Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)

Pohja on Laura Gustafssonin neljäs romaani ja avoimen omaelämäkerrallinen. Tunnustuksellisen kirjallisuuden hengessä Gustafsson antaa palaa näppäimistö roihuten. Tuloksena on alastomaksi riivitty lopputulos, joka tuskin jättää ketään kylmäksi.

Teoksessa viehättää eritoten se äärimmäinen rohkeus, jolla kirjoittamiseen sekä omaan elämään materiaalina on tartuttu. Teksti luistaa ja hyppii aiheesta toiseen aivan kuin sivut olisivat maniassa kirjoitettu, muutaman session aikana. En tosin ole aivan vakuuttunut siitä, että tekstikappaleet teoksen alkupuolella olisivat aivan ideaalissa järjestyksessä kokonaisjännitteen näkökulmasta. Toisaalta tunnustuksellisuuteen sopii vahvasti puikkelehtiva ja pomppiva teksti, joka alleviivaa efektiä, että asioita vain ryöpytetään lukijalle hallitsemattomasti.

Kertoja kipuilee taiteilijuutensa ja äitiytensä, mutta ennen kaikkea sukupuolensa kanssa. Yrityksistä huolimatta luottamus vastakkaiseen sukupuoleen ei ota säilyäkseen, eivätkä suhteet pääty katastrofia kummemmaksi. Minäkertoja avaa kipeimmät haavansa ja muistonsa, pohtii käytöksensä vaikuttimia ja näyttää lukijalle kiertelemättä tilanteet, joissa olisi niin sanotusti voinut mennä tai tehdä paremminkin. On helppo ihailla sitä vimmaista voimaa ja uskallusta, häpeän kohtaamista ja myöntämistä, minkä Pohja nostaa pöydälle.

Erityisen huikea oli viides luku, jossa päähenkilö pohtii taiteilijuuden sukupuolittuneisuutta kysymällä, oliko myös Charles Bukowski ”tarkka siitä, millaisia kuvia hänestä käytetään” ja ”jättikö hän juhlissa syömättä, koska arveli, ettei ole hyväksi linjoille sekä syödä että juoda” (s. 75), ja vertailiko hänkin ”itseään ja omaa asemaansa ennen kaikkea oman sukupuolensa ja ikäryhmänsä kollegoihin, vaikka mesosi halustaan tulla katsotuksi laajemmassa viitekehyksessä”? (s, 77) Ja kaiken jälkeen kenties se kaikkein tärkein:

”Tajusiko Charles Bukowski, että jos hän ei vain olisi vanha likainen mies, hänen tuotantoonsa suhtauduttaisiin taiteena eikä hänen sukupuolensa ja ikänsä ja puhtautensa antaman lukuohjeen läpi. Pännikö häntä se, ettei häntä sukupuolensa vuoksi pidettäisi suurena taiteilijana, vaan mieskirjailijana tai ihan rehdisti alkoholistina.” (s. 77)

Gustafsson luottaa siihen, että avoimuudella ja itsensä paljastamisella saavuttaa jotakin hyvää. Hän vuodattaa tunteita sellaisella volyymilla, ettei voi kuin pyyhkiä hikeä otsalta. Huikeaa. Pelottavaa. Kunnioitettavaa. Me tarvitsemme tätä. Me tarvitsemme Laura Gustafssonin kaltaisia kirjailijoita. Ei vain naiset, vaan me kaikki.

Näin lopuksi haluaisin vielä antaa erityishuomionosoituksen teoksen grafiikalle. Nidottu ja kansipaperinen teos on selkeä, typografialtaan ja kansitaiteeltaan yksinkertaisen kaunis ja tyylikäs. Hillityn elegantti ulkomuoto luo kontrastia sisällön vimmaiselle hirmumyrskylle. Pohja ei läheskään aina ole rauhan tyyssija, joskus juuri pohjalla käy se kovin myllerrys, joka ei välttämättä oireile pinnalla – etenkään, jos siihen ei anna mahdollisuutta: Tarvitaan uskallusta ja kuulija.

Anna-Maria Isola, Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (Into 2016)

Anna-Maria Isolan ja Esa Suomisen tietokirja suomalaisesta köyhyydestä oli omalla listallani yksi kevään odotetuin kirja. Toukokuussa kauppoihin saapunut Suomalainen köyhyys on köyhyystutkijoiden kirjoittama ajankohtainen tietopaketti kotimaisesta köyhyydestä, sen luonteesta ja niistä sosiaalisista rakennelmista, jotka johtavat köyhyyteen.

Teos on jaettu osiohin, joissa käsitellään jotakin köyhyyteen liittyvää ilmiötä tai teemaa: tarpeettomuutta, uutta työtä, perinnöllisyyttä, jne. Isola ja Suominen sekoittavat kuulemiaan ja todistamiaan kohtaloita näppärästi tutkimustietojen väliin tuomaan yksilöllisiä kokemuksia ja tuntemuksia rahattomuudesta. Sivuilla tapaa paljon jokapäiväisen köyhyyden parissa taistelevia ihmisiä, ja niitä, jotka eivät enää jaksaisi taistella, mutta pakko ei anna vapaapäiviä.

Kuinka paljon me loppujen lopuksi tiedämme köyhyydestä? Teos murtaa esimerkiksi jämähtänyttä käsitystä siitä, että ihminen olisi itse syypää köyhyyteensä. Lisäksi tutkimus osoittaa, että köyhyys on paljon laajempi ilmiö kuin olemme ymmärtäneetkään, tai että meillä on ollut vanhentunut ja perin stereotyyppinen käsitys köyhyydestä. Köyhyyttä on monenlaista: aineellista ja aineetonta.

Pienilläkin tuloilla voi pärjätä kohtuullisesti, mikäli kulut pysyvät kurissa ja ympärillä on ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen ja elämänhaluun liittyviä mielekkäitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta. (s. 39)

Tutkimus osoittaa, kuinka köyhyys on usein linkittynyt tiukasti esimerkiksi yksinäisyyden, syrjäytyneisyyden sekä (mielen)terveydentilan heikkenemisen kanssa. Teoksessa sivutaankin köyhyyden kanssa viime aikoina vahvasti pinnalla ollutta yksinäisyyttä ja sen suhdetta köyhyyteen. Kirja on siis oivaa luettavaa myös yksinäisyydestä kiinnostuneelle lukijalle.

Teos on tarkoitettu yleistajuiseksi lukemistoksi, mutta välillä lukija saa taistella pitääkseen mielenkiintoa yllä. Välillä kieli nimittäin taantuu aika puisevaksi. Vaikka fakta on äärimmäisen mielenkiintoista, ei tietokirjallisuuden kerronnallisia keinoja ole käytetty hyödyksi. (Se ei tosin ole mikään maailmanloppu, olen lukenut useita tietokirjoja, joita ei yksinkertaisesti jaksa lukea kahta sivua kauemmas. Tähän verrattuna Isolan ja Suomisen synnit ovat vähäiset.)

Teos on sen verran täynnä mielenkiintoista tutkimustietoa nykypäivän suomalaisuudesta, syrjäytymisestä ja köyhyydestä, etten pistä teosta kiertoon niin kuin usein teen, vaan jätän sen omaan hyllyyn. Suomalainen köyhyys auttaa ymmärtämään niitä, joiden arki on pelkkää taistelua niin rahattomuuden, yksinäisyyden, häpeän kuin tarpeettomuudenkin kanssa.