Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki 2017)

Fabriikki on melko nuori pienkustantamo, joka on erikoistunut kovatasoiseen ulkomaiseen kaunokirjallisuuteen. Vasta viime vuonna perustetun kustantamon vuoden 2017 teemana on kokeellisuus.

Erityisesti tämän vuoden tarjonta onkin harvinaisen kiehtova monimuotoisuudessaan: Saša Stanišić on bosnialaislähtöinen kirjailija, jonka teos Ennen juhlaa on saanut suitsutusta ja odottaa minunkin lukupinossani vuoroaan. Myös tämän vuoden puolella julkaistavat Juan Tomás Ávila Laurelin Yössä vuori roihuaa sekä Alejandro Zambran Kotiinpaluun tapoja vaikuttavat lukemisen arvoisilta. Kaikki tämän vuoden julkaistavat teokset on ilmestyneet alkukielisenä 2000-luvun aikana.

Kätlin Kaldmaa on virolainen kirjailija, jonka runoteos Rakkauden aakkoset on julkaistu suomeksi Savukeitaan kautta vuonna 2015. Kaldmaan vastasuomennettu romaani Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid, suom. Outi Hytönen) on osa triptyykkiä, johon kuuluu Rakkauden aakkoset -runoteoksen lisäksi myös suomentamaton lastenkirja.

Islannissa ei ole perhosia on Islantiin sijoittuva kaunis ja lyyrinen sukusaaga. Gudrun ja Jón asettuvat asumattomalle – voisi myös tulkita, että kirotulle – alueelle ja rakentavat sinne uuden elämänsä valkoisen talon muodossa. Heistä kahdesta lähtee ketju, joka yltää näihin päiviin asti. Suvun jäsenten kertomusten rinnalle ja sen ylikin nousee Islanti, jonka säätä, oloja ja kansanperinnettä kuvaillaan kiehtovalla, maagisella tavalla. Juonta on vaikea, ellei peräti mahdoton, selittää: romaani täytyy yksinkertaisesti lukea.

Siinä he nyt ovat, kaksi nuorta ihmistä, lapsukaista, eivät vielä toisiinsa kajonneet, ja poika kun on jo pari vuotta kuljeskellut täällä, tutkinut maata ja maleksinut ympäriinsä, niin kyllä tyttö joutuu pian päivänsä kovin yksin viettämään, sillä tuolla pojalla on vesilintu sydämen paikalla, eikä hän pysy täällä kauan. (s. 36-37)

Teos on jaettu kuuteen laajempaan osioon, joista jokainen käsittelee omasta näkökulmasta käsin jotakin suvun vaihetta tai henkilöä. Välistä keskeistä tarinalinjaa rikkovat sisäkkäiset kansantarunomaiset sadut, jotka liittyvät teoksen hahmoihin joko suoraan tai välillisesti. Teoksen päähenkilönä on ihmisten lisäksi ennen kaikkea Islanti, sen hurja ja karu luonto, sekä kieli.

Teoksen viimeinen osio sijoittuu jo meidän päiviimme, 2000-luvulle. Elinan (Elínin) tarina tulee lähelle Rakkauden aakkoset -runoteosta, ja tässä kohden trilogian yhteneväisyys piirtyy esiin. Osiossa oleva runo muistuttaa suuresti niitä runoja, joita Rakkauden aakkosissa oli. Ikäväkseni minulla ei ole nyt saatavillani kyseistä runoteosta, joten en voi tarkistaa, onko romaanissa esiintyvä runo myös runoteoksessa sellaisenaan tai muunneltuna.

Islannissa ei ole perhosia on yksinkertaisesti huikea. Oli ihanaa vain heittäytyä kielen ja tarinan vietäväksi, ilman minkäännäköisiä ennakkotietoja siitä, mitä tuleman pitää. Kaiken lisäksi teoksessa ei ollut mitään ennalta-arvattavaa. En olisi halunnut kirjan päättyvän laisinkaan. Kieli on lumoavan herkkää, kaunista ja kuvailevaa. Erityisesti puolivälin tienoilla ja jälkeen teos alkaa leikitellä enemmän typografialla. Aivan mieletön esimerkki kielen soljuvuudesta ja herkkävireisestä kauneudesta on heti teoksen alussa, kun Gudrun seuraa rakastettuaan uusille, tuntemattomille seuduille:

Gudrun näkee. Kimaltelee. Kimaltelee. Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä? Onko minun hengitettävä vedessä, vai voiko välillä nousta pintaan hengittämään? Ja enhän minä osaa uidakaan. En osaa uidakaan. En osaa. Kaan. (s. 21)

Kuten katkelmistakin näkyy, Outi Hytösen käännöstä ei voi kuin kiitellä. Yhä useammin näkee huolimattomuus- ja lyöntivirheitä käännöksissä, mutta Kaldmaan romaani tuntuu juoksevan aivan omalakisia polkujaan, välillä olan yli katsoen, onko lukija vielä kannoilla. Ikäväkseni en osaa viroa, jotta olisin voinut verrata alkuperäistä teosta tähän, mutta Hytösellä on kieli sen verran ansiokkaasti hallussa, että vähän väliä unohtaa lukevansa käännöskirjaa.

Kaldmaan teos ja muista kirjoista kuulemani suitsutus (etenkin tämän vuoden teosten osalta) takaavat sen, että tulen tästä lähin aina tsekkaamaan Fabriikin uutuudet. Kätlin Kaldmaan romaani osoitti, että kyseessä on jotakin uutta ja raikasta käännöskirjallisuuden kentällä. Lisää tätä, lisää tätä!