Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta (Siltala 2017)

Yhdysvaltalaisen Ben Lernerin esikoisromaani Lähtö Atochan asemalta (suom. Artturi Siltala) kertoo yhdysvaltalaisesta Adamista, joka asuu stipendiaattina Madridissa ja tekee kaikkensa, jottei amerikkalaisuuus näkyisi hänestä.

Adamista on tekemällä tehty inhottava hahmo. Hänen epäaitoutensa, laskelmoivuutensa, alituinen valehtelunsa sekä naivistinen suhtautuminen muihin ihmisiin sekä heidän motiiveihinsa on suorastaan herkullisen raivostuttavaa. Äärimmäisen huonolla itsetunnolla varustetulle Adamille tuntuu olevan tärkeää se, että naiset pitävät hänestä. Se, kuinka sitoutunut hän on heihin, ei häntä niinkään hetkauta. Onneksi Adam on ainoa tällainen itsekäs ja rasittavan eksyksissä oleva pojanrassu; muut teoksen hahmot tuntuvat olevan aikuisia ainakin päähenkilöön verrattuna.

Kuten ehkä rivien välistä on mahdollista tulkita, olin aika ärtynyt teoksen henkilöhahmon suhteen. Angstia seuraa mielellään aikansa, mutta sitten se alkaa puuduttaa – ja raivostuttaa. Tragikomiikka kääntyy uuvuttavaksi, kun hahmo ei tunnu pääsevän puusta pitkälle elämässään, pyrkimyksissään eikä oikein edes ajatuksissaan. Hänen kykynsä nähdä vain oma itsensä on huikealla tasolla.

Kiinnostuin teoksesta, sillä oletin sen käsittelevän enemmän taiteen tekemisen ehtoja. Pillereiden, alkoholin ja ihmissuhteiden väärinkäyttö nousee kuitenkin vahvasti etualalle. Runous, johon Adam ei itsekään usko, kulkee kyllä mukana, mutta suuria teoreettisia esteettisia nautintoja teos ei tarjoa, eikä oikein voisikaan päähenkilön kyynisyyden vuoksi.

Lähtö Atochan asemalta kuvaa yhdenlaisen taiteilijatyypin, joka vierastaa kaikenlaista taiteilijamyyttiin ja taiteilijuuteen liittyvää paatoksellisuutta. Hieman toisesta vinkkelistä katsottuna Adam on vain syrjäytynyt, tai elämässään hetkeksi eksynyt poika.

Teoksen päähenkilö ja asetelma (taiteen tekeminen ennen meritoitumista), toi mieleen paljon keskustelua tänä syksynä herättäneen ”ideologisesti työttömän” Ossi Nymanin. Lernerin romaani herättikin kiinnostuksen lukea Nymanin teos ja verrata, kuinka kaksi taidetta tekevää päähenkilöä kipuilee alkavan taiteilijuutensa ja yhteiskunnan puristuksissa.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut (Savukeidas 2016)

Kirsi Alanivan käsikirjoitus Villa Vietin linnut voitti Savukeidas-kustantamon romaanikilpailun ja julkaistiin alkuvuodesta 2016. Samaisella romaanilla kustantamo aloitti myös kotimaisen proosan julkaisemisen.

Ellie janoaa rakkautta jo nuorella iällä. Hän asuu äitinsä kanssa eristyksissä vanhassa rapistuvassa kartanossa, jota heillä ei ole varaa korjata. Hänen maailmansa muodostuu tarinoista, joita suvun jäsenistä liikkuu. Sitä mukaa kun Ellie kasvaa ja ottaa ensi askeleita aikuisuuden kynnykselle, äiti käpertyy yhä tiukemmin omaan, muilta suljettuun maailmaansa.

Tunnelma on läpi kirjan kohtalokas ja synkkä, ilmassa leijuu hipaus toivottomuutta: mikään ei muutu, eikä tuhoa voi estää. Dekadentti, lähes goottilainen tunnelma maagisine yksityiskohtineen pitää otteessaan jo ensi sivuilta lähtien. Kieli tukee hyvin kuvattavaa maailmaa, ja teosta on vaikea laskea käsistään, sillä tarina kummallisine piirteineen vie mukanaan.

Kirjan heikkoudeksi jää materiaalin paljous suhteessa sivumäärään. 182 sivuun on työnnetty useamman hahmon tragedia, useita sivujuonteita ja mielenkiintoisia haaroja, joista osa jää ikävästi lähtökuoppiinsa. Romaani olisi kaivannut joko rohkeaa laajentamista tai sitten materiaalin karsimista. Pienoisromaaniksi Villa Vietin linnut on pumpattu niin täyteen, että kokonaisuus on ratketa liitoksistaan.

Niin tai näin, Villa Vietin linnut kertoo tästä huolimatta persoonallisesta ja vahvasti omaäänisestä kirjailijasta. On mielenkiintoista nähdä, mihin kirjailijan polku Alanivan seuraavaksi vie. Alku on ainakin todella lupaava. Suosittelen romaania kaikille, jotka pitävät hieman oudoista ja vinksahtaneista maailmoista sekä nostalgiasta, jossa on ripaus makaaberia.