Kimmo Svinhufvud: Kokonaisvaltainen kirjoittaminen (Art House 2016)

Vaikka olen lukenut useita kirjoittamisen oppaita, Kimmo Svinhufvudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, on jäänyt minulta jostakin syystä katsastamatta. Nyt lukiessani kolmatta uudistettua laitosta olen hieman harmitellut sitä, ettei kirja ole osunut käsiini aiemmin.

Svinhufvud käsittelee kirjoittamista teoksen nimen mukaisesti kokonaisvaltaisesti. Teoksen ajatukset on sovellettavissa kaikenlaiseen kirjoittamiseen, oli kyseessä sitten proosan, tiedotteen tai gradun kirjoittaminen. Vaikka teksti liikkuu tämän vuoksi välillä melko abstraktillakin tasolla, lukuisat erilaiset ja konkreettiset esimerkit avaavat monimutkaisetkin ajatuskulut ja teoriat helposti.

Teos on jaettu suurempiin kokonaisuuksiin, jotka käsittelevät seuraavia asioita: mitä kirjoittaminen on, palaute, kirjoittamisen estot ja ongrelmat, apua ja ratkaisuehdotuksia kirjoittamisen ongelmiin. Svinhufvud esittelee myös paljon kirjoittamisen tutkimiseen liittyvää aineistoa, muttei kuitenkaan kuorruta liikaa tekstiään termeillä ja teorioilla.

Välillä tekstissä pisti silmään turha toisto ja pyrkimys selkeään kielenkäyttöön. Esimerkiksi demonstratiivipronomien välttely tuntui menevän välillä liiallisuuksiin ja aiheutti sen, että tekstistä tulee töksähtelevää ja toisteista turhissa kohdissa. Kirjan sivuilla on myös käynyt pieni kömmähdys, kun viimeisten sivujen järjestys heittää häränpyllyä: 146, 151, 152, 149, 150, 147, jne. Onneksi jokainen sivu kuitenkin löytyy, vaikka joutuukin hieman hyppelemään.

Harmittaa etten löytänyt kirjaa jo vuonna 2007 sen ilmestyessä ensimmäisen kerran. Vaikka tekstissä on paljon minulle (muualta) entuudestaan tuttua materiaalia ja ajatuksia, tuntuu että monet asiat vasta tällä lukukerralla uppoavat kalloon. Inspiraation lisöksi kirja tarjoaa paljon myös lohtua: kirjoittaminen ei läheskään aina ole helppoa, mutta aina voi miettiä syitä sille, miksi näin on. Kirja myös luettelee varteenotettavia seikkoja sille, miksi kirjoitus ei suju.

Koin Svinhufvudin teoksen äärimmäisen inspiroivana, lohduttavana ja kannustavana. Toivon että tätä teosta käytetään paljon oppikirjana, se voisi hyvin olla esimerkiksi yliopistoissa kirjallisen viestinnän kurssin pakollisena lukemistona. Sen lisäksi, että teoksessa on paljon käytännön vinkkejä ja teoria-asiaa, se käsittelee myös kirjoittamisen psykologiaa ja filosofiaa. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on aivan äärettömän hyödyllinen teos jokaiselle, jolle kirjoittaminen on tärkeää.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016)

Harvoin käy niin, että kirjaimellisesti luen koko kirjan yhdeltä istumalta. Laura Honkasalon Pöytä yhdelle. Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta oli juuri sellainen teos. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin paljon ajatuksia ja tunteita herättävän tietokirjan. Kauniin kannen on tehnyt Anna Makkonen.

Yksinäisyys on ollut esillä viime aikoina paljon. Vastikään ilmestyneeseen sosiologi Juho Saaren toimittamaan artikkelikokoelmaan Yksinäisten Suomi (Gaudeamus) en ole vielä päässyt käsiksi, vaikka sekin on lukulistalla. Päätin aloittaa yksinäisyydestä lukemisen Honkasalon paljolti omien ja muiden kokemuksista ammentavasta tietokirjasta.

Honkasalo olevansa kiinnostunut nimenomaan yksinäisyyden tunteesta ja kokemuksesta, joten teoksen fokus on siinä. Kirja on jaettu kolmeen suunnilleen yhtäpitkään päälukuun tai -osioon: Kaipaus, Lapsuus, Vapaus. Ensimmäinen osa keskittyy yksinäisyyden tuntemuksiin ja tuskaan, toinen osio tutkailee tuntemusten lähteitä lapsuudessa. Viimeinen osa käsittelee ongelman kohtaamista ja vinkkejä yksin olemisen opettelemiseen.

Teksti on helppolukuista ja vaivatonta, Honkasalon toimittajantausta on edukseen.
Pidän tavasta, jolla kirjailija lataa faktoja pöytään, kuten esimerkiksi johdannossa, jossa hän käsittelee yksinäisyyttä ja sen määrittelemistä: ”Vertailu on turhaa. Jos yksinäisyys ahdistaa ja masentaa, silloin on yksinäinen.” (s. 10) Honkasalo nostaa pöydälle monia yksin olemiseen ja yksinäisyyteen liittyviä oletuksia ja stereotypioita.

Erityisesti pidin Honkasalon tavasta käsitellä ja kritisoida yhteiskunnan ja muiden ihmisten suhtautumista yksinäisyyttä kokeviin sinkkuihin. Myös tabuja ravisteltiin:

on hyväksyttävää kysellä sinkulta ”Miksi noin kaunis ja älykös tyyppi on yksin?”, mutta ei ole sallittua kysellä aviopareilta, miksi he ovat edelleen naimisissa. (s. 36)

Ihmiset ovat erilaisia ja jokainen suhtautuu yksin olemiseen ja yksinäisyyteen omalla tavallaan. Siksi kaikenlainen yleistäminen ja ystävällismielinenkin kyselemisen ja neuvominen (”Onkos sulla jo puoliso?”, ”Kyllä niitä ystäviä löytyy, jos itse tekee asian eteen jotakin”) voi tehdä todella kipeää.

Alun tieto- ja faktapainotteisuus liukuu yhä vahvemmin omakohtaisuuteen kirjan kahdessa myöhemmässä osassa ”Lapsuus” sekä ”Vapaus”. Erityisesti viimeisen osan tarkoitus jäi mielestäni hieman irralliseksi. Viimeisen osion kokonaisuus ei vaikuttanut yhtä harkitulta kuin kaksi ensimmäistä. Kirjailija kuvailee omaa vapautumistaan, mutta samalla käyttää sivutilaa neuvoihin, joiden avulla voi opetella nauttimaan yksin olemisestaan. Loppuun olisin kaivannut enemmän alussa käytettyä fakta- ja tutkimuskirjallisuutta.

Honkasalo pudottelee paljon omia (välillä todella henkilökohtaisiakin) kokemuksiaan läpi kirjan faktojen ja muiden kokemusten lomaan. Pidän siitä, kuinka kirjailija on laittanut itsensä ja oman elämänsä likoon teosta tehdessään. Se näkyy, lopputulosta on mukava lukea.

Kokonaisuudessaan teos on inspiroiva ja lohduttava. Kirjan lukeminen antoi paljon voimaannuttavia tuntemuksia ja ajatuksia. Myös muiden kuin yksinäisyydestä kärsivien tulisi ehdottomasti lukea Pöytä yhdelle. Ihan senkin takia, että ymmärrys ihmisten välillä lisääntyisi ja vältettäisiin turhia oletuksia ja stereotypioiden varomatonta vahvistamista. Yksinäisiä kun liian usein syytetään omasta yksinäisyydestään, aivan kuin se olisi pelkkä asennekysymys.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut (Savukeidas 2016)

Kirsi Alanivan käsikirjoitus Villa Vietin linnut voitti Savukeidas-kustantamon romaanikilpailun ja julkaistiin alkuvuodesta 2016. Samaisella romaanilla kustantamo aloitti myös kotimaisen proosan julkaisemisen.

Ellie janoaa rakkautta jo nuorella iällä. Hän asuu äitinsä kanssa eristyksissä vanhassa rapistuvassa kartanossa, jota heillä ei ole varaa korjata. Hänen maailmansa muodostuu tarinoista, joita suvun jäsenistä liikkuu. Sitä mukaa kun Ellie kasvaa ja ottaa ensi askeleita aikuisuuden kynnykselle, äiti käpertyy yhä tiukemmin omaan, muilta suljettuun maailmaansa.

Tunnelma on läpi kirjan kohtalokas ja synkkä, ilmassa leijuu hipaus toivottomuutta: mikään ei muutu, eikä tuhoa voi estää. Dekadentti, lähes goottilainen tunnelma maagisine yksityiskohtineen pitää otteessaan jo ensi sivuilta lähtien. Kieli tukee hyvin kuvattavaa maailmaa, ja teosta on vaikea laskea käsistään, sillä tarina kummallisine piirteineen vie mukanaan.

Kirjan heikkoudeksi jää materiaalin paljous suhteessa sivumäärään. 182 sivuun on työnnetty useamman hahmon tragedia, useita sivujuonteita ja mielenkiintoisia haaroja, joista osa jää ikävästi lähtökuoppiinsa. Romaani olisi kaivannut joko rohkeaa laajentamista tai sitten materiaalin karsimista. Pienoisromaaniksi Villa Vietin linnut on pumpattu niin täyteen, että kokonaisuus on ratketa liitoksistaan.

Niin tai näin, Villa Vietin linnut kertoo tästä huolimatta persoonallisesta ja vahvasti omaäänisestä kirjailijasta. On mielenkiintoista nähdä, mihin kirjailijan polku Alanivan seuraavaksi vie. Alku on ainakin todella lupaava. Suosittelen romaania kaikille, jotka pitävät hieman oudoista ja vinksahtaneista maailmoista sekä nostalgiasta, jossa on ripaus makaaberia.

Jaakko Hämeen-Anttila, Venla Rossi: Nälästä nautintoihin (Otava 2015)

Yksi nautinnollisimmista lukemistani tietokirjoista pitkiin aikoihin on professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja ruokatoimittaja Venla Rossin teos Nälästä nautintoihin. Ruoan tarina. Artikkelikokoelma sisältää ruokaa ja syömisen kulttuuria eri kantilta tarkastelevia esseemäisiä tekstejä. Skaala on laaja, aina ruoan kielellisistä ulottuvuuksista kemiallisten prosessien historiaan saakka – ja ruokajournalismiin!

Tietokirjoissa rakastan ennen kaikkea pienten anekdoottien ja historiallisten detaljien paljoutta. Suuret linjat ovat kiehtovia, mutta yksityiskohdat todella tuovat ymmärrystä käsiteltävään asiaan aivan eri tavalla, etenkin jos aihe on muuten arkinen, kuten ruoka. Esimerkiksi monikaan ei välttämättä tiedä, että ketsuppi on alun perin kiinalainen mädätetystä kalasta valmistettu yleiskastike, joka muuntui mutkien kautta sokeriseksi tomaattilitkuksi.

Nälästä nautintoihin on hyvin toteutettu kokonaisuus, joka nappaa keitokseensa mukaan sopivasti historiaa, kirjallisuutta ja yhteiskunnallisia tieteitä. Vaikka moni asia on varmasti selvää kauraa ruokahistorian ja -kulttuurin harrastajalle, on teokseen aiheen ja käsittelytavan laajuuden kautta saatu varmasti paljon uutta tietoa himoharrastajallekin. Teos ei nimittäin pelkästään käsittele ruokaa ja syömistä, vaan koko ravinnon ympärille kehkeytynyttä kulttuuria – ja tämän kautta myös nälkää.

Ruoan ja syömisen synnyttämiä sosiaalisia tapoja käsittelevät esseet toivat sopivaa vastapainoa konkreettiseen murkinaan keskittyviin teksteihin. Näitä ovat mm. ruoan ja syömisen kielellisiä ulottuvuuksia käsittelevä essee ”Gastronomian kielioppi” sekä ruoan medioitumista, ruokakritiikkiä ja -journalismia käsittelevä sekä reseptien tekijänoikeuksia sivuava teksti ”Kaiken keskellä ruoka”.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (S&S 2016)

Olen usein selaillut Pauliina Vanhatalon teoksia, mutta täytyy myöntää, että ennen Keskivaikeaa vuotta en ollut ensimmäistäkään lukenut. Alkuvuodesta ilmestynyt omakohtainen romaani tarttui käsiini kuin puolivahingossa eräästä tapahtumasta, jossa kirjailija oli kertomassa kirjan syntyvaiheista ja tematiikasta: masennuksesta.

Luin teoksen kahdelta istumalta, mikä on harvinaista kohdallani. Luettu kirja on täynnä pieniä värikkäitä huomiolappuja, joita pistän hyvien tai ajatuksia herättävien kohtien kohdalla. Sellaisten, joihin kannattaa mielestäni palata vielä myöhemmin.

Muutama vuosi sitten Pauliina Vanhatalo sai masennusdiagnoosin. Siitä alkaa matka, joka on täynnä nousuja ja laskuja, itseinhoa, väsymystä, mutta myös iloa ja kasvamista, itseymmärryksen lisääntymistä ja sitä kaikkein tärkeintä: armollisuutta, hyväksymistä. Teos kuvaa osuvasti ja tunnistettavasti masennuspotilaan psyykkisen tilan ja oletettujen ulkopuolisten odotuksien välistä ristiriitaa:

Hyvä masennuspotilas kuntoilee säännöllisesti ja ui avannossa, [–] Hyvä masennuspotilas syö vitamiininsa ja terveyspirtelöt lehtikaaleineen [–] Hyvä masennuspotilas hoitaa masennuksensa ylipäätään tuottaen ympäristölle ja yhteiskunnalle mahdollisimman vähän häiriötä, vaivaa, kustannuksia ja kiusaa. (s. 15)

Hyvä masennuspotilas on vaikka mitä, mutta ennen kaikkea se on yhtä tyhjän kanssa, utopiaa ja puhdas realistinen mahdottomuus. Sen saa potilaskin huomata pian: voimat eivät yksinkertaisesti riitä mihinkään. Lisäksi itsesyytökset ja huono omatunto muuttuneesta fyysisestä ja psyykkisestä kapasiteetista nakertaa kaiken vähänkin positiivisen pois päivistä. Kuten Pauliina toteaa, ”minä väsytän minua. Minuna on raskasta elää.” (s. 24)

Pauliina pitää päiväkirjaa masennuksensa ajalta. Muistiinpanoissa hän käy läpi päivittäistä jaksamista, vaihtelevia tuntemuksia, tekemisiä, saavutuksia ja pettymyksiä. Sivujuonteena kulkee hänen ja hänen miehensä yhteisen taipaleen tarina.

Kaikkein antoisimpia ovat Pauliinan pohdinnat masennuksensa syistä. Vaikka lähtökohta on yksityinen, ajatukset ja päätelmät ovat johdettavissa helposti universaalille tasolle: ”Muistiinpanoissani pohdin, onko siinä käsityksessä perää, että masennus on pohjimmiltaan sisäänpäin käännettyä vihaa. Olenko lannistunut pysyvästi sen vuoksi, että terveellisen aggression sijaan yritän liikaa ymmärtää muita ihmisiä?” (s. 43)

On jollakin tapaa huojentavaa nähdä jonkun sanallistavan masennuksen kourissa helposti vahvistuvan huijarisyndrooman. Vanhatalon tekstistä paistaa alusta loppuun epäilys oman sairauden oikeutuksesta: saako masentua, jos kaikki on näennäisesti hyvin? Onko hän huijannut lääkäreitä ja läheisiä, jos yhtenä päivänä onkin ok olo? Ailahteleva sairaus aiheuttaa myös muunlaista ongelmaa: ”Ja täytyykö minun todella kaivaa itsestäni masennus esiin uutta lääkärikäyntiä varten juuri kun minusta näyttää, hauraasti ja hapuilevasti mutta kuitenkin, että alan jo päästä sen läpi toisenlaiseen elämään?” (s. 132)

Loppujen lopuksi masennus ei vaadi juuri muuta kuin aikaa ja henkistä työtä, ponnistelua ennen kaikkea itsensä kanssa. Sen myös Vanhatalo huomaa. Jäljelle jää lopulta vain se tärkein kysymys: ”Mistä voi parantua? Mikä jää hyväksyttäväksi?” (s. 216)