Sergei Dovlatov: Ulkomuseo (Idiootti 2016)

Kirja, jossa on kauniit värit ja kannessa Aleksandr Puškin, ei voi olla kovin huono. Pienoisromaanilla Ulkomuseo Idiootti-kustannus jatkaa emigranttikirjailija Sergei Dovlatovin (1941-1990) tuotannon julkaisemista Pauli Tapion mainioina suomennoksina.

Taidemaailman löytämätön nero ja kirjailija Boris Alihanov pakenee vaimoaan ja alkoholismiaan Pihkovan Puškin-museoon. Elämä on romahduspisteessä, mutta turistilaumojen virta käy vakaana museon porteista. Boris kompuroi päivästä toiseen, elää hetki (tai votkapaukku) kerrallaan ja sulkee pakomatkaansa johtaneet seikat tiukasti mielestään.

Eräänä päivänä vaimo saapuu bussilastin mukana ja pyytää lupaa emigroitua maasta heidän lapsensa kanssa. Boris ei halua lähteä Venäjältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä on julkaisemattomana kirjailijana valtiossa, joka ei dissidenttejä arvosta? Pienoisromaani kääntyykin taisteluksi oman itsensä ja ilmaisunhalunsa kanssa ennemmin kuin vaimon tai muiden henkilöiden. Boris ei halua tehdä päätöksiä vaan laittaa mieluummin päänsä pensaaseen: hän jähmettyy ja lamaantuu toimeliaan vaimonsa edessä.

Päähenkilö saa kylmää kyytiä vähän joka suunnasta, niin vaimolta, valtiovallalta kuin kollegoiltaan. Omien sanojensa mukaan hän on ”samanaikaisesti tunnustamaton nero ja joutava kynäilijä”:

– Sekin, miten rakastat sanoja, on järjetöntä, epäterveellistä, sairaalloista ja epäaitoa. Yrität vain oikeuttaa tuon elämän, jota vietät. Ja sinähän elät niin kuin suurikin kirjailija, vaikkei sinulla ole siihen mitään edellytyksiä. Sinun paheillasi pitäisi olla vähintäänkin Hemingway. (s. 13)

En muista aiemmin nauraneeni Dovlatovia lukiessa näin makeasti. Pidän tyylin suorasukaisuudesta, äkkiväärästä huumorista sekä hullunkurisista hahmoista ja tapahtumista. Lakonisen päähenkilön huomiot ympäristöstä ovat osuvia ja hyvin muotoiltuja:

Olen jo aikoja sitten huomannut, että on muutamia yksityiskohtia, joiden kuvaamisessa neuvostotaiteilijoiden innoitus ja suureellisuus eivät tunne rajoja. Huomattavimpia näistä ovat Marxin parta ja Leninin otsa. (s. 29)

Ulkomuseo on hauskin, mutta myös omalla tavallaan traagisin ja synkin kirjailijan tähän mennessä suomennetuista teoksista. Se on kerronnalliselta kokonaisuudeltaan myös perinteisin, ja vaikka anekdootteja ja sivujuonteita löytyy, teoksesta on muodostettavissa selkeämpi juonellinen kokonaisuus verrattuna esimerkiksi Haarakonttoriin, jossa kongressi toimi lähinnä kehyksenä lukuisille tarinoille, muisteloille ja anekdooteille.

Teoksen kääntänyt Pauli Tapio oli Mikael Agricola -palkintoehdokkaana toisella Dovlatov-käännöksellään Matkalaukku. Lisäksi hänet palkittiin Raija Rymin -käännöspalkinnolla Meikäläiset– ja Matkalaukku-suomennoksistaan. Jään odottamaan seuraavia käännöksiä, niitä toivottavasti tulee tulevaisuudessa vielä lisää.

Arvioita Dovlatovin aiemmista teoksista:
Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti 2012)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)

VÄSYNYT EMIGRANTTI
Sergei Dovlatov: Haarakonttori. Alkup. Filial, 1990.
Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2014. 184 s.

Venäläisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi nousseen Sergei Dovlatovin (1943–1990) kolmas suomennos Haarakonttori (Idiootti 2014) jatkaa tasokasta Dovlatov-kirjallisuuden suomennossarjaa. Teoksessa on dokumentinomaisuutta painottava alaotsikko ”radiojuontajan muistiinpanoja”.

Radiojuontaja Dalmatov lähtee vastahakoisesti Yhdysvaltojen itärannikolta Kaliforniaan osallistuakseen neuvostoemigranttien järjestämään symposiumiin. Seminaariohjelman mielekkyyttä hän ei edes pohdi, sillä alusta lähtien on selvää, että konferenssi on Dalmatoville yhtä tyhjän kanssa. Puheenvuorot toistavat ”sitä, mitä vastaavissa tilaisuuksissa on puhuttu jo vuosikymmenien ajan. Amerikan sulatusuunista. Emigranttiesi-isistä. Siitä, millaisella itsepäisyydellä he olivat onnistuneet saavuttamaan hyvinvoinnin.”

Symposiumissa alkoholinhuuruiset emigrantit kiistelevät käsirysyyn saakka Neuvostoliiton tulevaisuudesta. Dalmatov seuraa yhä absurdimmaksi käyvää konferenssia, ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, hotellihuoneen oven taakse ilmestyy hänen ensirakkautensa. Tasja on epätoivottu vieras menneisyydestä: nainen, joka on kerran tuhonnut hänen elämänsä.

Dovlatovin kerronta on tuttua anekdoottimaista virtaa, mutta tyylillisesti edellisiä teoksia hillitympää. Huumori on muuttunut kyynisemmäksi, mutta oivaltavien huomioiden näppärä ja onnistunut sanallistaminen on yhä kohdillaan: ”Olen jo kauan sitten pannut merkille, että kun ihmiseltä vaaditaan idioottimaisuutta, häntä kutsutaan ammattilaiseksi.”

Teoksen piikki ei kohdistu enää pelkästään Neuvostoliittoon, vaan kyseenalaistaa ennen kaikkea emigrantit ja koko ”ulkovenäläisyyden” käsitteen. Farssiksi muodostuneen seminaarin humoristisena huippuna on vaalit, joissa valitaan ”uuden Venäjän” presidentti, pääministeri sekä kollegion puheenjohtaja. Dalmatov seuraa tätä karnevalistista alkoholisirkusta hämmentyneenä ja uupuneena, kunnes lähtee kotiin.

Omaleimaisella tavallaan Dovlatov yhdistää haarakonttori-käsitteen alle sekä omat seikkailunsa naisten parissa että venäläisemigranttien lännessä: ”Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori…….” Kaikesta tarkkailemisesta ja seikkaperäisestä tutkimisesta huolimatta haarakonttori niin feminiinisessä kuin emigraation muodossa jää Dalmatoville absurdiksi ja käsittämättömäksi sekasorroksi.

Haarakonttorin voi nähdä Dovlatovin tuotannon perusteemojen ja -aiheiden eräänlaisena yhteenvetona. Rakkaus naisiin, mielekkään emigraation mahdottomuus sekä taiteilijaidentiteetin häilyvyys ja epävarmuus ovat vahvasti esillä. Vain teoksen sävy poikkeaa selkeästi edeltäjistään.

Dalmatov seuraa sivusta kansanmiestensä kohelluksia, muttei jaksa enää ottaa osaa, eikä oikein kommentoidakaan touhuja. Mitä nyt välillä hieman ihmettelee hurjaksi äityvää menoa. Hän näkee elämänsä yhtenä epäonnistumisien sarjana, ja vaikka paljon on kääritty huumorin huntuun, paistaa sen läpi paljon syvempi, koko elämän lävistävä väsymys. Kirja ilmestyi vain muutama vuosi ennen kirjailijan kuolemaa.

Kriitikko ja kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut kaikki Idiootti-kustannuksen julkaisemat Dovlatov-teokset. Vuonna 2013 Tapio sai suomennoksistaan ansaitusti Raija Rymin -kääntäjäpalkinnon. Kirjan loppuun Tapio on kerännyt pitkän selvennysluettelon henkilöistä ja nimistä, joihin teoksessa on viitattu joko oikeilla nimillään tai peiteltynä. Neuvostoliiton historian hyvin tuntevalle Haarakonttori onkin nautittava intertekstuaalinen viidakko.

Arvio on julkaistu Ajan kohinan numerossa #3-2015.

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (Idiootti 2015)

Minun ei pitänyt laisinkaan kirjoittaa tästä teoksesta blogiin. Totta puhuen en ollut edes suunnitellut lukevani tätä, ainakaan lähitulevaisuudessa. Kun teos sitten sattuman kautta päätyi muutama päivä sitten käteeni, luin sen suoralta istumalta ja olin aivan myyty.

Uzbekistanissa syntyneen ja kasvaneen Dina Rubinan (s. 1953) Kaksiosainen sukunimi (suom. Tuukka Sandström) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos. Kirja on kolmen laajan novellin (tai pienoisromaanin) yhteisnide. Nimikkoteksti ”Kaksiosainen sukunimi” on tarina isästä, joka jää yksin kasvattamaan toisen miehen lasta. Tarina kerrotaan murrosikäisen Filippin ja ”isän” kohtaamisen aikana käytyjen pitkien monologien avulla.

Keskimmäinen tarina ”Eräs älykkö istahti tielle” on yhtä hulvaton kun kustantamon sille laatima esittelyteksti: ”Eräs älykkö istahti tielle’ kertoo maaseudulle toipumislomalle matkustaneesta oikolukijasta, joka kohtaa Bahtinia harrastavan itsensäpaljastajan.” Tarina on täynnä humoristisia hahmoja ja hassunkurisia hetkiä.

Olen ammatiltani oikolukija, se on, tiedättekö, hyvin kireä ja epäterveellinen työ. Tuhoaa elämänilon. Ei kiinnosta yhtään esimerkiksi olla tekemisissä ihmisten kanssa. Tulee kaikenlaisia tilanteita, sanoja, tunteita… Ja koko ajan tuntuu siltä, että olen jo korjannut ne jonkun kirjailijan tekstistä.

Kirjan päättää novelli nimeltä ”Ljubka”, jossa yksin pienen lapsensa kanssa jäävä lääkäri Irina Mihailovna palkkaa tietämättämään rikollisporukan johtajan kotiinsa taloudenhoitajaksi. Eletään syksyä 1952 pienessä aasialaisessa kylässä, eikä mene kuin hetki ennen kuin Stalinin hallinnon paljastama ”lääkärien salaliitto” täyttää Pravdan sivut.

Tekstit on valittu hyvin: ne ovat kovin erilaisia kerrontaratkaisuiltaan, tunnelmaltaan, teemoiltaan ja aiheiltaan, mutta kaikki on tunnistettavissa saman kirjailijan kädenjäljeksi. Jokaisen novellin asetelmassa on hienoinen absurdi vire, joka on omiaan lisäämään huvittavuutta kaatamatta tarinaa kuitenkaan farssin puolelle.

Novellit ovat ilmestyneet venäjäksi maan dramaattisena vuosikymmenenä (1990 sekä 1994). Siksi onkin yllättävää, että Rubinan tekstit ovat niin hämmentävän lämminhenkisiä ja täynnä empatiaa. Henkilöt rakastavat, ymmärtävät ja säälivät kanssaihmisiään, mutta eivät pelkästään pinnan tasolla, vaan tunne lävistää useamman kerroksen. On lähes mahdotonta lukea liikuttumatta novellia, jossa mies jää kotiin vastasyntyneen kanssa äidin jouduttua sairaalaan.

Rubina vakuutti minut täysin tiiviillä ilmaisullaan, kepeällä tyylillään ja inhimillisillä, lämpimillä tarinoillaan. Kirjailijan tekstejä on käännetty yli 30 kielelle sekä filmatisoitu. Toivon, että tulevaisuus toisi lisää tekstejä myös suomeksi.

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo (Idiootti 2015)

Venäläisen Vladimir Jermakovin (s. 1949) vastikään suomennettu esseekokoelma Tolstoin varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet jatkaa Idiootti-kustantamon venäläispainottunutta julkaisuperinnettä. Yhdentoista esseen sekä suomentaja Marja-Leena Mikkolan alkusanat avaavat jälleen yhden mielenkiintoisen ikkunan venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen.

Teoksen alkupuolen esseissä Jermakov käsittelee venäläistä kulttuuria, historiaa ja runoilijan osaa yleisemmällä tasolla. Loppupuolella hän keskittyy tiettyihin valikoituihin kirjailijoihin, heidän tuotantoonsa sekä elämäänsä. Teksteistä huokuu kirjoittajan mieletön tietomäärä. Lisäksi esseet saavat kiitosta asiassa pysymisestä. Jermakov ei lähde kurkottelemaan joka suuntaan, vaan puhuu Vysotskin kohdalla tiukasti Vysotskista ja Dovlatovin kohdalla Dovlatovista.

Mutta. Kirjailija laukoo useita mielipiteitään sekä tulkintojaan suoranaisina totuuksina, eikä läheskään aina perustele väitteitään. Kun tähän vielä ynnää tyylin, joka on maalaileva ja täynnä kielikuvia aina väsymykseen saakka, herää suoranainen lukuärtymys. (Marja-Leena Mikkolalla on varmasti ollut aivan järjetön urakka tämän teoksen kohdalla!) Kun luin teoksesta muita kritiikkejä tuntui siltä, että olen ainoa, joka häiriintyi edes jollakin tasolla näistä lyyrisistä kielikuvavyörytyksistä. Jermakov tosin on myös runoilija, vaikkei hänen tuotantoaan ole muuten tietääkseni suomennettu. Se kaiketi selittänee hieman tuota taipumusta paikoittain hurjaan ja korkealentoiseen lyyrisyyteen.

Esseekokoelma sopii henkilölle, jolle venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri on jo jonkinverran tuttua, ja jolta löytyy myös innokkuutta tutustua Jermakovin pohdintoihin esimerkiksi Olga Sedakovan runoudesta. Itse en aivan varauksetta ihastunut esseistin paikoin ylenpalttiseen tyyliin: liian koukeroinen ilmaisu sekä kyseenalaistamattomat väitelauseet saivat turhautumaan monesti – olisin niin mieluusti halunnut väittää vastaan. Mutta noin muuten kokoelma oli mieluista luettavaa juurikin kirjailijan valtavan tietomäärän sekä käsiteltävien aiheiden puolesta.

Merja Leppälahden kritiikki teoksesta Kiiltomato.net-julkaisussa.