Pyrhönen, Nyqvist & Koivisto (toim.): Keltaiset esseet (Tammi 2016)

Tammen legendaarinen Keltainen kirjasto täytti viime vuonna kuusikymmentä vuotta. Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittaman teoksen Keltaiset esseet. Keltainen kirjasto tutkijan silmin tekstit perustuvat lähes kaikki luentosarjaan, jonka Helsingin yliopiston tohtoriopiskelijat pitivät keväällä 2015.

Kokoelmassa kaksitoista tutkijaa käsittelee omavalintaisesta lähtökohdasta käsin yhtä Keltaisessa kirjastossa julkaistua kirjailijaa tai teosta. Useimmat valinnat liittyvät tukijoiden omaan tutkimustyöhön, minkä vuoksi esseissä on vahva kirjallisuustieteellinen ote. Kirjan aloittaa Heta Pyrhösen johdantoessee, jossa hän käsittelee maailmankirjallisuuden ja käännöskirjallisuuden historiaa, luonnetta ja mahdollisuuksia.

Vaikkei Goethe määritellyt maailmankirjallisuutta käsitteenä, se näyttäytyi hänelle areenana, jossa eri maiden kirjailijat, kriitikot ja tutkijat oppivat toisiltaan toistensa kirjallisuutta lukemalla. (s. 9)

Suurin osa esseistä on kirjallisuustieteellisiä, ja välillä tieteellinen dirkurssi huitelee aika pilvissä. Toisaalta tuli mukavan nostalginen olo, en ole aikoihin lukenut kirjallisuustieteellistä esseistiikkaa suomeksi, mutta samalla kimurantimpien kappaleiden kohdalla muistin, miksi turhauduin niin usein yliopistolla. Vaikka teos on suurelta osin onnistuttu muokkaamaan lukijaystävälliseksi, niin ihan ummikoille en uskalla kirjaa kuitenkaan suositella.

Nautin muutamien mielenkiintoisten esseiden (mm. Pii Telakiven essee Italo Calvinon teoksesta Koko kosmokomiikka) lisäksi eritoten pienistä kulttuurihistoriallisista tiedonjyväsistä, joita teos tarjosi. En esimerkiksi ollut tiennyt, että Toni Morrisonin esikoisromaani Sinisimmät silmät on sijoittunut amerikkalaisella kiellettyjen kirjojen listalla ”1990-luvulla 34. sijalle, ja 2000-luvulla 15. sijalle – ja vuonna 2014 jo neljänneksi.” (s. 80) Esseiden kautta välittyy selkeänä kuva siitä, kuinka kirjallisuus vaikuttaa tunteisiin ja arkeen myös taide- ja kulttuuripiirien ulkopuolella.

Kirjan päättää Lauri Niskasen tekemä suomentaja Helene Bützovin haastattelu. Mielestäni useamman kääntäjän haastattelu olisi toiminut paremmin kuin yhden. Ideana kääntäjän haastattelu vahvasti tieteellisten esseiden jälkeen toi kuitenkin keveän tuulahduksen kokonaisuuteen.

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo (Idiootti 2015)

Venäläisen Vladimir Jermakovin (s. 1949) vastikään suomennettu esseekokoelma Tolstoin varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet jatkaa Idiootti-kustantamon venäläispainottunutta julkaisuperinnettä. Yhdentoista esseen sekä suomentaja Marja-Leena Mikkolan alkusanat avaavat jälleen yhden mielenkiintoisen ikkunan venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen.

Teoksen alkupuolen esseissä Jermakov käsittelee venäläistä kulttuuria, historiaa ja runoilijan osaa yleisemmällä tasolla. Loppupuolella hän keskittyy tiettyihin valikoituihin kirjailijoihin, heidän tuotantoonsa sekä elämäänsä. Teksteistä huokuu kirjoittajan mieletön tietomäärä. Lisäksi esseet saavat kiitosta asiassa pysymisestä. Jermakov ei lähde kurkottelemaan joka suuntaan, vaan puhuu Vysotskin kohdalla tiukasti Vysotskista ja Dovlatovin kohdalla Dovlatovista.

Mutta. Kirjailija laukoo useita mielipiteitään sekä tulkintojaan suoranaisina totuuksina, eikä läheskään aina perustele väitteitään. Kun tähän vielä ynnää tyylin, joka on maalaileva ja täynnä kielikuvia aina väsymykseen saakka, herää suoranainen lukuärtymys. (Marja-Leena Mikkolalla on varmasti ollut aivan järjetön urakka tämän teoksen kohdalla!) Kun luin teoksesta muita kritiikkejä tuntui siltä, että olen ainoa, joka häiriintyi edes jollakin tasolla näistä lyyrisistä kielikuvavyörytyksistä. Jermakov tosin on myös runoilija, vaikkei hänen tuotantoaan ole muuten tietääkseni suomennettu. Se kaiketi selittänee hieman tuota taipumusta paikoittain hurjaan ja korkealentoiseen lyyrisyyteen.

Esseekokoelma sopii henkilölle, jolle venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri on jo jonkinverran tuttua, ja jolta löytyy myös innokkuutta tutustua Jermakovin pohdintoihin esimerkiksi Olga Sedakovan runoudesta. Itse en aivan varauksetta ihastunut esseistin paikoin ylenpalttiseen tyyliin: liian koukeroinen ilmaisu sekä kyseenalaistamattomat väitelauseet saivat turhautumaan monesti – olisin niin mieluusti halunnut väittää vastaan. Mutta noin muuten kokoelma oli mieluista luettavaa juurikin kirjailijan valtavan tietomäärän sekä käsiteltävien aiheiden puolesta.

Merja Leppälahden kritiikki teoksesta Kiiltomato.net-julkaisussa.