Takashi Hiraide: Kissavieras (S&S 2016)

Japanilaisen Takashi Hiraiden romaanissa Kissavieras (alkup. Neko no Kyaku, suom. Raisa Porrasmaa) on harvinaisen kauniit kannet. Vannoutuneena kissaihmisenä en voinut teosta sivuuttaa (se kertoo kissasta!!) ja kenties romaanin järjettömän laaja suosio kirjablogien keskuudessa johtuu osin tästä keskiössä seikkailevasta kauniista karvapallosta.

Teoksen keskiössä on kirjallisuuden parissa työskentelevä kolmekymppinen lapseton aviopari, joka muuttaa vuokralle iäkkään pariskunnan mailla sijaitsevaan piharakennukseen. Eräänä päivänä heidän pienelle pihalleen ilmestyy kissa. Naapurustoon kuin tyhjästä ilmestynyt katti päätyy naapurin pienelle pojalle, joka nimeää sen Chibiksi (suom. pikkuinen). Kissa alkaa kuitenkin varsin omavaltaisesti liikkua naapurustossa ja nauttia eri kotitalouksien sille suomasta hemmottelusta ja huomiosta.

Vaikka kissat eivät ole aiemmin herättäneet keskushenkilöissä juurikaan lämpimiä tunteita, pieni Chibi-pentu valloittaa pariskunnan lahjomattomalla luonteellaan hetkessä. Pian kissa asettuu luontevasti osaksi kaksikon arkea ja kotia: ”Asetimme tatamihuoneen lautalattianurkkaukseen vanhan pahvilaatikon, jossa oli säilytetty mandariineja. Siitä tuli Chibin oma huone. Laatikon sisälle taitoimme pyyhekangasta ja asetimme pikkulautasen ruokaa varten.” (s. 47)

Tapahtuvat kuvataan aviomiehen silmin perinteisen minäkerronnan avulla. Hän kuvaa kissan edesottamuksia huolellisesti ja seikkaperäisesti. Lämpö ja kiintymys välittyy lukijalle ennen kaikkea havaintojen lukumäärän kuin ääneenlausutun kautta. Tämä eleetön, pikkutarkka ja tapahtumia sivusta seuraava tyyli tekee päähenkilöstä sympaattisen.

Romaanissa on vain n. 150 sivua. Niin lyhyeksi teokseksi kirjassa on todella paljon suuria ja vahvoja teemoja. Yksi keskeisimmistä on ajan hetkellisyys ja kaiken katoavaisuus, jota käsitellään paljon erilaisten luonnosta napattujen symbolien, kuten salaman, vuodenkierron ja veden avulla. Asiat eivät ole yksittäisiä detaljeja ja muusta irrallaan, vaan osa suurempaa kokonaisuutta: ”Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.” (s. 27)

Minäkertoja ei ole kovin perinteinen japanilainen päähenkilö. Hämmennyin hieman hänen monia länsimaisia ajanvietetteitä: hän harrastaa intohimoisesti baseballia ja pohtii usein renessanssiajattelija Niccolò Machiavellin kirjoituksia. Paljon japanilaiselle proosalle tyypillisiä piirteitä tietysti löytyy. Läpi teoksen hehkuva tiivis suhde luontoon, japanilainen aikakäsitys, vahva filosofinen taso, luopumisen haikeus sekä tyylin kerronnallinen niukkuus ovat vain muutamia niistä.

Ajan kulua sekä uuden ja vanhan maailman yhteentörmäystä on kuvannut hyvin muun muassa nobelisti Yasunari Kawabata teoksessaan Kioto (1962/1968). Myös aviopari tarkastelee sivusta ajan liikettä: vuokraisäntäpariskunta haurastuu ja kuolee pois, eikä jälkeläisillä ole varaa lunastaa perintöään. Asuntojen ja tonttien hinnat ovat karanneet käsistä. Teos sijoittuu 1980-90-luvun vaihteen molemmin puolin, aikaan jolloin Neuvostoliiton romahtaminen vaikutti koko maailman talouteen mantereesta huolimatta.

Kuten päähenkilö toteaa, on hyvä olla omistamatta mitään. Omistamisen tematiikkaa käsitellään niin materiaalisen kuin immateriaalisen omistajuuden kautta. Voiko elävää olentoa edes omistaa? Mitä Chibiin tulee, niin ei. Sinun lemmikkisi eivät ole sinun, voisi sanoa. Chibi ja häntä tarkkaileva keskushenkilö houkuttavat pohtimaan omistamisen filosofiaa laajemminkin.

Kissavieras ei ole yhden lukukerran kirja. Niukan tyylin taakse tuntuu kätkeytyvän paljon asioita, joita tekisi mieli kaivaa esille ajan kanssa uusien lukukertojen avulla. Kirja myös palkitsee lukijansa, sillä mikä olisi tyydyttävämpää kuin romaani, joka jättää lukijansa askartelemaan mielenkiintoisten teemojen ja filosofisien kysymyksien parissa.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (S&S 2016)

Olen usein selaillut Pauliina Vanhatalon teoksia, mutta täytyy myöntää, että ennen Keskivaikeaa vuotta en ollut ensimmäistäkään lukenut. Alkuvuodesta ilmestynyt omakohtainen romaani tarttui käsiini kuin puolivahingossa eräästä tapahtumasta, jossa kirjailija oli kertomassa kirjan syntyvaiheista ja tematiikasta: masennuksesta.

Luin teoksen kahdelta istumalta, mikä on harvinaista kohdallani. Luettu kirja on täynnä pieniä värikkäitä huomiolappuja, joita pistän hyvien tai ajatuksia herättävien kohtien kohdalla. Sellaisten, joihin kannattaa mielestäni palata vielä myöhemmin.

Muutama vuosi sitten Pauliina Vanhatalo sai masennusdiagnoosin. Siitä alkaa matka, joka on täynnä nousuja ja laskuja, itseinhoa, väsymystä, mutta myös iloa ja kasvamista, itseymmärryksen lisääntymistä ja sitä kaikkein tärkeintä: armollisuutta, hyväksymistä. Teos kuvaa osuvasti ja tunnistettavasti masennuspotilaan psyykkisen tilan ja oletettujen ulkopuolisten odotuksien välistä ristiriitaa:

Hyvä masennuspotilas kuntoilee säännöllisesti ja ui avannossa, [–] Hyvä masennuspotilas syö vitamiininsa ja terveyspirtelöt lehtikaaleineen [–] Hyvä masennuspotilas hoitaa masennuksensa ylipäätään tuottaen ympäristölle ja yhteiskunnalle mahdollisimman vähän häiriötä, vaivaa, kustannuksia ja kiusaa. (s. 15)

Hyvä masennuspotilas on vaikka mitä, mutta ennen kaikkea se on yhtä tyhjän kanssa, utopiaa ja puhdas realistinen mahdottomuus. Sen saa potilaskin huomata pian: voimat eivät yksinkertaisesti riitä mihinkään. Lisäksi itsesyytökset ja huono omatunto muuttuneesta fyysisestä ja psyykkisestä kapasiteetista nakertaa kaiken vähänkin positiivisen pois päivistä. Kuten Pauliina toteaa, ”minä väsytän minua. Minuna on raskasta elää.” (s. 24)

Pauliina pitää päiväkirjaa masennuksensa ajalta. Muistiinpanoissa hän käy läpi päivittäistä jaksamista, vaihtelevia tuntemuksia, tekemisiä, saavutuksia ja pettymyksiä. Sivujuonteena kulkee hänen ja hänen miehensä yhteisen taipaleen tarina.

Kaikkein antoisimpia ovat Pauliinan pohdinnat masennuksensa syistä. Vaikka lähtökohta on yksityinen, ajatukset ja päätelmät ovat johdettavissa helposti universaalille tasolle: ”Muistiinpanoissani pohdin, onko siinä käsityksessä perää, että masennus on pohjimmiltaan sisäänpäin käännettyä vihaa. Olenko lannistunut pysyvästi sen vuoksi, että terveellisen aggression sijaan yritän liikaa ymmärtää muita ihmisiä?” (s. 43)

On jollakin tapaa huojentavaa nähdä jonkun sanallistavan masennuksen kourissa helposti vahvistuvan huijarisyndrooman. Vanhatalon tekstistä paistaa alusta loppuun epäilys oman sairauden oikeutuksesta: saako masentua, jos kaikki on näennäisesti hyvin? Onko hän huijannut lääkäreitä ja läheisiä, jos yhtenä päivänä onkin ok olo? Ailahteleva sairaus aiheuttaa myös muunlaista ongelmaa: ”Ja täytyykö minun todella kaivaa itsestäni masennus esiin uutta lääkärikäyntiä varten juuri kun minusta näyttää, hauraasti ja hapuilevasti mutta kuitenkin, että alan jo päästä sen läpi toisenlaiseen elämään?” (s. 132)

Loppujen lopuksi masennus ei vaadi juuri muuta kuin aikaa ja henkistä työtä, ponnistelua ennen kaikkea itsensä kanssa. Sen myös Vanhatalo huomaa. Jäljelle jää lopulta vain se tärkein kysymys: ”Mistä voi parantua? Mikä jää hyväksyttäväksi?” (s. 216)

Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)

VÄSYNYT EMIGRANTTI
Sergei Dovlatov: Haarakonttori. Alkup. Filial, 1990.
Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2014. 184 s.

Venäläisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi nousseen Sergei Dovlatovin (1943–1990) kolmas suomennos Haarakonttori (Idiootti 2014) jatkaa tasokasta Dovlatov-kirjallisuuden suomennossarjaa. Teoksessa on dokumentinomaisuutta painottava alaotsikko ”radiojuontajan muistiinpanoja”.

Radiojuontaja Dalmatov lähtee vastahakoisesti Yhdysvaltojen itärannikolta Kaliforniaan osallistuakseen neuvostoemigranttien järjestämään symposiumiin. Seminaariohjelman mielekkyyttä hän ei edes pohdi, sillä alusta lähtien on selvää, että konferenssi on Dalmatoville yhtä tyhjän kanssa. Puheenvuorot toistavat ”sitä, mitä vastaavissa tilaisuuksissa on puhuttu jo vuosikymmenien ajan. Amerikan sulatusuunista. Emigranttiesi-isistä. Siitä, millaisella itsepäisyydellä he olivat onnistuneet saavuttamaan hyvinvoinnin.”

Symposiumissa alkoholinhuuruiset emigrantit kiistelevät käsirysyyn saakka Neuvostoliiton tulevaisuudesta. Dalmatov seuraa yhä absurdimmaksi käyvää konferenssia, ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, hotellihuoneen oven taakse ilmestyy hänen ensirakkautensa. Tasja on epätoivottu vieras menneisyydestä: nainen, joka on kerran tuhonnut hänen elämänsä.

Dovlatovin kerronta on tuttua anekdoottimaista virtaa, mutta tyylillisesti edellisiä teoksia hillitympää. Huumori on muuttunut kyynisemmäksi, mutta oivaltavien huomioiden näppärä ja onnistunut sanallistaminen on yhä kohdillaan: ”Olen jo kauan sitten pannut merkille, että kun ihmiseltä vaaditaan idioottimaisuutta, häntä kutsutaan ammattilaiseksi.”

Teoksen piikki ei kohdistu enää pelkästään Neuvostoliittoon, vaan kyseenalaistaa ennen kaikkea emigrantit ja koko ”ulkovenäläisyyden” käsitteen. Farssiksi muodostuneen seminaarin humoristisena huippuna on vaalit, joissa valitaan ”uuden Venäjän” presidentti, pääministeri sekä kollegion puheenjohtaja. Dalmatov seuraa tätä karnevalistista alkoholisirkusta hämmentyneenä ja uupuneena, kunnes lähtee kotiin.

Omaleimaisella tavallaan Dovlatov yhdistää haarakonttori-käsitteen alle sekä omat seikkailunsa naisten parissa että venäläisemigranttien lännessä: ”Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori…….” Kaikesta tarkkailemisesta ja seikkaperäisestä tutkimisesta huolimatta haarakonttori niin feminiinisessä kuin emigraation muodossa jää Dalmatoville absurdiksi ja käsittämättömäksi sekasorroksi.

Haarakonttorin voi nähdä Dovlatovin tuotannon perusteemojen ja -aiheiden eräänlaisena yhteenvetona. Rakkaus naisiin, mielekkään emigraation mahdottomuus sekä taiteilijaidentiteetin häilyvyys ja epävarmuus ovat vahvasti esillä. Vain teoksen sävy poikkeaa selkeästi edeltäjistään.

Dalmatov seuraa sivusta kansanmiestensä kohelluksia, muttei jaksa enää ottaa osaa, eikä oikein kommentoidakaan touhuja. Mitä nyt välillä hieman ihmettelee hurjaksi äityvää menoa. Hän näkee elämänsä yhtenä epäonnistumisien sarjana, ja vaikka paljon on kääritty huumorin huntuun, paistaa sen läpi paljon syvempi, koko elämän lävistävä väsymys. Kirja ilmestyi vain muutama vuosi ennen kirjailijan kuolemaa.

Kriitikko ja kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut kaikki Idiootti-kustannuksen julkaisemat Dovlatov-teokset. Vuonna 2013 Tapio sai suomennoksistaan ansaitusti Raija Rymin -kääntäjäpalkinnon. Kirjan loppuun Tapio on kerännyt pitkän selvennysluettelon henkilöistä ja nimistä, joihin teoksessa on viitattu joko oikeilla nimillään tai peiteltynä. Neuvostoliiton historian hyvin tuntevalle Haarakonttori onkin nautittava intertekstuaalinen viidakko.

Arvio on julkaistu Ajan kohinan numerossa #3-2015.

Péter Esterházy: Pitkin Tonavaa (WSOY 1996/2012)

Olen lähdössä toukokuussa taas Budapestiin. Teoksessaan Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse Unkarin oma vilkkusilmä villimieli Péter Esterházy (s. 1950) kuvaa kotikaupunkiaan Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit -romaanista ”lainaamillaan” lauseilla. Lisäksi hänellä on aimo tukullinen mielipiteitä matkakirjallisuudesta, matkustamisesta, turisteista, historiasta sekä ennen kaikkea Tonavasta.

Teos kulkee monessa aikatasossa: yhdessä eletään vuotta 1965. Hullunkurisen hauska, mutta jostakin syystä kaikkien miesten vihaama Roberto-setä kaappaa 12-vuotiaan sukulaispoikansa ja lähtee valloittamaan Tonavaa. Toisessa tasossa tämä samainen poika matkustaa pitkin Tonavaa Roberton jalanjäljissä 17 vuotta myöhemmin. Samalla hän on Matkailija, jonka Toimeksiantaja on vuokrannut matkustamaan puolestaan. Sähkeillä Matkailija raportoi Vuokraajalleen kulkemistaan poluista ja kujista.

Mikä on Tonava? Ei ainakaan vettä, mikäli on romaania uskominen. Kirjailija on kuitenkin pohtinut, kääntänyt ja vääntänyt asiasta lähes kolmensadan sivun ajan, joten jonkinlainen koira tähän on pakko olla haudattuna. Omien matkojensa ja sattumustensa lisäksi tekstiin on upotettu mm. filosofiaa, historiaa, kommunismia, klassista musiikkia, kipeitä traumoja, kirjoittamisen ja sanan syntymisen prosessin pohtimista sekä kapitalismin hurmaa. Oikeastaan lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Siinä se oli, siitä se pulppusi, ja se oli Tonava! Hetkien hetki, kaiken alku, origo! Olisiko alku aina puhdas? Vai… En rohkene sanoa sitä ääneen. Mitäpä siitä, että lähde oli kuin mikäkin ummehtunut palju, Fontana di Trevin maatiaismuunnos, ja se, joka viskaa siihen kolikon, ei toivo mitään, ei ajattele Maata ei Taivasta, ainoastaan dollarin ja Saksan markan suhdetta…

Hannu Launonen on ehdottomasti huippusuomentaja. Esterházya ei nimittäin lue alkukielellä hullukaan – ja jokaiseen kappaleeseen upotetut monet (monet!) kielileikit ja -pelit vaativat aivan omanlaista luovuutta. Launoselle myönnettiin Janus Pannonius -palkinto vuonna 2014 Unkarin kirjallisuuden tutkimisesta ja kääntämisestä, mutta hän kieltäytyi kunnianosoituksesta eettisistä syistä. Launonen ei saanut selvyyttä palkinnon myöntävän säätiön kytköksistä Unkarin hallintoon kyselyistä huolimatta.

Esterházylta on suomennettu vain kolme kokonaista teosta: mainitun lisäksi on saatavilla Sydämen apuverbit (1991) sekä Nainen (1998). Kaikki on Hannu Launosen osaavaa käsialaa. Sen lisäksi kirjailijalta on käännetty novelleja lehtiin ja ainakin yhteen unkarilaisen proosan kokoelmaan (Miljoona kilometriä Budapestiin, WSOY 1987). Tietääkseni viimeisin käännös on Parnasson Unkari-numerossa 5/2012 julkaistu teksti ”Mikä kunnia kuolla isänmaan puolesta”.

Pitkin Tonavaa -teosta uskallan suositella vain harvoille: niille jotka eivät säikähdä helposti. Teos on nimittäin aikamoista postmodernia sekamelskaa. Jopa minun kärsivällisyyteni oli koetuksella ensimmäisellä lukukerralla. Toisaalta – ehkä juuri siksi – tämä teos on ehtymätön lähde. Jokaisella lukukerralla pääsee entistä syvemmälle, ja kurkottaa voi jokaiseen suntaan, kirjailija sallii sen mielellään.

Lisää:
Mies nimeltä Péter Esterházy -raportti Helsingin kirjamessuilta cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Sydämen apuverbit (WSOY 1991) -arvostelu cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Pitkin Tonavaa Maailmankirjat-sivustolla.

Apurajat

Yksi huono puoli apurahahakemusten kirjoittamisessa on se, että innostun aina uudelleen omista projekteistani. Niistä, joille haen rahoitusta. Minut täyttää yhtäkkinen innostus siitä, että jes: tämä toimii, tästä tulee hieno, en malta odottaa! Pitkin matkaa vierellä kulkenut epävarmuus siirtyy kun kerron työstäni ulkopuoliselle. Usko kirjoittamaani palaa hetkessä ja haluaisin ryhtyä töihin heti nyt nyt NYT.

Ongelmaksi tämä innostus ja varmuus muuttuu siinä vaiheessa kun tajuan, ettei ole aikaa upota käsikirjoitusten maailmaan. Olen huomannut parin viime vuoden aikana, että apurahojen hakuajat ajoittuvat useimmiten ajankohtaan, jolloin kaikki työt kasautuvat päälle, eivätkä edes kauniit unet lupaa kirjoitusaikaa saati -rauhaa.

Nyt olen rustaillut alkuvuoden hakemuksia sekä selvityksiä edellisistä saamisista. Haluaisin niin kirjoittaa – ja halu vain kasvaa! – mutta tällä hetkellä aika ei anna myöten. Ensin täytyy keskittyä lehteen, opetukseen sekä muutamaan muuhun projektiin. Vasta sitten, myöhemmin keväällä. Ehkä. Huoh. Olisi paljon antoisampaa rustata hakemuksia luovan työn tuoksinnasta, mutta alkuvuosi ja lokakuu ovat yleensä niitä kiireisimpiä aikoja muussa elämässä.

Lisäksi huomaan koko ajan kirjoittavani ”apuraja” sekä ”ivan-numero”. Toivottavasti avun rajat eivät tule kohdallani vielä vastaan.