Péter Esterházy: Pitkin Tonavaa (WSOY 1996/2012)

Olen lähdössä toukokuussa taas Budapestiin. Teoksessaan Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse Unkarin oma vilkkusilmä villimieli Péter Esterházy (s. 1950) kuvaa kotikaupunkiaan Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit -romaanista ”lainaamillaan” lauseilla. Lisäksi hänellä on aimo tukullinen mielipiteitä matkakirjallisuudesta, matkustamisesta, turisteista, historiasta sekä ennen kaikkea Tonavasta.

Teos kulkee monessa aikatasossa: yhdessä eletään vuotta 1965. Hullunkurisen hauska, mutta jostakin syystä kaikkien miesten vihaama Roberto-setä kaappaa 12-vuotiaan sukulaispoikansa ja lähtee valloittamaan Tonavaa. Toisessa tasossa tämä samainen poika matkustaa pitkin Tonavaa Roberton jalanjäljissä 17 vuotta myöhemmin. Samalla hän on Matkailija, jonka Toimeksiantaja on vuokrannut matkustamaan puolestaan. Sähkeillä Matkailija raportoi Vuokraajalleen kulkemistaan poluista ja kujista.

Mikä on Tonava? Ei ainakaan vettä, mikäli on romaania uskominen. Kirjailija on kuitenkin pohtinut, kääntänyt ja vääntänyt asiasta lähes kolmensadan sivun ajan, joten jonkinlainen koira tähän on pakko olla haudattuna. Omien matkojensa ja sattumustensa lisäksi tekstiin on upotettu mm. filosofiaa, historiaa, kommunismia, klassista musiikkia, kipeitä traumoja, kirjoittamisen ja sanan syntymisen prosessin pohtimista sekä kapitalismin hurmaa. Oikeastaan lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Siinä se oli, siitä se pulppusi, ja se oli Tonava! Hetkien hetki, kaiken alku, origo! Olisiko alku aina puhdas? Vai… En rohkene sanoa sitä ääneen. Mitäpä siitä, että lähde oli kuin mikäkin ummehtunut palju, Fontana di Trevin maatiaismuunnos, ja se, joka viskaa siihen kolikon, ei toivo mitään, ei ajattele Maata ei Taivasta, ainoastaan dollarin ja Saksan markan suhdetta…

Hannu Launonen on ehdottomasti huippusuomentaja. Esterházya ei nimittäin lue alkukielellä hullukaan – ja jokaiseen kappaleeseen upotetut monet (monet!) kielileikit ja -pelit vaativat aivan omanlaista luovuutta. Launoselle myönnettiin Janus Pannonius -palkinto vuonna 2014 Unkarin kirjallisuuden tutkimisesta ja kääntämisestä, mutta hän kieltäytyi kunnianosoituksesta eettisistä syistä. Launonen ei saanut selvyyttä palkinnon myöntävän säätiön kytköksistä Unkarin hallintoon kyselyistä huolimatta.

Esterházylta on suomennettu vain kolme kokonaista teosta: mainitun lisäksi on saatavilla Sydämen apuverbit (1991) sekä Nainen (1998). Kaikki on Hannu Launosen osaavaa käsialaa. Sen lisäksi kirjailijalta on käännetty novelleja lehtiin ja ainakin yhteen unkarilaisen proosan kokoelmaan (Miljoona kilometriä Budapestiin, WSOY 1987). Tietääkseni viimeisin käännös on Parnasson Unkari-numerossa 5/2012 julkaistu teksti ”Mikä kunnia kuolla isänmaan puolesta”.

Pitkin Tonavaa -teosta uskallan suositella vain harvoille: niille jotka eivät säikähdä helposti. Teos on nimittäin aikamoista postmodernia sekamelskaa. Jopa minun kärsivällisyyteni oli koetuksella ensimmäisellä lukukerralla. Toisaalta – ehkä juuri siksi – tämä teos on ehtymätön lähde. Jokaisella lukukerralla pääsee entistä syvemmälle, ja kurkottaa voi jokaiseen suntaan, kirjailija sallii sen mielellään.

Lisää:
Mies nimeltä Péter Esterházy -raportti Helsingin kirjamessuilta cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Sydämen apuverbit (WSOY 1991) -arvostelu cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Pitkin Tonavaa Maailmankirjat-sivustolla.

Apurajat

Yksi huono puoli apurahahakemusten kirjoittamisessa on se, että innostun aina uudelleen omista projekteistani. Niistä, joille haen rahoitusta. Minut täyttää yhtäkkinen innostus siitä, että jes: tämä toimii, tästä tulee hieno, en malta odottaa! Pitkin matkaa vierellä kulkenut epävarmuus siirtyy kun kerron työstäni ulkopuoliselle. Usko kirjoittamaani palaa hetkessä ja haluaisin ryhtyä töihin heti nyt nyt NYT.

Ongelmaksi tämä innostus ja varmuus muuttuu siinä vaiheessa kun tajuan, ettei ole aikaa upota käsikirjoitusten maailmaan. Olen huomannut parin viime vuoden aikana, että apurahojen hakuajat ajoittuvat useimmiten ajankohtaan, jolloin kaikki työt kasautuvat päälle, eivätkä edes kauniit unet lupaa kirjoitusaikaa saati -rauhaa.

Nyt olen rustaillut alkuvuoden hakemuksia sekä selvityksiä edellisistä saamisista. Haluaisin niin kirjoittaa – ja halu vain kasvaa! – mutta tällä hetkellä aika ei anna myöten. Ensin täytyy keskittyä lehteen, opetukseen sekä muutamaan muuhun projektiin. Vasta sitten, myöhemmin keväällä. Ehkä. Huoh. Olisi paljon antoisampaa rustata hakemuksia luovan työn tuoksinnasta, mutta alkuvuosi ja lokakuu ovat yleensä niitä kiireisimpiä aikoja muussa elämässä.

Lisäksi huomaan koko ajan kirjoittavani ”apuraja” sekä ”ivan-numero”. Toivottavasti avun rajat eivät tule kohdallani vielä vastaan.

Valonaristusta

Kaksi kevään kursseistani on ääriään myöten täynnä. Tuntuu hyvältä, että ihmiset haluavat kirjoittaa ja saada teksteistään palautetta. Kurssit alkoivat tällä viikolla, sekä ne missä itse opetan että ne joilla istun kiltisti oppilaana. Sähköpostini on jo nyt täysi kaaos, perkasin paniikissa viestejä ja huomasin, että muutaman oli onnistunut livahtaa huomiokykyni ulottumattomiin.

Vuosi on siis lähtenyt käyntiin odottamattoman intensiivisesti. Etenkin, sillä olen ollut myös kipeä. Vuoden ensimmäinen flunssani! Olen kulkenut pää sumussa kylmässä kahdenkymmenen asteen pakkasessa vetisin silmin ja seuraavana päivänä hikoillut lauhkeassa jääkaappi-ilmastossa.

Silmäni eivät suoranaisesti ilahtuneet sään skitsofreniasta. Eilen valo ärsytti niin pahasti, että oli pakko muuttaa pimeään. Ärryin, kun mikään lääke saati silmätipat ei auttanut. Tänään silmät ovat paremmat, olen pitänyt paljon taukoja ja levännyt. Pää on raskas ja paineistettu, mutta sumuisa humina hieman laimennut.

Viikko on ollut järjettömän kiireinen ja täynnä hulinaa. Suureksi osaksi sähläystä ja juoksentelua sinne ja tänne. Turkuun asti en ihan ehtinyt, kun flunssa kaatoi sänkyyn keskellä viikkoa. Mutta muuten. Huh. Kunhan olo tästä kohenee, on mukava paneutua töihin täysin energioin.

Neljä tietokirjaa Venäjästä

Luin viime vuoden puolella paketillisen Venäjää ja venäläisiä koskevaa tietokirjallisuutta. Yksittäisten laajojen arvioiden sijaan (osin koska olen laiska ja toiseksi, lukemisesta on jo hetki), päätin tehdä niistä pienoisen koosteen.


Markku Kivinen, Liisa Vähäkylä (toim.)
Venäjän palatseissa ja kaduilla
Gaudeamus 2015

Tuoretta tutkimustietoa Venäjästä tarjoaa Markku Kivisen ja Liisa Vähäkylän toimittama artikkelikokoelma, joka esittelee yksissä kansissa Venäjää monipuolisesti. Teemojen ja aiheiden kirjo on ilahduttavan laaja: tarkastelun kohteena on muun muassa kotiväkivalta, energiapolitiikka sekä avantgarderunous.

Juuri tämä aiheiden monimuotoisuus ja jokaisessa artikkelissa kuulunut tutkijan oma ääni tekevät teoksesta viehättävän. Myös kokoelman tuoreus on harvinaista herkkua (HUOM. Luin tämän kesällä 2015, kirja ilmestyi toukokuussa): Venäjällä kaikki on koko ajan liikkeessä ja muutamassa päivässä tilanne saattaa olla jo täysin toinen (esimerkkinä Ukrainan ja Krimin tilanne). Kokonaiskuvaa on usein vaikea saada, etenkin kun kyseessä on valtio, jolla on tapana salata ja kieltää tosiasioita. Näin ollen vastajulkaistukin teos saattaa sisältää paljon ”keskeneräistä” tai jopa vanhentunutta tietoa.

Venäjäntutkimusta vaivaa usein vahva omien mielipiteiden ja mieltymysten esilletuominen, mikä saa minut lukijana herkästi kavahtamaan. Tämä näkyy myös muutamassa – etenkin ulkopolitiikkaa – käsittelevässä artikkelissa.

Näistä neljästä lukemastani teoksesta nautin eniten tästä artikkelikokoelmasta sekä sisällöllisesti että lukukokemuksena. Rakastan hyvin kirjoitettua akateemista tekstiä – ja Venäjän palatseissa ja kaduilla tarjoaa sitä.


Kalle Kniivilä
Krim on meidän. Imperiumin paluu
Into 2014

Suomalaisen toimittajan Kalle Kniivilän tuore teos Krim on meidän ei mielestäni yllä aivan aiemman – Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö (2014) – tasolle. Kuten edellinenkin, tämä reportaasimaisella otteella kirjoitettu teos avaa useita tuoreita näkökulmia ja mielipiteitä. Tällä kertaa siihen, mitä Kririmillä oikein tapahtui ja ennen kaikkea: mitä ihmiset ovat näistä tapahtumista mieltä.

Kniivilä antaa äänen sekä Krimin tataareille että venäläismielisille. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hän ei tuomitse. Hänen tyylinsä on niukan journalistinen, helposti luettava ja miellyttävä. En malta odottaa, että Kniivilältä ilmestyy huhtikuussa kolmas reportaasiteos, tällä kertaa Baltian maiden venäläisistä (Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset, Into 2016).

Kniivilän kirja oli näistä neljästä lukijaystävällisin siinä mielessä, ettei aiempaa Venäjän-tuntemusta juurikaan tarvita. Jos Ukrainan kriisi ja Krimin tilanteen viestintä on mennyt ohi tai tuntunut sekavalta, tämä teos valottaa tapahtumien kulkua todella yksityiskohtaisesti.

Kirjoitukseni teoksesta Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö.


Masha Gessen
Kasvoton mies. Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi
Suom. Matti Kinnunen
Seven 2013

Venäläissyntyisen toimittajan ja tietokirjailijan Masha Gessenin teos Kasvoton mies tarjoaa mielenkiintoisia yksityiskohtia venäläisestä johdosta ja Putinin matkasta vallan kahvaan. Gessen onnistuu valaisemaan sitä mekanismia, jonka avulla Putin pääsi asemaansa. Mielenkiintoiseksi teoksen tekee myös hallinnon toiminnan kuvaaminen (kuulostaa tylsältä, mutta Gessen osaa kirjoittaa siitä vetävästi ja ymmärrettävästi).

Kokonaisuudessaan Gessenin teos muistutti populaaria jännityskirjallisuutta: Teos kulkee jouhevasti eteenpäin, ja yllättävän useassa kohdassa tunteet ovat vahvasti edustettuina. Ei ihme, että teos on kiivennyt kansainväliseksi myyntimenestykseksi, siinä kun on kaikki hyvin myyvän tietokirjan ainekset.

Välillä tunteille annetaan jopa hieman kyseenalaista todistus- ja painoarvoa, kuten esimerkiksi kohdassa, jossa kerrottiin Putinin kylmyydestä, joka sai toimittajat ”kauhistumaan”. Tällaisiä ”minulle tuli tunne”-tyyppisiä todisteluja käytetään liian usein ohjaamaan lukijoiden ajatuksia ja tunteita kohti omaa päämärää. Tässä se on yksiselitteisen selkeä: ”Putin on paha”.


Timo Vihavainen
Vanhan Venäjän paluu
Otava 2014

Viimeisenä luin Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen teoksen Vanhan Venäjän paluu. Kirja on tyyliltään suhteellisen vapaamuotoinen tekstikokoelma nyky-Venäjää käsittelevistä artikkeleista, joista osa on julkaistu tutkijan blogissa tai printtimediassa.

Tässä teoksessa Vihavainen tarjoaa mielipiteillä säestetyn katsauksen viimeaikojen tapahtumiin, Putinin hallintoon sekä Venäjän suurvalta-ajan kaipuuseen ja aseman takaisin havittelemiseen. Kiitosta teos saa siitä, että osaa selittää usein melko ymmärrettävällä tavalla monimutkaisia poliittisia kiemuroita.

Vihavainen antaa mielipiteittensä kuulua selkeästi, ja ainakin jotkin kohdat saivat kulmakarvani hienoisesti nousemaan. Teos sopii mielestäni lukijoille, jotka tietävät jo jonkin verran Venäjän asioista tai ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita maan ulko-, sisä- sekä historiapolitiikasta.

Kirjoittajalta ilmestyi viime syksynä Vladimir Suuresta Putiniin. Venäjän sankarit ja epäjumalat (Otava) sekä yhteistyössä Kari Ketolan kanssa Suuri ja mahtava. Venäjän historiaa suomalaisille (Minerva). Näistä kahdesta on tulossa kritiikkiä myöhemmin.


Kaikissa neljässä suhteellisen tuoreessa Venäjää käsittelevässä teoksessa nousi esille maan hallinnon suurvalta-aseman kaipuu ja pyrkimykset saavuttaa se jälleen. Katse historiaan on vahva, ja se jopa jossakin määrin asetetaan haaveelliseksi tulevaisuudenkuvaksi.

Tämä näkökulma avaa mielestäni oivalla tavalla Venäjän ulko- ja sisäpolitiikan viimeaikaisia suuntauksia ja meille länsimaille ”järjettöminä” näyttäytyvien ratkaisujen taustalla olevia motiiveja. Sen myötä päädytään myös (jälleen kerran!) klassiseen kysymykseen siitä, voiko Venäjää ymmärtää. Mielestäni voi, mutta vain sen omilla ehdoilla, mikä vaatii ennakkoluulottomuutta, avoimuutta ja historiatietoisuutta.

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (Idiootti 2015)

Minun ei pitänyt laisinkaan kirjoittaa tästä teoksesta blogiin. Totta puhuen en ollut edes suunnitellut lukevani tätä, ainakaan lähitulevaisuudessa. Kun teos sitten sattuman kautta päätyi muutama päivä sitten käteeni, luin sen suoralta istumalta ja olin aivan myyty.

Uzbekistanissa syntyneen ja kasvaneen Dina Rubinan (s. 1953) Kaksiosainen sukunimi (suom. Tuukka Sandström) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos. Kirja on kolmen laajan novellin (tai pienoisromaanin) yhteisnide. Nimikkoteksti ”Kaksiosainen sukunimi” on tarina isästä, joka jää yksin kasvattamaan toisen miehen lasta. Tarina kerrotaan murrosikäisen Filippin ja ”isän” kohtaamisen aikana käytyjen pitkien monologien avulla.

Keskimmäinen tarina ”Eräs älykkö istahti tielle” on yhtä hulvaton kun kustantamon sille laatima esittelyteksti: ”Eräs älykkö istahti tielle’ kertoo maaseudulle toipumislomalle matkustaneesta oikolukijasta, joka kohtaa Bahtinia harrastavan itsensäpaljastajan.” Tarina on täynnä humoristisia hahmoja ja hassunkurisia hetkiä.

Olen ammatiltani oikolukija, se on, tiedättekö, hyvin kireä ja epäterveellinen työ. Tuhoaa elämänilon. Ei kiinnosta yhtään esimerkiksi olla tekemisissä ihmisten kanssa. Tulee kaikenlaisia tilanteita, sanoja, tunteita… Ja koko ajan tuntuu siltä, että olen jo korjannut ne jonkun kirjailijan tekstistä.

Kirjan päättää novelli nimeltä ”Ljubka”, jossa yksin pienen lapsensa kanssa jäävä lääkäri Irina Mihailovna palkkaa tietämättämään rikollisporukan johtajan kotiinsa taloudenhoitajaksi. Eletään syksyä 1952 pienessä aasialaisessa kylässä, eikä mene kuin hetki ennen kuin Stalinin hallinnon paljastama ”lääkärien salaliitto” täyttää Pravdan sivut.

Tekstit on valittu hyvin: ne ovat kovin erilaisia kerrontaratkaisuiltaan, tunnelmaltaan, teemoiltaan ja aiheiltaan, mutta kaikki on tunnistettavissa saman kirjailijan kädenjäljeksi. Jokaisen novellin asetelmassa on hienoinen absurdi vire, joka on omiaan lisäämään huvittavuutta kaatamatta tarinaa kuitenkaan farssin puolelle.

Novellit ovat ilmestyneet venäjäksi maan dramaattisena vuosikymmenenä (1990 sekä 1994). Siksi onkin yllättävää, että Rubinan tekstit ovat niin hämmentävän lämminhenkisiä ja täynnä empatiaa. Henkilöt rakastavat, ymmärtävät ja säälivät kanssaihmisiään, mutta eivät pelkästään pinnan tasolla, vaan tunne lävistää useamman kerroksen. On lähes mahdotonta lukea liikuttumatta novellia, jossa mies jää kotiin vastasyntyneen kanssa äidin jouduttua sairaalaan.

Rubina vakuutti minut täysin tiiviillä ilmaisullaan, kepeällä tyylillään ja inhimillisillä, lämpimillä tarinoillaan. Kirjailijan tekstejä on käännetty yli 30 kielelle sekä filmatisoitu. Toivon, että tulevaisuus toisi lisää tekstejä myös suomeksi.