Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut (Savukeidas 2016)

Kirsi Alanivan käsikirjoitus Villa Vietin linnut voitti Savukeidas-kustantamon romaanikilpailun ja julkaistiin alkuvuodesta 2016. Samaisella romaanilla kustantamo aloitti myös kotimaisen proosan julkaisemisen.

Ellie janoaa rakkautta jo nuorella iällä. Hän asuu äitinsä kanssa eristyksissä vanhassa rapistuvassa kartanossa, jota heillä ei ole varaa korjata. Hänen maailmansa muodostuu tarinoista, joita suvun jäsenistä liikkuu. Sitä mukaa kun Ellie kasvaa ja ottaa ensi askeleita aikuisuuden kynnykselle, äiti käpertyy yhä tiukemmin omaan, muilta suljettuun maailmaansa.

Tunnelma on läpi kirjan kohtalokas ja synkkä, ilmassa leijuu hipaus toivottomuutta: mikään ei muutu, eikä tuhoa voi estää. Dekadentti, lähes goottilainen tunnelma maagisine yksityiskohtineen pitää otteessaan jo ensi sivuilta lähtien. Kieli tukee hyvin kuvattavaa maailmaa, ja teosta on vaikea laskea käsistään, sillä tarina kummallisine piirteineen vie mukanaan.

Kirjan heikkoudeksi jää materiaalin paljous suhteessa sivumäärään. 182 sivuun on työnnetty useamman hahmon tragedia, useita sivujuonteita ja mielenkiintoisia haaroja, joista osa jää ikävästi lähtökuoppiinsa. Romaani olisi kaivannut joko rohkeaa laajentamista tai sitten materiaalin karsimista. Pienoisromaaniksi Villa Vietin linnut on pumpattu niin täyteen, että kokonaisuus on ratketa liitoksistaan.

Niin tai näin, Villa Vietin linnut kertoo tästä huolimatta persoonallisesta ja vahvasti omaäänisestä kirjailijasta. On mielenkiintoista nähdä, mihin kirjailijan polku Alanivan seuraavaksi vie. Alku on ainakin todella lupaava. Suosittelen romaania kaikille, jotka pitävät hieman oudoista ja vinksahtaneista maailmoista sekä nostalgiasta, jossa on ripaus makaaberia.

Jaakko Hämeen-Anttila, Venla Rossi: Nälästä nautintoihin (Otava 2015)

Yksi nautinnollisimmista lukemistani tietokirjoista pitkiin aikoihin on professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja ruokatoimittaja Venla Rossin teos Nälästä nautintoihin. Ruoan tarina. Artikkelikokoelma sisältää ruokaa ja syömisen kulttuuria eri kantilta tarkastelevia esseemäisiä tekstejä. Skaala on laaja, aina ruoan kielellisistä ulottuvuuksista kemiallisten prosessien historiaan saakka – ja ruokajournalismiin!

Tietokirjoissa rakastan ennen kaikkea pienten anekdoottien ja historiallisten detaljien paljoutta. Suuret linjat ovat kiehtovia, mutta yksityiskohdat todella tuovat ymmärrystä käsiteltävään asiaan aivan eri tavalla, etenkin jos aihe on muuten arkinen, kuten ruoka. Esimerkiksi monikaan ei välttämättä tiedä, että ketsuppi on alun perin kiinalainen mädätetystä kalasta valmistettu yleiskastike, joka muuntui mutkien kautta sokeriseksi tomaattilitkuksi.

Nälästä nautintoihin on hyvin toteutettu kokonaisuus, joka nappaa keitokseensa mukaan sopivasti historiaa, kirjallisuutta ja yhteiskunnallisia tieteitä. Vaikka moni asia on varmasti selvää kauraa ruokahistorian ja -kulttuurin harrastajalle, on teokseen aiheen ja käsittelytavan laajuuden kautta saatu varmasti paljon uutta tietoa himoharrastajallekin. Teos ei nimittäin pelkästään käsittele ruokaa ja syömistä, vaan koko ravinnon ympärille kehkeytynyttä kulttuuria – ja tämän kautta myös nälkää.

Ruoan ja syömisen synnyttämiä sosiaalisia tapoja käsittelevät esseet toivat sopivaa vastapainoa konkreettiseen murkinaan keskittyviin teksteihin. Näitä ovat mm. ruoan ja syömisen kielellisiä ulottuvuuksia käsittelevä essee ”Gastronomian kielioppi” sekä ruoan medioitumista, ruokakritiikkiä ja -journalismia käsittelevä sekä reseptien tekijänoikeuksia sivuava teksti ”Kaiken keskellä ruoka”.

Kaija Anttonen (toim.): En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta (Kieletär Inari 2015)

Tassu ylös, kuinka moni on lukenut saamelaista kirjallisuutta? Entä saamelaista runoutta, saati nykyrunoutta? Kirjaston runo-osaston uutuushyllystä löysin ilokseni Kaija Anttosen suomentaman ja toimittaman teoksen En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta (2015).

Kokoelman aluksi on Hanna Mattilan valaiseva ja äärimmäisen mielenkiintoinen artikkeli ”Saamelainen runous eilen ja tänään”, jossa tarkastellaan saamenkielisen kirjallisuuden – ja etenkin runouden – kehityskulkua historian hämäristä tälle vuosikymmenelle. Myönnän, ettei minulla ole laisinkaan pohjatietoa saamenkielisestä runoudesta, joten historiaosuus tuli tarpeeseen. En edes tiennyt, että 1800-luvulla pappi Anders Fjellner ryhtyi keräämään joikurunoja ja halusi luoda saamelaisille oman kansalliseepoksen.

Anttonen on valinnut toimittamaansa nykyrunouden kokoelmaan seitsemän runoilijaa: Rawdna Carita Eira, Sara Margrethe Oskal, Rose-Marie Huuva, Inghilda Tapio, Synnøve Persen, Rauni Magga Lukkari sekä Nils-Aslak Valkeapää. Suomalaiselle lukijalle tutuin heistä on luultavasti jo edesmennyt Nils-Aslak Valkeapää. Muut runoilijat ovat elossa ja aktiivisia.

Valituille runoille on yhteistä tiivis, selkeä ja maanläheinen ilmaisu. Saamelainen runous pohjautuu joikuperinteeseen, joka on muovannut nykyrunoutta vahvasti esimerkiksi säkeiden pituuksien ja sanojen onomatopoettisten piirteiden suhteen. Runoudella on Mattilan mukaan erityinen asema saamenkielisellä kirjallisuuden kentällä. Pienellä kielialueella on vaikea saada jatkuvaa ja vakaata kustannustoimintaa, mikä vaikuttaa esimerkiksi hitaamman proosakirjallisuuden marginaaliseen asemaan nykykirjallisuuden kentällä.

Kokoelman runot ammentavat paljon luonnosta, kuten saamelainen runous Mattilan ja Anttosen mukaan muutenkin. Luontokuvien ja vuodenkierron eri hetket kuvaavat usein konkreettisen elämän lisäksi myös laajempia teemoja, joko yhteiskunnellisia, yhteisöllisiä tai yksilöllisiä.

Kokoelman aloittavan Eiran runoudessa on tunnistettava mutkaton suhde luontoon ja itseen: ”alasti järvessä/ pikkukalat pyrähtelevät/ kutittavat/ vatsaa” sekä ”haluan piiloutua/ hiekkatörmään/ pääskyjen pesiin// kikattaa kanervakukkien takana”. Oskalin runoissa taas paistaa vahvemmin pettymyksen, sanattoman ahdistuksen ja levottomuuden tunteet. Huuvan tekstit pureutuvat selkeäsanaisemmin kansallisiin kipupisteisiin sekä tuskaan: ”Olin vapaa/ kun kätilö/ pesi silmäni/ ja aloin nähdä”. Kokoelman päättää Nils-Askal Valkeapään tuotannosta koottu kimara.

Pidän kovasti tavasta, jolla symbolinen ja konkreettinen vuorottelevat ja limittyvät kokoelman runoissa. Suorasanaisimmat runot, käsittelivät ne sitten yhteiskunnallisia asioita tai eivät, eivät tehneet niin suurta vaikutusta. Alleviivattu kritiikki taiteessa on aina saanut minut kavahtamaan.

Nautin kokoelmasta. Pidän monenlaisesta runoudesta, ja on yksi esimerkki on juuri tällainen vahvasti luontoon kiinnittyvä. Tämä menee nyt hehkutuksen puolelle, mutta olen vain niin innoissani aina kun suomennetaan pienen kielialueen runoutta tai kokoelmallinen proosaa. Niitä lukiessa minulle tulee aina vahvasti sellainen tunne, että pääsen viimein kurkistamaan maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin ollut pääsyä.

Kokoelman runoilijoista Huuvalta, Tapiolta, Lukkarilta sekä Valkeapäältä on suomennettu runoja joko kokoelman verran tai sitten valikoidusti osaksi Laajalti: runoja Saamenmaasta -kokoelmaa (Huuva, Tapio, Marainen & Marainen 2006).

(Buda)pest kesä 2016

Dob utca ei ole Pestin kauneimpia katuja, se on hiukan likainen, raihnainen ja täynnä levotonta liikettä. Sisäpihoilla saa hieman hengähtää, jos niille on pääsy. Olen kuitenkin niin ihastunut tähän kaupunginosaan, seitsemänteen, etten halua asua muualla. Jokaisella matkallani kaupunkiin olen asettautunut tänne, Euroopan suurimman synagogan suojelukseen.

Andrássy útia pitkin kulkee ensimmäinen metrolinjoista. Asemat ovat matalia, ahtaita ja vanhoja, eivät kovin kaukana maan pinnasta, kuten tuoreemmat asemat muilla kaduilla. Sisältä ne ovat vaaleaa ja viininpunaista kaakelia, koristeellisia ja kauniita. Metrot vanhoja, keltaisia, kolisevia. Aivan kuten lähialueen raitiovaunutkin.

Myöhästyin oopperasta yhdellä illalla. Seuraavat esitykset menevät vasta kymmenen päivän päästä. Palasin kadulle nuolemaan näppejäni. Sade tuli ja meni. Täällä on niin lämmin, että sitä tuskin huomaa. Lähes päivittäin ukkostaa, mutta paikalliset säikähtävät sisätiloihin vasta kun myrsky on pään päällä.

Joka puolella on upeita, vanhoja rakennuksia. On barokkia (mm. Euroopan suurin barokkirakennus: Parlamenttitalo), jugendia, neoklassismia ja empirea. Oopperatalo on mielettömän kaunis sisältä, kuten kuvasta näkyy.

Joka päivä kirjoitan kuin riivattu. Niin paljon, että iltaisin olen aivan puhki, ja kun kirjoitan blogia tuntuu että sanat ovat ehtyneet. Olen tyhjentänyt kaiken käsikirjoitukseen. Mutta kerrankin minulla on tunne, että tästä tulee jotakin, suorastaan hyvä. Niin hyvä, etten halua enää laisinkaan palata. Olen hypertilassa ja onnellinen. Tämä kaupunki hurmaa minut joka päivä uudelleen!

Jos piilottaa kameransa, menee paikallisesta. Pyörin ympäri katuja, kävelen helposti 15 kilometriä päivässä. Sen pysäyttää vain ukkonen tai väsymys. Tuulta ei ole nimeksikään, yli 3 m/s tuuli tietää myrskyä. Viilennystä saa vain dippaamalla jalat Tonavaan, mutta helpotus on vain hetkellinen.

Vietän paljon aikaa Damjanich utcalla olevassa kissakahvilassa. (Budapestin toinen kissakahvila on keskustassa Szent István Bazilikan takana.) Täällä kissat ovat huomionkipeitä, asiakkaita on vähän, eikä kahvilassa vietettävää aikaa ole rajoitettu. Sisään pääsee n. 5 euron suuruisella kissanhoitomaksulla, johon sisältyy pala kakkua (vaihtoehtoisesti kaljaa tai viiniä) sekä alkoholittomia juomia niin paljon kuin sielu sietää. Kissoja rakastavan kahvinkittaajan paratiisi.

Kuvassa Macskakávézón oma ihana ruttunaama, Luna.

Judafest 2016 @ Budapest

Olen pian ollut jo viikon Budapestissä. Tänään törmäsin naapurikadulla vilskeeseen ja villiin klezmer-musiikkiin, sen kuuli jo muutaman kadun päähän sisäpihojen kaiun kautta. Suunnistin ääntä kohti, upeaa klarinetti- ja viulumusiikkia!

Kyseessä oli Kazinczy utcan Judafest (a zsidó kultúra ünnepe), joka mainoksen mukaan järjestettiin nyt yhdeksännen kerran. Parin korttelin verran kojuja täynnä juutalaisia herkkuja, košeria košerin perään, jiddišin kielistä kirjallisuutta sekä koristeellisia mezuzoja (ovenpieleen kiinnitettäviä koteloita, joiden sisällä on Tooran jakeita). Ja niin paljon tavaroita, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan!

Ennen kuin huomasinkaan, hymyilevä nainen antoi minulle kultaisen rannekkeen sekä ohjelmalehtisen. Klezmer-ilottelu jatkuu aina kello kahdeksaan asti. Itse kiertelin kojuissa jonkin aikaa, jumituin ruuhkaan ja arvuuttelin jiddišinkielisten elintarvikepakettien sisältöä.

Ostin tapahtumasta yhden kauniin valokuvakirjan sekä tarpeeseen tulevan kangaskassin. Minulla ei ole tietokoneelle omaa salkkua, joten olen kuljettanut sitä mukanani yleensä kangaskassissa. Budapestiin unohdin ottaa sellaisen mukaan, joten olen alkupäivät ravannut tällä erinäisissä kaupoissa etsimässä, josko löytäisin mukavan ja tietokoneelleni sopivan kantokassin.


Ihmisvilinää Kazinczy utcalla.


Mezuzoja.


Herkkuja, joiden nimi ei taltioitunut mieleeni.


Festivaalien materiaalista saldoa!