Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth (Kansallisooppera)

En ole koskaan nähnyt kyseistä Dmitri Šostakovitšin oopperaa näyttämöllä, mutta olen katsonut vuonna 1966 Neuvostoliitossa tehdyn filmatisoinnin, jossa loistaa yksi upeimmista sopraanoista ikinä – Galina Višnevskaja. (Filmatisointi on nähtävissä kokonaisuudessaan YouTubessa, myös englanniksi tekstitettynä.)

Juoneltaan oopperan tarina on aika klassinen: kauppiaanrouva Katerina Izmailova on epätyydyttävässä avioliitossa ja sortuu suhteeseen aviomiehensä alaisen kanssa. Appiukko Boriksen yllätettyä heidät appi tapetaan, ja lopulta aviomies Izmailovkin. Kun Katerina on menossa naimisiin Sergeinsä kanssa, he jäävät kiinni ja heidät lähetetään pakkotyöhön. Leirillä Sergei iskee jo uuden naisen, ja hylätty Katerina hukuttautuu vetäen Sergein uuden rakkauden Sonjetkan mukanaan.


Svetlana Sozdateleva. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Nyt Kansallisoopperassa nähtävä Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on Norjan kansallisoopperan ja Berliinin Deutsche Operin yhteistuotanto. Suoraan sanottuna en muista, koska olisin viimeksi ollut näin innoissani siitä mitä näen Kansallisoopperan lavalla: Ohjaus, lavastus ja puvustus – kaikki toimii! Jos kokemus pitäisi tiivistää kahteen sanaan, ne olisivat ehdottomasti kalat sekä torvisoittokunta. Ohjaus on groteski, muttei hukuta keskushenkilön tragediaa keveän huumorin alle, päinvastoin: teos on kokonaisuudessaan ja huumorista huolimatta kaikkea muuta kuin kepeä. Groteskit piirteet ja humoristiset hetket ennemminkin estävät kokonaisuutta uppoamasta liian synkkiin vesiin.

Sopraano Svetlana Sozdateleva oli todella upea Katerina Izmailova, ja saikin illan raikuvimmat aplodit. Hän teki keskushahmosta turhautuneisuudessaan umpikujaan eksyvän ja myötätuntoa herättävän. Sozdatelevan laulua olisi kuunnellut mielellään kauemminkin, se sopii mainiosti Šostakovitšin musiikkiin ja Katerinan rooliin. Tenori Alexey Kosarevin Sergei oli juuri esikuvansa kaltainen: karkea ja itsekäs hurmuri, joka lentää iloluontoisena ja intohimoisena kukasta kukkaan.

Pidän kovasti Katerina Izmailovin tarinasta: naisen intohimosta, seksuaalisesta ja emotionaalisesta turhautumisesta sekä lopulta murhaan päättyvästä oman vapauden puolustamisesta. Lisäksi vielä tapahtumapaikan eristyneisyys ja karu miljöö tuovat oman säväyksensä ja tekevät kauppuaanrouvan tarinasta entistä ahdistavamman.

Produktio osoitti sen, kuinka tärkeä rooli ohjauksella, lavastuksella, puvustuksella ja koreografialla – ylipäänsä teoksen esiinpanolla – on jännitteen luomisessa. Useimmiten oopperan tarina on kuulijalle tuttu, joten löysässä tai tylsässä ohjauksessa mielenkiinto ei pysy yllä. Tällä kertaa synkeä kauppiaantalo sekä pakkotyöleiri yhdistettynä Šostakovitšin musiikkiin sai sellaisia dramaattisia kierteitä, ettei paremmasta väliä.

Oopperan mielenkiintoisimmat hahmot eivät yllättäen olekaan Katerina sekä hänen rakastajansa Sergei, vaan oopperan keskushahmoksi nouseekin Katerinan rinnalle appiukko Boris. Katerinan aviomiehen isä on kummallinen sekoitus niskaan hengittävää despoottia ja mustasukkaista sovinistia, joka röyhkeydessään varastaa paikan parrasvaloissa jopa rakastajalta. Kansallisoopperan esityksessä Borisin hahmoa esittävä Aleksander Teliga teki Sozdatelevan lisäksi produktion hienoimman roolisuorituksen.

Oli hurmaavaa huomata, että roolilistassa oli mainittu vanginvartijan koira, saksanpaimenkoira Rekku, joka sai myös aplodit esiripun laskeuduttua. On hienoa, että eläimiä käytetään oopperassa (muistan Puccinin Il tritticossa jokunen vuosi sitten käytettäneen kanarialintuja), mutta välillä Šostakovitšin musiikki soi todella kovalla, ja mielessä kävi väkisinkin, mitä koiran herkkä kuulo pitänee metelistä… Jopa Kansallisoopperan sivuilla mainittiin kyseisen oopperan melutason nousevan välillä kohtuuttomasti.


Alexey Kosarev, Svetlana Sozdateleva ja torvisoittokunta. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Seksuaalisuuden tematiikka oli nostettu vahvasti esille, ja se toimi todella hienosti harmaan ja lohduttoman miljöön sekä lavastuksen ”kalanhajuisuuden” vastaparina. Lavan ainoana (visuaalisena) väripilkkuna toimi groteski torvisoittokunta, joka punaisissa paraatipuvuissaan symboloi Katerina Izmailovan sisäistä maailmaa ja kaipuuta tulla tyydytetyksi ja rakastetuksi. Vaskien karnevalistinen visualisointi on ollut oivallinen keksintö, jolle löytyy Šostakovitšin musiikista myös selkeä perusta.

Ymmärrän, että tarkoituksena on kenties ollut korostaa eroottisuutta ja groteskiutta muun muassa lukuisilla fallisilla kaloilla, mutta välillä erotiikkaa oli liiaksikin asti. Joissakin kohdin vitsi lakkasi hymyilyttämästä, eikä ylierotisointi enää perustellut paikkaansa; Viesti olisi niin sanotusti mennyt vähemmälläkin perille. Tämä pienoinen ylilyönti olikin ainoita kauneusvirheitä, joita kokonaisuudesta jäi mieleeni. Kaikin puolin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth oli todella miellyttävä elämys, ja menisin mieluusti katsomaan sen uudestaan.

Ooppera perustuu Nikolai Leskovin samannimiseen pienoisromaaniin (tai laajaan novelliin), joka ilmestyi ensin venäjäksi vuonna 1865 ja suomeksi lähes sata vuotta myöhemmin 1962 Juhani Konkan kääntämänä. Toisin kuin monissa kaunokirjallisista teoksista tehdyissä oopperoissa, Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethissä seurataan uskollisesti alkuperäisteosta, kenties johtuen siitä, että alkuperäistekstikin on selkeästi lyhyempi kuin esimerkiksi muissa oopperahistorian adaptaatioissa.

Dmitri Šostakovitš: Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth
Kansallisooppera 27.1.-24.2.2017
Musiikinjohto Oleg Caetani
Ohjaus Ole Anders Tandberg
Lavastus Erlend Birkeland
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

EDIT. Ooppera on katsottavissa Yle Klassisen kotisivuilla.

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria (SKS 2016)

Petri Pietiläisen teos Koirien maailmanhistoria julkaistiin vuonna 2014. Viime syksynä teos sai parikseen Kissojen maailmanhistorian. ”Ihmisen parhaan ystävän” historiaa en ole vielä lukenut (imaisin sen juuri padilleni Fabulan kautta), mutta Kissojen maailmanhistoria oli vannoutuneena kissanaisena pakko lukea.

Teos seuraa perinteistä historiaa käsittelevän tietokirjan kaavaa: ensin selvitetään tutkittavan kohteen alkua niin terminologisessa kuin biologisessa mielessä ja sitten tekstiä kuljetetaan johdonmukaisesti kohti nykypäivää (ja nykyajan kissavideoita). Tekstien keskellä on yhteesä kolme kuvaliitettä antamaan teokselle hieman visuaalista säväystä. Lisäksi leipätekstin lomaan on upotettu tietoiskuja ja lyhyempiä tekstikokonaisuuksia, joissa käsitellään mielenkiintoisia yksityiskohtia kissojen historiasta.

Pietiläisen kirja kertoo kissojen ja uskontojen yhteenkietoutuneesta historiasta herkullisia ja yllättäviä faktoja. Tarinoiden mukaan esimerkiksi islaminuskon Profeetta Muhammad oli oikea miespuolinen ”crazy cat lady”. Hän oli kiintynyt kissaansa Muezzaan, ja hänen mukaansa kissoja piti kohdella kuin perheenjäseniä. Hänen myös ”kerrotaan saarnanneen seuraajilleen Muezza sylissään”.

Yllättävä nykypäivää koskeva fakta oli se, kuinka kissoja syödään vieläkin Euroopan rajojen sisäpuolella – nimittäin Sveitsissä. Vaikka kissan- ja koiranlihan myyminen on kiellettyä, ihmiset saavat silti laillisesti syödä oman lemmikkinsä, jos sille päälle sattuvat. Nykyisin sosiaalinen stigma on kuitenkin niin suuri, että osa on luopunut kissojen syömisestä tai syö kissanlihaa muilta salassa.

Kissakuvien jakaminen on myös paljon laajempi ja vanhempi ilmiö kuin 2000-luvulla käsin räjähtänyt somekansan villitys. Niin kauan kun valokuvaus on ollut mahdollista, on myös kuvattu kissoja. 1900-luvun alussa ihmiset lähettivät toisilleen postikorttikuvia omista lemmikeistään.

Voisin siteerata teoksesta vaikka kuinka paljon kutkuttavia anekdootteja ja siteerauksia menneisyydestä, mutta olisi kuitenkin parempi, jos itse tarttuisitte kirjaan ja viettäisitte iltoja sen parissa. Ei tarvitse olla vannoutunut kissahullu nauttiakseen Pietiläisen kirjasta: se on yleissivistävä ja -tajuinen teos jokaiselle eläinten ja ihmisten välisestä historiasta kiinnostuneelle.

Olisin kaivannut kuvia erillisten kuvaliitteiden sijasta tekstin lomaan, mutta ymmärrän, että tällä tavalla taitettu ja painettu kirja olisi maksanut luultavasti paljon enemmän kuin nykyinen ratkaisu. Äärimmäiseen esteettiseen kokonaiskokemukseen pyrkivä sisäinen minäni on kuitenkin sitä mieltä, että teos olisi ollut enemmän silmäähivelevä, mikäli kuvat olisi pudoteltu somasti tekstin lomaan.

Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? (Vastapaino 2016)

Moni varmasti tuntee biologi ja kirjailija Tiina Raevaaran proosatuotantoa. Useaan otteeseen palkittu Raevaara on monialainen ja ahkera: proosatuotannon ohella hän on julkaissut tietokirjoja sekä toimii tiedetoimittajana. Hän on kahminut myös palkintoja ja tunnustuksia työstään jokaiselta edellä mainitulla alalla.

Uusin teos Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle on opaskirja tieteestä kirjoittavalle. Teos kuvaa tiedejournalismin eri lajeja (sivuten myös laajojen tiedekirjojen kirjoittamista), ja selittää selkeästi askel askeleelta, miten tiedeteksti syntyy ja mitkä seikat kirjoittajan tulee ottaa huomioon.

Raevaaran teoksessa käyttämät esimerkit ovat mielenkiintoisia ja osa ajankohtaisiakin. Monen teoksessa käsitellyn tiedeuutisen ja -kohun muistaa, ja Raevaara nostaa esille osaamattoman tiedeuutisoinnin vaikutuksia; jos jotakin teoksesta oppi niin se, että tiede ei ole koskaan neutraali asia. Itse en ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä kuinka paljon media on saanut vakiintuneine käytäntöineen globaalia hallaa aikaiseksi. Useamman kerran Raevaara nostaa tästä esimerkkinä ilmastonmuutoksen.

Teos on suorastaan ihanaa luettavaa: teksti on inspiroivaa, helppolukuista, vetävää ja mielenkiintoista. Raevaaran tyyli ei ole laisinkaan opettavainen tai norsunluutornista meitä kirjoittamaan haluavaa rahvasta katsova, vaan hän tuntuu kirjoittavan kuin vertaiselleen.

Vaikka en ole tiedetoimittaja – ja tuskin tulen koskaan varmaan tieteestä kirjoittamaan – teos antoi näkökulmaa tiedejournalismin ongelmakohtiin ja haasteisiin sekä paljon pohdittavaa myös tiedeuutisten lukijalle. Teoksen myötä tiedän lukevani tästä lähin tiedeuutisia erilaisten lasien läpi. Kirjoittamisen lisäksi teos siis opettaa myös lukemaan.

Yksi kirjan ansioista on sen käytännönläheisyys ja sovellettavuus. Monet kirjoittamiseen liittyvät vinkit ovat sovellettavissa tai sellaisinaan käypiä myös muuhun kuin tieteestä kirjoittamiseen. Siksi Raevaaran kirjoittama tieteen yleistajuistamisen opas on hyvä lisä kirjoittamisoppaiden joukkoon. Erityisesti se antaa monia eväitä toimittajille, kirjoitti toimittaja suoraan tieteestä tai ei.

(Tiedeuutisista innostuneen kannattaa käydä Ylen sivuilla äänestämässä vuoden 2016 tiedeuutista.)

PS. Muistin juuri, että olenhan yhden tiedeuutisen kirjoittanut! Kyseessä oli kurssitehtävä, jossa piti löytää historiallinen tiedeuutinen, jota ei ole Suomessa vielä uutisoitu, ja tehdä siitä oma lyhyt versio. En tarkkaan muista omaa uutistani, mutta se liittyi muinaiseen Egyptiin, eturauhassyöpään sekä uuteen kuvaustekniikkaan, jonka avulla muumioista löydettiin syöpäkasvaimia. Muistan tekstin työstämisestä vain sen, kuinka vaikeaa tekniikka- ja lääketieteen sanaston suomentaminen oli.

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo (Idiootti 2016)

Kirja, jossa on kauniit värit ja kannessa Aleksandr Puškin, ei voi olla kovin huono. Pienoisromaanilla Ulkomuseo Idiootti-kustannus jatkaa emigranttikirjailija Sergei Dovlatovin (1941-1990) tuotannon julkaisemista Pauli Tapion mainioina suomennoksina.

Taidemaailman löytämätön nero ja kirjailija Boris Alihanov pakenee vaimoaan ja alkoholismiaan Pihkovan Puškin-museoon. Elämä on romahduspisteessä, mutta turistilaumojen virta käy vakaana museon porteista. Boris kompuroi päivästä toiseen, elää hetki (tai votkapaukku) kerrallaan ja sulkee pakomatkaansa johtaneet seikat tiukasti mielestään.

Eräänä päivänä vaimo saapuu bussilastin mukana ja pyytää lupaa emigroitua maasta heidän lapsensa kanssa. Boris ei halua lähteä Venäjältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä on julkaisemattomana kirjailijana valtiossa, joka ei dissidenttejä arvosta? Pienoisromaani kääntyykin taisteluksi oman itsensä ja ilmaisunhalunsa kanssa ennemmin kuin vaimon tai muiden henkilöiden. Boris ei halua tehdä päätöksiä vaan laittaa mieluummin päänsä pensaaseen: hän jähmettyy ja lamaantuu toimeliaan vaimonsa edessä.

Päähenkilö saa kylmää kyytiä vähän joka suunnasta, niin vaimolta, valtiovallalta kuin kollegoiltaan. Omien sanojensa mukaan hän on ”samanaikaisesti tunnustamaton nero ja joutava kynäilijä”:

– Sekin, miten rakastat sanoja, on järjetöntä, epäterveellistä, sairaalloista ja epäaitoa. Yrität vain oikeuttaa tuon elämän, jota vietät. Ja sinähän elät niin kuin suurikin kirjailija, vaikkei sinulla ole siihen mitään edellytyksiä. Sinun paheillasi pitäisi olla vähintäänkin Hemingway. (s. 13)

En muista aiemmin nauraneeni Dovlatovia lukiessa näin makeasti. Pidän tyylin suorasukaisuudesta, äkkiväärästä huumorista sekä hullunkurisista hahmoista ja tapahtumista. Lakonisen päähenkilön huomiot ympäristöstä ovat osuvia ja hyvin muotoiltuja:

Olen jo aikoja sitten huomannut, että on muutamia yksityiskohtia, joiden kuvaamisessa neuvostotaiteilijoiden innoitus ja suureellisuus eivät tunne rajoja. Huomattavimpia näistä ovat Marxin parta ja Leninin otsa. (s. 29)

Ulkomuseo on hauskin, mutta myös omalla tavallaan traagisin ja synkin kirjailijan tähän mennessä suomennetuista teoksista. Se on kerronnalliselta kokonaisuudeltaan myös perinteisin, ja vaikka anekdootteja ja sivujuonteita löytyy, teoksesta on muodostettavissa selkeämpi juonellinen kokonaisuus verrattuna esimerkiksi Haarakonttoriin, jossa kongressi toimi lähinnä kehyksenä lukuisille tarinoille, muisteloille ja anekdooteille.

Teoksen kääntänyt Pauli Tapio oli Mikael Agricola -palkintoehdokkaana toisella Dovlatov-käännöksellään Matkalaukku. Lisäksi hänet palkittiin Raija Rymin -käännöspalkinnolla Meikäläiset– ja Matkalaukku-suomennoksistaan. Jään odottamaan seuraavia käännöksiä, niitä toivottavasti tulee tulevaisuudessa vielä lisää.

Arvioita Dovlatovin aiemmista teoksista:
Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti 2012)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Anna-Maria Isola, Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (Into 2016)

Anna-Maria Isolan ja Esa Suomisen tietokirja suomalaisesta köyhyydestä oli omalla listallani yksi kevään odotetuin kirja. Toukokuussa kauppoihin saapunut Suomalainen köyhyys on köyhyystutkijoiden kirjoittama ajankohtainen tietopaketti kotimaisesta köyhyydestä, sen luonteesta ja niistä sosiaalisista rakennelmista, jotka johtavat köyhyyteen.

Teos on jaettu osiohin, joissa käsitellään jotakin köyhyyteen liittyvää ilmiötä tai teemaa: tarpeettomuutta, uutta työtä, perinnöllisyyttä, jne. Isola ja Suominen sekoittavat kuulemiaan ja todistamiaan kohtaloita näppärästi tutkimustietojen väliin tuomaan yksilöllisiä kokemuksia ja tuntemuksia rahattomuudesta. Sivuilla tapaa paljon jokapäiväisen köyhyyden parissa taistelevia ihmisiä, ja niitä, jotka eivät enää jaksaisi taistella, mutta pakko ei anna vapaapäiviä.

Kuinka paljon me loppujen lopuksi tiedämme köyhyydestä? Teos murtaa esimerkiksi jämähtänyttä käsitystä siitä, että ihminen olisi itse syypää köyhyyteensä. Lisäksi tutkimus osoittaa, että köyhyys on paljon laajempi ilmiö kuin olemme ymmärtäneetkään, tai että meillä on ollut vanhentunut ja perin stereotyyppinen käsitys köyhyydestä. Köyhyyttä on monenlaista: aineellista ja aineetonta.

Pienilläkin tuloilla voi pärjätä kohtuullisesti, mikäli kulut pysyvät kurissa ja ympärillä on ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen ja elämänhaluun liittyviä mielekkäitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta. (s. 39)

Tutkimus osoittaa, kuinka köyhyys on usein linkittynyt tiukasti esimerkiksi yksinäisyyden, syrjäytyneisyyden sekä (mielen)terveydentilan heikkenemisen kanssa. Teoksessa sivutaankin köyhyyden kanssa viime aikoina vahvasti pinnalla ollutta yksinäisyyttä ja sen suhdetta köyhyyteen. Kirja on siis oivaa luettavaa myös yksinäisyydestä kiinnostuneelle lukijalle.

Teos on tarkoitettu yleistajuiseksi lukemistoksi, mutta välillä lukija saa taistella pitääkseen mielenkiintoa yllä. Välillä kieli nimittäin taantuu aika puisevaksi. Vaikka fakta on äärimmäisen mielenkiintoista, ei tietokirjallisuuden kerronnallisia keinoja ole käytetty hyödyksi. (Se ei tosin ole mikään maailmanloppu, olen lukenut useita tietokirjoja, joita ei yksinkertaisesti jaksa lukea kahta sivua kauemmas. Tähän verrattuna Isolan ja Suomisen synnit ovat vähäiset.)

Teos on sen verran täynnä mielenkiintoista tutkimustietoa nykypäivän suomalaisuudesta, syrjäytymisestä ja köyhyydestä, etten pistä teosta kiertoon niin kuin usein teen, vaan jätän sen omaan hyllyyn. Suomalainen köyhyys auttaa ymmärtämään niitä, joiden arki on pelkkää taistelua niin rahattomuuden, yksinäisyyden, häpeän kuin tarpeettomuudenkin kanssa.