Työpäiväkirja #1: Haapsalu

Olen taas tien päällä. Tällä kertaa pystyin välttämään lentämistä, kun tulin ensin laivalla lahden yli Tallinnaan, ja jatkoin siitä matkaani bussilla luoteisrannikolle Haapsaluun.

Haapsalu on hurmaava pieni kaupunki. Sää on huhtikuisen oikutteleva: ensin oli +13 astetta ja leppoisa merituuli, seuraavana päivänä +3 ja aurinko taisteli ilmatilasta räntämyrskyn kanssa. Nyt sää näyttää vakautuneen aurinkoiseen ja leppeään kevätsäähän. Lämpenee hiljakseltaan.

Ikkunasta näkyvät lahti ja meri lukuisine muuttolintuineen, toisista ikkunoista naapurien talojen katot. Kaduilla on rauhallista. Ihmiset lämmittävät asuntojaan puilla, ja vanhassa kaupungissa leijailee alati savun tuoksu, joka tarttuu hiuksiin eikä päästä irti edes nukkumaan mennessä.

Olen saanut kirjoitettua lähes päivittäin. Tulin pääsiäisenä, ja ryhdyin töihin heti asetuttuani. Yllättävää kyllä en tarvinnut tällä kertaa useaa päivää asettautumiseen ja työhön orientoitumiseen; pääsin heti romaaninsyrjään kiinni.

Kaupat ja lähikahvilat ovat jo käyneet tutuiksi, sillä iso osa kaupallisista toimijoista on auki vain kesäsesongin aikana. Tarjontaa ei ole liiaksi asti, ja hintataso on sen verran alhainen, että voin nauttia kahvini päivittäin ulkona. Kun en kirjoita, luen, kuuntelen äänikirjaa tai kävelen lahden ympäri seuraamassa lintujen kevätmuuttoa. On ihana seurata kevään etenemistä autiopaikalta ja tietää, ettei ole kiire mihinkään.

Vanhat kaupungit ovat hurmaavia. Rakastan ikääntyneitä taloja, puulämmitteisiä takkoja ja huonolaatuisia teitä. Kissoja, jotka jolkottelevat pihalta toiselle vähät välittäen, kenen mailla kusevat ja naukuvat. Kävin Haapsalussa ensimmäistä kertaa viime kesänä, silloin päätin hakea residenssiin. Värikkäät talot, hylätyt villat ja puoliksi romahtaneet kotterot vuorottelevat tyhjien tonttien ja kolhon neuvostoarkkitehtuurin kanssa.

Tällä hetkellä suurin murheeni lienee se, etten ole vielä ystävystynyt talon kissan kanssa. Aiempien residenssivieraiden kokemuksia vieraskirjasta lukiessa huomaan yhden jos toisenkin lupaavan karvapallosta hyvän ystävän yksinäiselle kirjailijalle, mutta kenties kevään ja kiiman takia ei kattimusta ole juurikaan näkynyt, vaikka olen pitänyt täällä majaani jo viikon verran. Onneksi toinen ulkona kuljeskeleva kissa antoi minun helliä häntä hiukan eräänä sateisena päivänä.

Olen jo nyt – viikossa! – saavuttanut enemmän kuin uskalsin toivoa. Barcelonassa olin lähinnä uninen ja flunssainen, ja podin kirjoittamisen kauhua ja inhoa, joka on nyt tiessään. Budapestissä kaupunki kutsuu minua ja häiritsee ärsykkeillään, mutta täällä minulla on pieni pesä, jossa on helppo kirjoittaa ja tutkia tekstin kieltä ja maailmaa.

Romaanin lisäksi olen työstänyt erästä toista projektia, joka on muovautunut vasta viime viikkoina nykyiseen muotoonsa. Aiemmin minulla oli kaksi erillistä käsikirjoitusta, kumpikin enemmän tai vähemmän konkretisoitunut tai idean tasolla. Keksin yhdistää ne, vaikka ne vaikuttivatkin alun perin mahdottoman erilaisilta ja kaikin puolin yhteensovittamattomilta. Olen uuden ja jännän äärellä, enkä malta odottaa, että näen, mitä tästä syntyy. Jotakin uutta, sillä aivan tämän tyyppiseen tekstiin en ole aiemmin törmännyt. Jo ajatuskin innostaa ja inspiroi, pakottaa seuraamaan minne teksti kuljettaa.

Koska kirjoittaminen on lähtenyt näin hyvin käyntiin, odotan tämänkertaiselta residenssijaksolta paljon. En ahdistu, mikäli en saa päivittäin kirjoitettua. Liialliset ja konkreettiset tavoitteet aiheuttavat kohdallani enemmän lukkoja kuin epämääräiset ”editoi romaania”-päämäärät. Uskon, että tästä tulee kaikin puolin hedelmällinen ja rikas reissu, sillä en muista vuosiin olleeni näin hyvässä vedossa ja täynnä inspiraatiota. Erityisesti odotan retkeä Latvian puolelle ja Riikaan, jonne lähden taustatyömatkalle viikon päästä.

Kuvat ovat Viron Haapsalusta huhtikuulta 2018.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki 2017)

Fabriikki on melko nuori pienkustantamo, joka on erikoistunut kovatasoiseen ulkomaiseen kaunokirjallisuuteen. Vasta viime vuonna perustetun kustantamon vuoden 2017 teemana on kokeellisuus.

Erityisesti tämän vuoden tarjonta onkin harvinaisen kiehtova monimuotoisuudessaan: Saša Stanišić on bosnialaislähtöinen kirjailija, jonka teos Ennen juhlaa on saanut suitsutusta ja odottaa minunkin lukupinossani vuoroaan. Myös tämän vuoden puolella julkaistavat Juan Tomás Ávila Laurelin Yössä vuori roihuaa sekä Alejandro Zambran Kotiinpaluun tapoja vaikuttavat lukemisen arvoisilta. Kaikki tämän vuoden julkaistavat teokset on ilmestyneet alkukielisenä 2000-luvun aikana.

Kätlin Kaldmaa on virolainen kirjailija, jonka runoteos Rakkauden aakkoset on julkaistu suomeksi Savukeitaan kautta vuonna 2015. Kaldmaan vastasuomennettu romaani Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid, suom. Outi Hytönen) on osa triptyykkiä, johon kuuluu Rakkauden aakkoset -runoteoksen lisäksi myös suomentamaton lastenkirja.

Islannissa ei ole perhosia on Islantiin sijoittuva kaunis ja lyyrinen sukusaaga. Gudrun ja Jón asettuvat asumattomalle – voisi myös tulkita, että kirotulle – alueelle ja rakentavat sinne uuden elämänsä valkoisen talon muodossa. Heistä kahdesta lähtee ketju, joka yltää näihin päiviin asti. Suvun jäsenten kertomusten rinnalle ja sen ylikin nousee Islanti, jonka säätä, oloja ja kansanperinnettä kuvaillaan kiehtovalla, maagisella tavalla. Juonta on vaikea, ellei peräti mahdoton, selittää: romaani täytyy yksinkertaisesti lukea.

Siinä he nyt ovat, kaksi nuorta ihmistä, lapsukaista, eivät vielä toisiinsa kajonneet, ja poika kun on jo pari vuotta kuljeskellut täällä, tutkinut maata ja maleksinut ympäriinsä, niin kyllä tyttö joutuu pian päivänsä kovin yksin viettämään, sillä tuolla pojalla on vesilintu sydämen paikalla, eikä hän pysy täällä kauan. (s. 36-37)

Teos on jaettu kuuteen laajempaan osioon, joista jokainen käsittelee omasta näkökulmasta käsin jotakin suvun vaihetta tai henkilöä. Välistä keskeistä tarinalinjaa rikkovat sisäkkäiset kansantarunomaiset sadut, jotka liittyvät teoksen hahmoihin joko suoraan tai välillisesti. Teoksen päähenkilönä on ihmisten lisäksi ennen kaikkea Islanti, sen hurja ja karu luonto, sekä kieli.

Teoksen viimeinen osio sijoittuu jo meidän päiviimme, 2000-luvulle. Elinan (Elínin) tarina tulee lähelle Rakkauden aakkoset -runoteosta, ja tässä kohden trilogian yhteneväisyys piirtyy esiin. Osiossa oleva runo muistuttaa suuresti niitä runoja, joita Rakkauden aakkosissa oli. Ikäväkseni minulla ei ole nyt saatavillani kyseistä runoteosta, joten en voi tarkistaa, onko romaanissa esiintyvä runo myös runoteoksessa sellaisenaan tai muunneltuna.

Islannissa ei ole perhosia on yksinkertaisesti huikea. Oli ihanaa vain heittäytyä kielen ja tarinan vietäväksi, ilman minkäännäköisiä ennakkotietoja siitä, mitä tuleman pitää. Kaiken lisäksi teoksessa ei ollut mitään ennalta-arvattavaa. En olisi halunnut kirjan päättyvän laisinkaan. Kieli on lumoavan herkkää, kaunista ja kuvailevaa. Erityisesti puolivälin tienoilla ja jälkeen teos alkaa leikitellä enemmän typografialla. Aivan mieletön esimerkki kielen soljuvuudesta ja herkkävireisestä kauneudesta on heti teoksen alussa, kun Gudrun seuraa rakastettuaan uusille, tuntemattomille seuduille:

Gudrun näkee. Kimaltelee. Kimaltelee. Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä? Onko minun hengitettävä vedessä, vai voiko välillä nousta pintaan hengittämään? Ja enhän minä osaa uidakaan. En osaa uidakaan. En osaa. Kaan. (s. 21)

Kuten katkelmistakin näkyy, Outi Hytösen käännöstä ei voi kuin kiitellä. Yhä useammin näkee huolimattomuus- ja lyöntivirheitä käännöksissä, mutta Kaldmaan romaani tuntuu juoksevan aivan omalakisia polkujaan, välillä olan yli katsoen, onko lukija vielä kannoilla. Ikäväkseni en osaa viroa, jotta olisin voinut verrata alkuperäistä teosta tähän, mutta Hytösellä on kieli sen verran ansiokkaasti hallussa, että vähän väliä unohtaa lukevansa käännöskirjaa.

Kaldmaan teos ja muista kirjoista kuulemani suitsutus (etenkin tämän vuoden teosten osalta) takaavat sen, että tulen tästä lähin aina tsekkaamaan Fabriikin uutuudet. Kätlin Kaldmaan romaani osoitti, että kyseessä on jotakin uutta ja raikasta käännöskirjallisuuden kentällä. Lisää tätä, lisää tätä!