tutkijaa käsittelee omavalintaisesta lähtökohdasta käsin yhtä Keltaisessa kirjastossa julkaistua kirjailijaa tai teosta. Useimmat valinnat liittyvät tukijoiden omaan tutkimustyöhön, minkä vuoksi esseissä on vahva kirjallisuustieteellinen ote. Kirjan aloittaa Heta Pyrhösen johdantoessee, jossa hän käsittelee maailmankirjallisuuden ja käännöskirjallisuuden historiaa, luonnetta ja mahdollisuuksia.

Vaikkei Goethe määritellyt maailmankirjallisuutta käsitteenä, se näyttäytyi hänelle areenana, jossa eri maiden kirjailijat, kriitikot ja tutkijat oppivat toisiltaan toistensa kirjallisuutta lukemalla. (s. 9)

Suurin osa esseistä on kirjallisuustieteellisiä, ja välillä tieteellinen dirkurssi huitelee aika pilvissä. Toisaalta tuli mukavan nostalginen olo, en ole aikoihin lukenut kirjallisuustieteellistä esseistiikkaa suomeksi, mutta samalla kimurantimpien kappaleiden kohdalla muistin, miksi turhauduin niin usein yliopistolla. Vaikka teos on suurelta osin onnistuttu muokkaamaan lukijaystävälliseksi, niin ihan ummikoille en uskalla kirjaa kuitenkaan suositella.

Nautin muutamien mielenkiintoisten esseiden (mm. Pii Telakiven essee Italo Calvinon teoksesta Koko kosmokomiikka) lisäksi eritoten pienistä kulttuurihistoriallisista tiedonjyväsistä, joita teos tarjosi. En esimerkiksi ollut tiennyt, että Toni Morrisonin esikoisromaani Sinisimmät silmät on sijoittunut amerikkalaisella kiellettyjen kirjojen listalla ”1990-luvulla 34. sijalle, ja 2000-luvulla 15. sijalle – ja vuonna 2014 jo neljänneksi.” (s. 80) Esseiden kautta välittyy selkeänä kuva siitä, kuinka kirjallisuus vaikuttaa tunteisiin ja arkeen myös taide- ja kulttuuripiirien ulkopuolella.

Kirjan päättää Lauri Niskasen tekemä suomentaja Helene Bützovin haastattelu. Mielestäni useamman kääntäjän haastattelu olisi toiminut paremmin kuin yhden. Ideana kääntäjän haastattelu vahvasti tieteellisten esseiden jälkeen toi kuitenkin keveän tuulahduksen kokonaisuuteen.