Kimmo Svinhufvud: Kokonaisvaltainen kirjoittaminen (Art House 2016)

Vaikka olen lukenut useita kirjoittamisen oppaita, Kimmo Svinhufvudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, on jäänyt minulta jostakin syystä katsastamatta. Nyt lukiessani kolmatta uudistettua laitosta olen hieman harmitellut sitä, ettei kirja ole osunut käsiini aiemmin.

Svinhufvud käsittelee kirjoittamista teoksen nimen mukaisesti kokonaisvaltaisesti. Teoksen ajatukset on sovellettavissa kaikenlaiseen kirjoittamiseen, oli kyseessä sitten proosan, tiedotteen tai gradun kirjoittaminen. Vaikka teksti liikkuu tämän vuoksi välillä melko abstraktillakin tasolla, lukuisat erilaiset ja konkreettiset esimerkit avaavat monimutkaisetkin ajatuskulut ja teoriat helposti.

Teos on jaettu suurempiin kokonaisuuksiin, jotka käsittelevät seuraavia asioita: mitä kirjoittaminen on, palaute, kirjoittamisen estot ja ongrelmat, apua ja ratkaisuehdotuksia kirjoittamisen ongelmiin. Svinhufvud esittelee myös paljon kirjoittamisen tutkimiseen liittyvää aineistoa, muttei kuitenkaan kuorruta liikaa tekstiään termeillä ja teorioilla.

Välillä tekstissä pisti silmään turha toisto ja pyrkimys selkeään kielenkäyttöön. Esimerkiksi demonstratiivipronomien välttely tuntui menevän välillä liiallisuuksiin ja aiheutti sen, että tekstistä tulee töksähtelevää ja toisteista turhissa kohdissa. Kirjan sivuilla on myös käynyt pieni kömmähdys, kun viimeisten sivujen järjestys heittää häränpyllyä: 146, 151, 152, 149, 150, 147, jne. Onneksi jokainen sivu kuitenkin löytyy, vaikka joutuukin hieman hyppelemään.

Harmittaa etten löytänyt kirjaa jo vuonna 2007 sen ilmestyessä ensimmäisen kerran. Vaikka tekstissä on paljon minulle (muualta) entuudestaan tuttua materiaalia ja ajatuksia, tuntuu että monet asiat vasta tällä lukukerralla uppoavat kalloon. Inspiraation lisöksi kirja tarjoaa paljon myös lohtua: kirjoittaminen ei läheskään aina ole helppoa, mutta aina voi miettiä syitä sille, miksi näin on. Kirja myös luettelee varteenotettavia seikkoja sille, miksi kirjoitus ei suju.

Koin Svinhufvudin teoksen äärimmäisen inspiroivana, lohduttavana ja kannustavana. Toivon että tätä teosta käytetään paljon oppikirjana, se voisi hyvin olla esimerkiksi yliopistoissa kirjallisen viestinnän kurssin pakollisena lukemistona. Sen lisäksi, että teoksessa on paljon käytännön vinkkejä ja teoria-asiaa, se käsittelee myös kirjoittamisen psykologiaa ja filosofiaa. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on aivan äärettömän hyödyllinen teos jokaiselle, jolle kirjoittaminen on tärkeää.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016)

Harvoin käy niin, että kirjaimellisesti luen koko kirjan yhdeltä istumalta. Laura Honkasalon Pöytä yhdelle. Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta oli juuri sellainen teos. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin paljon ajatuksia ja tunteita herättävän tietokirjan. Kauniin kannen on tehnyt Anna Makkonen.

Yksinäisyys on ollut esillä viime aikoina paljon. Vastikään ilmestyneeseen sosiologi Juho Saaren toimittamaan artikkelikokoelmaan Yksinäisten Suomi (Gaudeamus) en ole vielä päässyt käsiksi, vaikka sekin on lukulistalla. Päätin aloittaa yksinäisyydestä lukemisen Honkasalon paljolti omien ja muiden kokemuksista ammentavasta tietokirjasta.

Honkasalo olevansa kiinnostunut nimenomaan yksinäisyyden tunteesta ja kokemuksesta, joten teoksen fokus on siinä. Kirja on jaettu kolmeen suunnilleen yhtäpitkään päälukuun tai -osioon: Kaipaus, Lapsuus, Vapaus. Ensimmäinen osa keskittyy yksinäisyyden tuntemuksiin ja tuskaan, toinen osio tutkailee tuntemusten lähteitä lapsuudessa. Viimeinen osa käsittelee ongelman kohtaamista ja vinkkejä yksin olemisen opettelemiseen.

Teksti on helppolukuista ja vaivatonta, Honkasalon toimittajantausta on edukseen.
Pidän tavasta, jolla kirjailija lataa faktoja pöytään, kuten esimerkiksi johdannossa, jossa hän käsittelee yksinäisyyttä ja sen määrittelemistä: ”Vertailu on turhaa. Jos yksinäisyys ahdistaa ja masentaa, silloin on yksinäinen.” (s. 10) Honkasalo nostaa pöydälle monia yksin olemiseen ja yksinäisyyteen liittyviä oletuksia ja stereotypioita.

Erityisesti pidin Honkasalon tavasta käsitellä ja kritisoida yhteiskunnan ja muiden ihmisten suhtautumista yksinäisyyttä kokeviin sinkkuihin. Myös tabuja ravisteltiin:

on hyväksyttävää kysellä sinkulta ”Miksi noin kaunis ja älykös tyyppi on yksin?”, mutta ei ole sallittua kysellä aviopareilta, miksi he ovat edelleen naimisissa. (s. 36)

Ihmiset ovat erilaisia ja jokainen suhtautuu yksin olemiseen ja yksinäisyyteen omalla tavallaan. Siksi kaikenlainen yleistäminen ja ystävällismielinenkin kyselemisen ja neuvominen (”Onkos sulla jo puoliso?”, ”Kyllä niitä ystäviä löytyy, jos itse tekee asian eteen jotakin”) voi tehdä todella kipeää.

Alun tieto- ja faktapainotteisuus liukuu yhä vahvemmin omakohtaisuuteen kirjan kahdessa myöhemmässä osassa ”Lapsuus” sekä ”Vapaus”. Erityisesti viimeisen osan tarkoitus jäi mielestäni hieman irralliseksi. Viimeisen osion kokonaisuus ei vaikuttanut yhtä harkitulta kuin kaksi ensimmäistä. Kirjailija kuvailee omaa vapautumistaan, mutta samalla käyttää sivutilaa neuvoihin, joiden avulla voi opetella nauttimaan yksin olemisestaan. Loppuun olisin kaivannut enemmän alussa käytettyä fakta- ja tutkimuskirjallisuutta.

Honkasalo pudottelee paljon omia (välillä todella henkilökohtaisiakin) kokemuksiaan läpi kirjan faktojen ja muiden kokemusten lomaan. Pidän siitä, kuinka kirjailija on laittanut itsensä ja oman elämänsä likoon teosta tehdessään. Se näkyy, lopputulosta on mukava lukea.

Kokonaisuudessaan teos on inspiroiva ja lohduttava. Kirjan lukeminen antoi paljon voimaannuttavia tuntemuksia ja ajatuksia. Myös muiden kuin yksinäisyydestä kärsivien tulisi ehdottomasti lukea Pöytä yhdelle. Ihan senkin takia, että ymmärrys ihmisten välillä lisääntyisi ja vältettäisiin turhia oletuksia ja stereotypioiden varomatonta vahvistamista. Yksinäisiä kun liian usein syytetään omasta yksinäisyydestään, aivan kuin se olisi pelkkä asennekysymys.

Jaakko Hämeen-Anttila, Venla Rossi: Nälästä nautintoihin (Otava 2015)

Yksi nautinnollisimmista lukemistani tietokirjoista pitkiin aikoihin on professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja ruokatoimittaja Venla Rossin teos Nälästä nautintoihin. Ruoan tarina. Artikkelikokoelma sisältää ruokaa ja syömisen kulttuuria eri kantilta tarkastelevia esseemäisiä tekstejä. Skaala on laaja, aina ruoan kielellisistä ulottuvuuksista kemiallisten prosessien historiaan saakka – ja ruokajournalismiin!

Tietokirjoissa rakastan ennen kaikkea pienten anekdoottien ja historiallisten detaljien paljoutta. Suuret linjat ovat kiehtovia, mutta yksityiskohdat todella tuovat ymmärrystä käsiteltävään asiaan aivan eri tavalla, etenkin jos aihe on muuten arkinen, kuten ruoka. Esimerkiksi monikaan ei välttämättä tiedä, että ketsuppi on alun perin kiinalainen mädätetystä kalasta valmistettu yleiskastike, joka muuntui mutkien kautta sokeriseksi tomaattilitkuksi.

Nälästä nautintoihin on hyvin toteutettu kokonaisuus, joka nappaa keitokseensa mukaan sopivasti historiaa, kirjallisuutta ja yhteiskunnallisia tieteitä. Vaikka moni asia on varmasti selvää kauraa ruokahistorian ja -kulttuurin harrastajalle, on teokseen aiheen ja käsittelytavan laajuuden kautta saatu varmasti paljon uutta tietoa himoharrastajallekin. Teos ei nimittäin pelkästään käsittele ruokaa ja syömistä, vaan koko ravinnon ympärille kehkeytynyttä kulttuuria – ja tämän kautta myös nälkää.

Ruoan ja syömisen synnyttämiä sosiaalisia tapoja käsittelevät esseet toivat sopivaa vastapainoa konkreettiseen murkinaan keskittyviin teksteihin. Näitä ovat mm. ruoan ja syömisen kielellisiä ulottuvuuksia käsittelevä essee ”Gastronomian kielioppi” sekä ruoan medioitumista, ruokakritiikkiä ja -journalismia käsittelevä sekä reseptien tekijänoikeuksia sivuava teksti ”Kaiken keskellä ruoka”.

Neljä tietokirjaa Venäjästä

Luin viime vuoden puolella paketillisen Venäjää ja venäläisiä koskevaa tietokirjallisuutta. Yksittäisten laajojen arvioiden sijaan (osin koska olen laiska ja toiseksi, lukemisesta on jo hetki), päätin tehdä niistä pienoisen koosteen.


Markku Kivinen, Liisa Vähäkylä (toim.)
Venäjän palatseissa ja kaduilla
Gaudeamus 2015

Tuoretta tutkimustietoa Venäjästä tarjoaa Markku Kivisen ja Liisa Vähäkylän toimittama artikkelikokoelma, joka esittelee yksissä kansissa Venäjää monipuolisesti. Teemojen ja aiheiden kirjo on ilahduttavan laaja: tarkastelun kohteena on muun muassa kotiväkivalta, energiapolitiikka sekä avantgarderunous.

Juuri tämä aiheiden monimuotoisuus ja jokaisessa artikkelissa kuulunut tutkijan oma ääni tekevät teoksesta viehättävän. Myös kokoelman tuoreus on harvinaista herkkua (HUOM. Luin tämän kesällä 2015, kirja ilmestyi toukokuussa): Venäjällä kaikki on koko ajan liikkeessä ja muutamassa päivässä tilanne saattaa olla jo täysin toinen (esimerkkinä Ukrainan ja Krimin tilanne). Kokonaiskuvaa on usein vaikea saada, etenkin kun kyseessä on valtio, jolla on tapana salata ja kieltää tosiasioita. Näin ollen vastajulkaistukin teos saattaa sisältää paljon ”keskeneräistä” tai jopa vanhentunutta tietoa.

Venäjäntutkimusta vaivaa usein vahva omien mielipiteiden ja mieltymysten esilletuominen, mikä saa minut lukijana herkästi kavahtamaan. Tämä näkyy myös muutamassa – etenkin ulkopolitiikkaa – käsittelevässä artikkelissa.

Näistä neljästä lukemastani teoksesta nautin eniten tästä artikkelikokoelmasta sekä sisällöllisesti että lukukokemuksena. Rakastan hyvin kirjoitettua akateemista tekstiä – ja Venäjän palatseissa ja kaduilla tarjoaa sitä.


Kalle Kniivilä
Krim on meidän. Imperiumin paluu
Into 2014

Suomalaisen toimittajan Kalle Kniivilän tuore teos Krim on meidän ei mielestäni yllä aivan aiemman – Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö (2014) – tasolle. Kuten edellinenkin, tämä reportaasimaisella otteella kirjoitettu teos avaa useita tuoreita näkökulmia ja mielipiteitä. Tällä kertaa siihen, mitä Kririmillä oikein tapahtui ja ennen kaikkea: mitä ihmiset ovat näistä tapahtumista mieltä.

Kniivilä antaa äänen sekä Krimin tataareille että venäläismielisille. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hän ei tuomitse. Hänen tyylinsä on niukan journalistinen, helposti luettava ja miellyttävä. En malta odottaa, että Kniivilältä ilmestyy huhtikuussa kolmas reportaasiteos, tällä kertaa Baltian maiden venäläisistä (Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset, Into 2016).

Kniivilän kirja oli näistä neljästä lukijaystävällisin siinä mielessä, ettei aiempaa Venäjän-tuntemusta juurikaan tarvita. Jos Ukrainan kriisi ja Krimin tilanteen viestintä on mennyt ohi tai tuntunut sekavalta, tämä teos valottaa tapahtumien kulkua todella yksityiskohtaisesti.

Kirjoitukseni teoksesta Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö.


Masha Gessen
Kasvoton mies. Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi
Suom. Matti Kinnunen
Seven 2013

Venäläissyntyisen toimittajan ja tietokirjailijan Masha Gessenin teos Kasvoton mies tarjoaa mielenkiintoisia yksityiskohtia venäläisestä johdosta ja Putinin matkasta vallan kahvaan. Gessen onnistuu valaisemaan sitä mekanismia, jonka avulla Putin pääsi asemaansa. Mielenkiintoiseksi teoksen tekee myös hallinnon toiminnan kuvaaminen (kuulostaa tylsältä, mutta Gessen osaa kirjoittaa siitä vetävästi ja ymmärrettävästi).

Kokonaisuudessaan Gessenin teos muistutti populaaria jännityskirjallisuutta: Teos kulkee jouhevasti eteenpäin, ja yllättävän useassa kohdassa tunteet ovat vahvasti edustettuina. Ei ihme, että teos on kiivennyt kansainväliseksi myyntimenestykseksi, siinä kun on kaikki hyvin myyvän tietokirjan ainekset.

Välillä tunteille annetaan jopa hieman kyseenalaista todistus- ja painoarvoa, kuten esimerkiksi kohdassa, jossa kerrottiin Putinin kylmyydestä, joka sai toimittajat ”kauhistumaan”. Tällaisiä ”minulle tuli tunne”-tyyppisiä todisteluja käytetään liian usein ohjaamaan lukijoiden ajatuksia ja tunteita kohti omaa päämärää. Tässä se on yksiselitteisen selkeä: ”Putin on paha”.


Timo Vihavainen
Vanhan Venäjän paluu
Otava 2014

Viimeisenä luin Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen teoksen Vanhan Venäjän paluu. Kirja on tyyliltään suhteellisen vapaamuotoinen tekstikokoelma nyky-Venäjää käsittelevistä artikkeleista, joista osa on julkaistu tutkijan blogissa tai printtimediassa.

Tässä teoksessa Vihavainen tarjoaa mielipiteillä säestetyn katsauksen viimeaikojen tapahtumiin, Putinin hallintoon sekä Venäjän suurvalta-ajan kaipuuseen ja aseman takaisin havittelemiseen. Kiitosta teos saa siitä, että osaa selittää usein melko ymmärrettävällä tavalla monimutkaisia poliittisia kiemuroita.

Vihavainen antaa mielipiteittensä kuulua selkeästi, ja ainakin jotkin kohdat saivat kulmakarvani hienoisesti nousemaan. Teos sopii mielestäni lukijoille, jotka tietävät jo jonkin verran Venäjän asioista tai ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita maan ulko-, sisä- sekä historiapolitiikasta.

Kirjoittajalta ilmestyi viime syksynä Vladimir Suuresta Putiniin. Venäjän sankarit ja epäjumalat (Otava) sekä yhteistyössä Kari Ketolan kanssa Suuri ja mahtava. Venäjän historiaa suomalaisille (Minerva). Näistä kahdesta on tulossa kritiikkiä myöhemmin.


Kaikissa neljässä suhteellisen tuoreessa Venäjää käsittelevässä teoksessa nousi esille maan hallinnon suurvalta-aseman kaipuu ja pyrkimykset saavuttaa se jälleen. Katse historiaan on vahva, ja se jopa jossakin määrin asetetaan haaveelliseksi tulevaisuudenkuvaksi.

Tämä näkökulma avaa mielestäni oivalla tavalla Venäjän ulko- ja sisäpolitiikan viimeaikaisia suuntauksia ja meille länsimaille ”järjettöminä” näyttäytyvien ratkaisujen taustalla olevia motiiveja. Sen myötä päädytään myös (jälleen kerran!) klassiseen kysymykseen siitä, voiko Venäjää ymmärtää. Mielestäni voi, mutta vain sen omilla ehdoilla, mikä vaatii ennakkoluulottomuutta, avoimuutta ja historiatietoisuutta.