Naisvihamielinen (sisällis)sotaooppera (Il Trovatore/Kansallisooppera)

Claudio Otelli, Elena Stikhina. Kuva: Stefan Bremer

Kansallisoopperan tuore Il Trovatore tuo lavalle Barcelonan Liceu-oopperan näkemyksen sodan kauhuista sekä aimo annoksen naisiin kohdistuvaa seksuaalista sekä muuta väkivaltaa. Koska ensi-ilta on juuri tänä vuonna, ei voi olla tulkitsematta andorralaislähtöisen Joan Anton Rechin produktiota Suomen sisällissodan ja Espanjan nykyisten sisäisten kahnauksien kautta. Mikä olisikaan parempi ooppera kuvaamaan Suomen vuoden 1918 tapahtumia kuin Verdin mahtipontinen spektaakkeli, jossa veli taistelee veljeä vastaan karuun loppuun saakka?

Ohjauksen lisäksi Rechi on myös vastuussa lavastuksesta. Produktio on melko klassinen – menneisyyteen sijoittuva – puvustusta ja koreografiaa myöten, mutta mukaan on saatu useita oivallisia ja tuoreita yksityiskohtia, kuten rovion rakentaminen tuoleista. Läpi oopperan taustalle heijastetaan kollaaseja sekä yksityiskohtia Francisco de Goyan (1746-1828) teoksista: ensin hilpeämpiä alku-uran teoksia, sitten synkempiä aiheita Mustat maalaukset sekä Sodan tuhoja -sarjoista.

Goya seurasi aikanaan ahdistuneena Napoleonin sodan kauhuja, joista teki Sodan tuhoja -nimisen etsaussarjan. Näitä brutaaleja kuvia heijastuu taustalle yhä enemmän oopperan kulkiessa kohti katkeraa loppuaan. Mustavalkoista kuvitusta rikkoo vain punainen veri, josta saadaankin viittaus Suomen sisällissodan katkeransuloisiin väreihin: punaiseen ja valkoiseen.

Silloin kun Goyan esittävät teokset eivät heijastu taustalle, lavaa koristavat maalaustaiteelliset raamit. Hivenen höpsähtäneen oloinen Goya (Timo Paavola) kulkee surullisena hahmona lavalla kuin alleviivaavana tekijänä aina tapahtumien kulminoituessa kohti kriisiä tai kliimaksia. Käsiohjelmassa Rechi sanookin halunneensa ajatusleikin avulla pohtia, miten Goya olisi kertonut trubaduurin tarinan.

Jana Sýkorová, Aquiles Machado, Koit Soasepp. Kuva: Stefan Bremer

Ohjaus onnistuu hyvin yhdistämään kuvataiteen ja visuaalisuuden osaksi kokonaisuutta, vaikka kuvat toki ovat alisteisia itse äänelle ja teatterille. Sen sijaan yritys ympätä myös sana tiiviiksi osaksi oopperaa toi vain sekavuutta kokonaisuuteen. Osa lauseista sopi hyvin, kuten alussa kankaalle heijastuva ”Surullisia aavistuksia siitä, mitä on tapahtuva”, mutta lauseen monistuessa sen teho särkyy. Myöhemmin kankaille heijastuu lisää lauseita, mikä syö sanankäytön tehoa lisää. Useimmat sitaatit, kuten ”haudattiin ja vaiettiin”, voi katsoa viittaavan Suomen sisällissodan luomiin traumoihin, samoin kuin äitien itku toisiaan vastaan nousseiden veljien vuoksi.

Kuvataiteen lisäksi oopperasta nousi esille vahva naisiin kohdistuva raaka väkivalta, joka luultavasti on hivuttanut produktion ikäluokituksen kahdeksaantoista. Joukkoraiskaus, kuristaminen, tukistaminen, hakkaaminen ja viiltely – ja kaikki kohdistuneena naishahmoihin, niin solisteihin, kuoroon kuin avustajiin. Lopussa tapahtuva Manricon kuristaminen taisi olla ainut keskiössä ollut väkivallanteko miestä kohtaan.

Jo aloitus kertoo paljon: kreivi Lunan henkivartiokaartin päällikön kertoessa sotilaille kreivin veljen kohtalosta sotilaat käyvät keittäjättären kimppuun, joukkoraiskaavat ja viiltelevät häntä. Vaikka Conte di Lunan sotilaat oli mahdollista nähdä vain Lunan kreivin naisiin halveksuvasti suhtautumisen ilmentymänä, oli väkivaltaa aivan liikaa. Etenkin Azucenan hidastettu kidutuskohtaus Leononan ja Manricon herkän lemmendueton taustalla oli suorastaan kömpelö.

Ylettömän väkivallan määrä ei aivan avautunut: miksi pitää näyttää pitkitettyjä joukkoraiskaus- ja kidutuskohtauksia, kun sille ei ole suoraa taustaa musiikissa tai libretossa? Mikään produktiossa ei suoranaisesti puolla naisvihalla mässäilyä; toki Conte di Lunalla on sairas ja vääristynyt suhtautuminen naisiin jo pelkän libreton tasolla, mutta tämä yksistään ei riitä taustaksi sille, että koko produktio alistetaan Conte di Lunan sadistisille fantasioille. Toki naisiin on kohdistunut sodissa aina raakaa väkivaltaa, mutta Il Trovatoren ohjaus ei muuta katsojalle oikein suollakaan Goyan hienojen teoksen lisäksi.

Jana Sýkorová Azucenana. Kuva: Stefan Bremer

Rechin Il Trovatoren voi nähdä Lunan kreivin ja mustalaiseukko Azucenan välisenä valtataisteluna. Vaikka kreivi käyttää raakaa väkivaltaa saadakseen tahtonsa läpi, saa vanha mustalaiseukko viekkaudellaan kuitenkin viimeisen sanan – kidutettuna ja alistettuna, mutta vahvana -, ja näyttää näin olevansa kreiviä terävämpi. Vaikka produktiota katsoisikin tällaisena klassisena patriarkaalisuuden ja matriarkaalisuuden välisenä titaanien taistona, ei se silti anna oikeutta täyttää lavaa huonosti perustelluilla raakuuksilla.

Myös solistisuoritukset tukivat näkemystä siitä, että kreivi ja mustalaiseukko olivat oopperan todelliset tähdet. Claudio Otellin Conte di Luna oli vahvaääninen ja vaikuttava; Sari Nordqvist taas kantavalla mezzollaan dramaattisen vahva persoonallisuus, suorastaan luonnonvoima. Usein nimittäin juuri Azucenan roolitus tuottaa pettymyksen joko rooliin sopimattoman (lue: pliisun) äänenvoimakkuuden tai -värin vuoksi. Pääparin, Manricon ja Leonoran, produktio näytti naiiveina rakastavaisina – mitä he oikeastaan ovatkin. Elena Stikhinan sopraano sai ansaitusti raikuvimmat aplodit illan päätteeksi. Harmi, ettei Leonoran rooli yksipuolisuudessaan tarjonnut muuta kuin hienoja aarioita.

Täytyy vielä mainita Verdin tunnetut joukkokohtaukset: erityisesti kuoro teki vaikutuksen. Mauro Fabbri sekä Marge Mehilane saivat oopperan kuoron pistämään parastaan. Kenties suurin pettymys oli ohjauksen naisväkivallan mässäilyn lisäksi Manrico (Aquiles Machado), jonka ääni jäi usein orkesterin ja kuoron alle kovasta yrityksestä huolimatta.

Giuseppe Verdi: Il Trovatore
Kansallisooppera 23.3.-28.4.2018
Musiikinjohto Patrick Fournillier
Ohjaus ja lavastus Joan Anton Rechi
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.