Taiteilijaresidenssit

Olen käynyt erilaisissa taiteilijoille ja taidealalla työskenteleville ihmisille suunnatuissa residensseissä vuodesta 2014 lähtien. Muutaman ensimmäisen vuoden aikana residenssielämääni vaikuttivat yliopisto-opinnot ja muutamat läsnäolopakolliset kurssit. Valmistumiseni vapautti minut lukuvuosiajattelusta, ja viimeiset vuodet olenkin matkaillut ympäri Eurooppaa milloin se vain on ollut mahdollista.

Olen matkaillut koko elämäni. Olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että lapsuudenkodissani oli tapana reissata useamman viikon ajan pitkin Eurooppaa joka kevät. Ajoimme asuntoautolla milloin Italiaan tai Espanjaan. Lähinnä läntisen Euroopan alueella, itää olen saanut koluta aikuisena itsekseni. Mutta rakkaus matkusteluun ja ulkomaihin istutettiin minuun jo sylilapsena ja sitä ruokittiin anteliaasti vuosittain.

Myöhemmin Tanskassa viettämäni vuodet jättivät nälän viettää enemmän aikaa muualla, mutta ilman lopullista muuttamista toiseen maahan ja kulttuuriin. Olen aina suhtautunut Eurooppaan kuin se olisi yksi suuri kotimaa: toiset muuttavat Kotkaan, toiset Kööpenhaminaan.

Yksi vapaan kirjoittajan työn hyvistä puolista onkin vapaus ja mahdollisuus liikkua. Niinpä heti kun sain liiat velvollisuudet harteiltani (eli valmistuin), aloin hakea taiteilijoille suunnattuihin residensseihin aiempaa enemmän. (Lista kirjailijoille suunnatuista kotimaisista ja ulkomaisista residensseistä ja hakuajoista mm. Kirjailijaliiton sivuilla.)

Minulle – kuten varmasti monelle kirjailijalle sekä muun alan taiteilijalle – residenssijaksot ovat lähes välttämättömiä luovan työn kannalta. Konkreettinen poissaolo kotipiiristä, tutusta ympäristöstä sekä sosiaalisista ympyröistä auttaa keskittymään olennaiseen. On myös aina ilo huomata, kuinka kielitaito kehittyy, kun viettää kuukauden ulkomailla, vaikkei näkisikään erikoisemmin vaivaa kielen treenaamiseen tai uuden opettelemiseen.

Ensimmäinen pidempi ulkomaanresidenssini oli Unkarissa, sitä ennen olin kokeillut residenssielämää Suomen sisällä. Tein Budapestissä merkittävän osan seuraavasta romaanistani, ja sain siellä myös teoksen kannalta tärkeimmät oivallukset. Muokkasin myös kertaalleen piakkoin ilmestyvän Budapest-sarjan (Poesia 2018) kummassakin vuoden 2017 residenssipaikassani (Budapestin lisäksi olin kuukauden Barcelonassa). Täytyy myöntää, että Espanjan residenssin suhteen jännitti pitkin syksyä se, olenko matkalla tosiaan Espanjaan vai Kataloniaan ja hakataanko minut illalla, mikäli yritän treenata koomaista kielitaitoani ja ostaa ruokaa kouluespanjalla.

Tähän mennessä olen harrastanut pelkästään kuukauden mittaisia residenssijaksoja ja huomannut, että ne sopivat minulle oikein mainiosti. Useimmiten viimeisen viikon aikana alkaa jo tulla koti-ikävä – tai siis kissaikävä! – ja halu palata palkkatöiden pariin. Residenssijaksoja on jaettavissa viikosta ainakin puolen vuoden mittaisiin pätkiin saakka, mutta itse en ole hakenut kuin kuukauden mittaisia paikkoja. Ajat vaihtelevat residenssien mukaan: joissakin vietetään vain viikko, joissakin taas minimiaika on jopa kaksi kuukautta.

Olen usein kuullut – lähinnä muilta kuin taiteilijoilta – että residensseihin mentäisiin lähinnä juhlimaan ja lomailemaan. Itse olen aikamoinen työn orja, sillä hektisten toimittajan ja kriitikon töiden ohella ne pari kuukautta, jotka vuodesta olen poissa Suomesta, voivat olla ainoat hetket, jolloin voin keskittyä hyvällä omallatunnolla romaanien ja muiden käsikirjoitusten työstämiseen.

Residenssiaika merkitsee minulle usein tietynlaista arjen asketismia. Syön vähemmän ja terveellisemmin, en juuri koske alkoholiin, saattaa mennä kaksikin viikkoa, etten puhu kenellekään kassaneitiä lukuunottamatta. Saatan ruokkia itseäni paikallisella kulttuurilla: museoilla ja konserteilla, tai ihan vain olla ulkona, jos säät sallivat. Ja ennen kaikkea luen ja kirjoitan. Residenssijaksot muodostuvat tietynlaisiksi työretriiteiksi työmatkojen sijaan.

Vaikka asettautuminen uuteen paikkaan vie aikansa, eivätkä lähtövalmistelut ole läheskään aina kovin herkullisia (Suomen kodin vuokraaminen, kissojen hoitopaikan etsiminen, palkkatöiden järjestely), on alkukankeuksien jälkeinen aika usein työn kannalta korvaamatonta. Luovaan tilaan heittäytyminen ei ole läheskään aina mahdollista heti residenssiin saavuttaessa. Usein meneekin muutamia päiviä, kun opettelee pelkästään kaupan sijaintia, kaupungin tarjontaa sekä kieltä. Ja odottaa, että mieli kuin varkain asettuu tilaan, jossa työnteko sujuu mutkattomasti.

Suunnittelen residenssijaksoni usein hyvissä ajoin etukäteen. Tällöin voin helpommin järjestää työasiani niiden kuukausien ympärille, jotka olen poissa siten, ettei kumpikaan työ kärsi. Tänä vuonna vietän ensimmäiset kuukaudet Suomessa, sitten olisi tarkoitus taas lähteä maailmalle, tällä kertaa Viroon. Käyn taas uudessa paikassa, residenssissä, jossa en ole aiemmin ollut. On mukava kotoutua uuteen paikkaan kuukaudeksi, sillä se tietää uuteen kulttuuriin, kieleen ja maantieteeseen tutustumista sekä kosolti aikaa keskittyä pelkästään omaan kirjoittamiseen.

Kuvat ovat Barcelonan maakunnassa sijaitsevasta Arenys de Marin residenssistä marraskuulta 2017.

Péter Esterházy: Pitkin Tonavaa (WSOY 1996/2012)

Olen lähdössä toukokuussa taas Budapestiin. Teoksessaan Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse Unkarin oma vilkkusilmä villimieli Péter Esterházy (s. 1950) kuvaa kotikaupunkiaan Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit -romaanista ”lainaamillaan” lauseilla. Lisäksi hänellä on aimo tukullinen mielipiteitä matkakirjallisuudesta, matkustamisesta, turisteista, historiasta sekä ennen kaikkea Tonavasta.

Teos kulkee monessa aikatasossa: yhdessä eletään vuotta 1965. Hullunkurisen hauska, mutta jostakin syystä kaikkien miesten vihaama Roberto-setä kaappaa 12-vuotiaan sukulaispoikansa ja lähtee valloittamaan Tonavaa. Toisessa tasossa tämä samainen poika matkustaa pitkin Tonavaa Roberton jalanjäljissä 17 vuotta myöhemmin. Samalla hän on Matkailija, jonka Toimeksiantaja on vuokrannut matkustamaan puolestaan. Sähkeillä Matkailija raportoi Vuokraajalleen kulkemistaan poluista ja kujista.

Mikä on Tonava? Ei ainakaan vettä, mikäli on romaania uskominen. Kirjailija on kuitenkin pohtinut, kääntänyt ja vääntänyt asiasta lähes kolmensadan sivun ajan, joten jonkinlainen koira tähän on pakko olla haudattuna. Omien matkojensa ja sattumustensa lisäksi tekstiin on upotettu mm. filosofiaa, historiaa, kommunismia, klassista musiikkia, kipeitä traumoja, kirjoittamisen ja sanan syntymisen prosessin pohtimista sekä kapitalismin hurmaa. Oikeastaan lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Siinä se oli, siitä se pulppusi, ja se oli Tonava! Hetkien hetki, kaiken alku, origo! Olisiko alku aina puhdas? Vai… En rohkene sanoa sitä ääneen. Mitäpä siitä, että lähde oli kuin mikäkin ummehtunut palju, Fontana di Trevin maatiaismuunnos, ja se, joka viskaa siihen kolikon, ei toivo mitään, ei ajattele Maata ei Taivasta, ainoastaan dollarin ja Saksan markan suhdetta…

Hannu Launonen on ehdottomasti huippusuomentaja. Esterházya ei nimittäin lue alkukielellä hullukaan – ja jokaiseen kappaleeseen upotetut monet (monet!) kielileikit ja -pelit vaativat aivan omanlaista luovuutta. Launoselle myönnettiin Janus Pannonius -palkinto vuonna 2014 Unkarin kirjallisuuden tutkimisesta ja kääntämisestä, mutta hän kieltäytyi kunnianosoituksesta eettisistä syistä. Launonen ei saanut selvyyttä palkinnon myöntävän säätiön kytköksistä Unkarin hallintoon kyselyistä huolimatta.

Esterházylta on suomennettu vain kolme kokonaista teosta: mainitun lisäksi on saatavilla Sydämen apuverbit (1991) sekä Nainen (1998). Kaikki on Hannu Launosen osaavaa käsialaa. Sen lisäksi kirjailijalta on käännetty novelleja lehtiin ja ainakin yhteen unkarilaisen proosan kokoelmaan (Miljoona kilometriä Budapestiin, WSOY 1987). Tietääkseni viimeisin käännös on Parnasson Unkari-numerossa 5/2012 julkaistu teksti ”Mikä kunnia kuolla isänmaan puolesta”.

Pitkin Tonavaa -teosta uskallan suositella vain harvoille: niille jotka eivät säikähdä helposti. Teos on nimittäin aikamoista postmodernia sekamelskaa. Jopa minun kärsivällisyyteni oli koetuksella ensimmäisellä lukukerralla. Toisaalta – ehkä juuri siksi – tämä teos on ehtymätön lähde. Jokaisella lukukerralla pääsee entistä syvemmälle, ja kurkottaa voi jokaiseen suntaan, kirjailija sallii sen mielellään.

Lisää:
Mies nimeltä Péter Esterházy -raportti Helsingin kirjamessuilta cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Sydämen apuverbit (WSOY 1991) -arvostelu cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Pitkin Tonavaa Maailmankirjat-sivustolla.