Naisvihamielinen (sisällis)sotaooppera (Il Trovatore/Kansallisooppera)

Claudio Otelli, Elena Stikhina. Kuva: Stefan Bremer

Kansallisoopperan tuore Il Trovatore tuo lavalle Barcelonan Liceu-oopperan näkemyksen sodan kauhuista sekä aimo annoksen naisiin kohdistuvaa seksuaalista sekä muuta väkivaltaa. Koska ensi-ilta on juuri tänä vuonna, ei voi olla tulkitsematta andorralaislähtöisen Joan Anton Rechin produktiota Suomen sisällissodan ja Espanjan nykyisten sisäisten kahnauksien kautta. Mikä olisikaan parempi ooppera kuvaamaan Suomen vuoden 1918 tapahtumia kuin Verdin mahtipontinen spektaakkeli, jossa veli taistelee veljeä vastaan karuun loppuun saakka?

Ohjauksen lisäksi Rechi on myös vastuussa lavastuksesta. Produktio on melko klassinen – menneisyyteen sijoittuva – puvustusta ja koreografiaa myöten, mutta mukaan on saatu useita oivallisia ja tuoreita yksityiskohtia, kuten rovion rakentaminen tuoleista. Läpi oopperan taustalle heijastetaan kollaaseja sekä yksityiskohtia Francisco de Goyan (1746-1828) teoksista: ensin hilpeämpiä alku-uran teoksia, sitten synkempiä aiheita Mustat maalaukset sekä Sodan tuhoja -sarjoista.

Goya seurasi aikanaan ahdistuneena Napoleonin sodan kauhuja, joista teki Sodan tuhoja -nimisen etsaussarjan. Näitä brutaaleja kuvia heijastuu taustalle yhä enemmän oopperan kulkiessa kohti katkeraa loppuaan. Mustavalkoista kuvitusta rikkoo vain punainen veri, josta saadaankin viittaus Suomen sisällissodan katkeransuloisiin väreihin: punaiseen ja valkoiseen.

Silloin kun Goyan esittävät teokset eivät heijastu taustalle, lavaa koristavat maalaustaiteelliset raamit. Hivenen höpsähtäneen oloinen Goya (Timo Paavola) kulkee surullisena hahmona lavalla kuin alleviivaavana tekijänä aina tapahtumien kulminoituessa kohti kriisiä tai kliimaksia. Käsiohjelmassa Rechi sanookin halunneensa ajatusleikin avulla pohtia, miten Goya olisi kertonut trubaduurin tarinan.

Jana Sýkorová, Aquiles Machado, Koit Soasepp. Kuva: Stefan Bremer

Ohjaus onnistuu hyvin yhdistämään kuvataiteen ja visuaalisuuden osaksi kokonaisuutta, vaikka kuvat toki ovat alisteisia itse äänelle ja teatterille. Sen sijaan yritys ympätä myös sana tiiviiksi osaksi oopperaa toi vain sekavuutta kokonaisuuteen. Osa lauseista sopi hyvin, kuten alussa kankaalle heijastuva ”Surullisia aavistuksia siitä, mitä on tapahtuva”, mutta lauseen monistuessa sen teho särkyy. Myöhemmin kankaille heijastuu lisää lauseita, mikä syö sanankäytön tehoa lisää. Useimmat sitaatit, kuten ”haudattiin ja vaiettiin”, voi katsoa viittaavan Suomen sisällissodan luomiin traumoihin, samoin kuin äitien itku toisiaan vastaan nousseiden veljien vuoksi.

Kuvataiteen lisäksi oopperasta nousi esille vahva naisiin kohdistuva raaka väkivalta, joka luultavasti on hivuttanut produktion ikäluokituksen kahdeksaantoista. Joukkoraiskaus, kuristaminen, tukistaminen, hakkaaminen ja viiltely – ja kaikki kohdistuneena naishahmoihin, niin solisteihin, kuoroon kuin avustajiin. Lopussa tapahtuva Manricon kuristaminen taisi olla ainut keskiössä ollut väkivallanteko miestä kohtaan.

Jo aloitus kertoo paljon: kreivi Lunan henkivartiokaartin päällikön kertoessa sotilaille kreivin veljen kohtalosta sotilaat käyvät keittäjättären kimppuun, joukkoraiskaavat ja viiltelevät häntä. Vaikka Conte di Lunan sotilaat oli mahdollista nähdä vain Lunan kreivin naisiin halveksuvasti suhtautumisen ilmentymänä, oli väkivaltaa aivan liikaa. Etenkin Azucenan hidastettu kidutuskohtaus Leononan ja Manricon herkän lemmendueton taustalla oli suorastaan kömpelö.

Ylettömän väkivallan määrä ei aivan avautunut: miksi pitää näyttää pitkitettyjä joukkoraiskaus- ja kidutuskohtauksia, kun sille ei ole suoraa taustaa musiikissa tai libretossa? Mikään produktiossa ei suoranaisesti puolla naisvihalla mässäilyä; toki Conte di Lunalla on sairas ja vääristynyt suhtautuminen naisiin jo pelkän libreton tasolla, mutta tämä yksistään ei riitä taustaksi sille, että koko produktio alistetaan Conte di Lunan sadistisille fantasioille. Toki naisiin on kohdistunut sodissa aina raakaa väkivaltaa, mutta Il Trovatoren ohjaus ei muuta katsojalle oikein suollakaan Goyan hienojen teoksen lisäksi.

Jana Sýkorová Azucenana. Kuva: Stefan Bremer

Rechin Il Trovatoren voi nähdä Lunan kreivin ja mustalaiseukko Azucenan välisenä valtataisteluna. Vaikka kreivi käyttää raakaa väkivaltaa saadakseen tahtonsa läpi, saa vanha mustalaiseukko viekkaudellaan kuitenkin viimeisen sanan – kidutettuna ja alistettuna, mutta vahvana -, ja näyttää näin olevansa kreiviä terävämpi. Vaikka produktiota katsoisikin tällaisena klassisena patriarkaalisuuden ja matriarkaalisuuden välisenä titaanien taistona, ei se silti anna oikeutta täyttää lavaa huonosti perustelluilla raakuuksilla.

Myös solistisuoritukset tukivat näkemystä siitä, että kreivi ja mustalaiseukko olivat oopperan todelliset tähdet. Claudio Otellin Conte di Luna oli vahvaääninen ja vaikuttava; Sari Nordqvist taas kantavalla mezzollaan dramaattisen vahva persoonallisuus, suorastaan luonnonvoima. Usein nimittäin juuri Azucenan roolitus tuottaa pettymyksen joko rooliin sopimattoman (lue: pliisun) äänenvoimakkuuden tai -värin vuoksi. Pääparin, Manricon ja Leonoran, produktio näytti naiiveina rakastavaisina – mitä he oikeastaan ovatkin. Elena Stikhinan sopraano sai ansaitusti raikuvimmat aplodit illan päätteeksi. Harmi, ettei Leonoran rooli yksipuolisuudessaan tarjonnut muuta kuin hienoja aarioita.

Täytyy vielä mainita Verdin tunnetut joukkokohtaukset: erityisesti kuoro teki vaikutuksen. Mauro Fabbri sekä Marge Mehilane saivat oopperan kuoron pistämään parastaan. Kenties suurin pettymys oli ohjauksen naisväkivallan mässäilyn lisäksi Manrico (Aquiles Machado), jonka ääni jäi usein orkesterin ja kuoron alle kovasta yrityksestä huolimatta.

Giuseppe Verdi: Il Trovatore
Kansallisooppera 23.3.-28.4.2018
Musiikinjohto Patrick Fournillier
Ohjaus ja lavastus Joan Anton Rechi
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

Jevgeni Onegin (Kansallisooppera)

Niina Keitel Olgana ja Elena Stikhina Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Niina Keitel Olgana ja Elena Stikhina Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Kansallisoopperan uusi Jevgeni Onegin on kerännyt kiitosta mediassa. Koska kyseessä on yksi lempioopperoistani, odotin mielenkiinnolla, miten tämä uusi produktio eroaa Kansallisoopperan aiemmasta sekä muista näkemistäni Onegineista. Kuten jo kuvista huomaa, kovin radikaali ei tuore produktio ainakaan visuaalisesti ole. Olenkin pistänyt merkille Jevgeni Onegin olevan ooppera, jota näkee todella usein melko klassisiin puitteisiin puettuna. Kenties Tšaikovskin musiikin herkkyys ja yksinkertainen, riisuttu juoni houkuttelee ohjaajat kerta toisensa jälkeen valitsemaan juuri pelkistetyn ja elegantin visuaalisen ilmeen teokselle.

Mutta kuten niin usein aiemminkin, tällainen pelkistys ja kuulaus toimii vain niin saakelin hyvin. Erityisesti ihastuin vinoon lattiaan sekä taustalla olevaan viheriöivään kukkulaan penkkeineen (joka muuttui kaksinkertaistelukohtauksessa talviseksi). Kiinnitin huomiota myös valaistukseen ja lavan värimaailmaan, joiden avulla yksinkertainen näyttämöllepano sai paljon elävyyttä ja dramaattisuutta. Vasta esityksen jälkeen huomasin, että ohjaus, lavastus sekä valaistus ovat kaikki saman henkilön käsialaa. Kenties tämä on syy siihen, että ne toimivat niin hyvin yksiin ja huokuivat samaa vahvaa esteettistä näkemystä. Marco Arturo Marelli selvästi osaa asiansa.

Lavaa käytetään yllättävän paljon syvyyssuunnassa, mikä tuo tietynlaista avaruudellisuuden tuntua ja lisätilaa näyttämön tapahtumille. Ratkaisu on mielenkiintoinen, sillä useimmiten lavaa hyödynnetään ennen kaikkea leveys- tai korkeussuunnassa. Syvyyden käyttäminen tosin aiheutti sen, että solistien äänet kuuluivat välillä toivottua heikommin. Myös kapellimestarin tulkintaa teoksesta on pakko ihmetellä; orkesteri ei juurikaan revitellyt, ja jo alkusoitto kuulosti siltä, että puolet soittajista on lomautettu. ”Himmattu” ja hiljainen soittotapa sointui hyvin teoksen visuaaliseen puoleen ja tuki sitä, mutta mielestäni Tšaikovskin musiikkiin sellainen soittotapa ei sovi. Myös tempo kiinnitti muutaman kerran huomion hitaudellaan.

Musiikillinen orgasmi jäi siis saamatta, erityisesti kun kuoro jatkoi pitkälti orkesterin osoittamalla linjalla. Muutamaa huippukohtaa lukuun ottamatta se ei saavuttanut värisevää ja sydäntä raastavaa tunnetta, mikä Tšaikovskin musiikille on niin ominaista. Lisäksi hiljainen soitto vaikutti siihen, että hahmojen juoksentelu ja tanssiminen kuuluivat selvänä töminänä läpi teoksen.

Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Tuore produktio antaa uudenlaisen ja vivahteikkaamman kuvan Jevgenin hahmosta, mutta sillä hinnalla, että muut hahmot jäävät pitkälti stereotypioiksi itsestään. Alkusoiton aikana käy jo selväksi tulkinnallinen lähtökohta: Jevgeni (Josef Wagner) seuraa takaumana heidän tarinaansa Tatjanan näkökulmasta ja kärsii tietäen, mitä tuleman pitää. Tämä tuskaisa sivustaseuraaminen aiheuttaa kärsivässä Oneginissa sen, että hän repii milloin hiuksiaan, milloin heittäytyy lattialle tai juoksentelee lavalla ympäriinsä turhan tiuhaan. Vaikka epätoivoinen juoksentelu on symbolisena motiivina perusteltu ja kuvastaa hyvin 1800-luvun romantiikan puškinilaista epätoivoa, aiheutti juoksentelu tahattoman koomisen reaktion. Etenkin kun se peittää usein orkesterin soitannan… Wagnerin lavaolemus ja jylhä baritoni kuitenkin ovat omiaan Oneginin roolissa.

Mitä muihin hahmoihin tulee, Olgan (Niina Keitel) pyörähtely ja tanssiminen olivat tyttömäisen ihastuttavia, mutta välillä meno tuntui yltyvän liiaksi suhteessa hillittyyn ympäristöön. Tatjana (Olesya Golovneva) tuntui myös olevan liian roolinsa vanki. Tämä vaikutti siten, että ensimmäistä kertaa samaistuin Oneginiin Tatjanan sijasta; Tatjana on oopperan ensimmäisen kahden näytöksen aikana rasittava ja teinimäinen. Hänen kuulas herkkyytensä ja viattomuutensa taantuu puberteettiseksi obsessaamiseksi. Kyllä minäkin antaisin sellaiselle pakit. Golovnevan ääni on kaunis, ja erityisesti kirjeaariassa sekä finaalissa se on suorastaan huimaava. Finaalissa Tatjanan näyttäessä olevansa moraaliltaan vahva ruhtinaan vaimo Golovneva saa muutenkin rooliin aivan uudenlaista elävyyttä.

Kokonaisuudessa on useita hienoja draamallisia elementtejä, kuten kohtaus, jossa Olga aariansa aikana riisuu ja heittää kengät pitkin lavaa. Myös toisen näytöksen kaksintaistelu sekä haastaminen on toteutettu yllättävästi: Lenski juo ensin viiniä, siirtyy sitten kirkkaisiin ja viskaa hansikkaan sijasta Oneginin silmille lasillisen vodkaa. Rohkea veto on myös miesten sovintoon päättyvä kaksintaistelu, jonka päätteeksi Lenski itse painaa liipasinsa aseen ollessa yhä Oneginin kädessä.

Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Heikki Tuuli
Sopraano Olesya Golovneva Tatjanana. Kuva: Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Vahva symbolien käyttö nousee pelkistetyssä ja tyylikkäässä lavastuksessa esiin kirkkaasti. Metsästys- ja riistasymboliikka seuraa kokonaisuutta alusta lähtien: Jevgeni näyttäytyy Tatjanalle ensimmäistä kertaa metsästyskivääri kourassa, ammutut riistalinnut olallaan. Metsästysteema nousee hallitsevaksi myös Larinien juhlissa, joissa hahmoilla on eläinnaamarit kasvoillaan ja miehet ampuvat aseistaan kultakimalletta. Saalistamisen tematiikka huipentuu makaaberisti Lenskin tappamiseen, minkä jälkeen Onegin ei enää kykene saalistamaan mitään tai ketään.

Kansallisoopperan uusi Jevgeni Onegin on oiva kokonaisuus. Jotkin ratkaisut ihmetyttävät ja herättävät kysymyksiä, kuten talonpoikien kuoron jättäminen pois ensimmäisestä näytöksestä sekä orkesterin hämmentävän hiljainen soittotapa ja awkward tempo. Noin muuten solistien suoritukset olivat nautittavia, eikä suurempia kömmähdyksiä tapahtunut. Loppukaneetiksi sanottakoon, että olisin vain toivonut hieman enemmän ytyä – ja volyymia – musiikkiin. Jevgeni Oneginia ei missään nimessä kannata himmata.

Pjotr Tšaikovski: Jevgeni Onegin
Kansallisoopperassa 17.3.–5.5.2017
Musiikinjohto Mikhail Agrest
Ohjaus, lavastus & valaistus Marco Arturo Marelli
Puvut Dagmar Niefind
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth (Kansallisooppera)

En ole koskaan nähnyt kyseistä Dmitri Šostakovitšin oopperaa näyttämöllä, mutta olen katsonut vuonna 1966 Neuvostoliitossa tehdyn filmatisoinnin, jossa loistaa yksi upeimmista sopraanoista ikinä – Galina Višnevskaja. (Filmatisointi on nähtävissä kokonaisuudessaan YouTubessa, myös englanniksi tekstitettynä.)

Juoneltaan oopperan tarina on aika klassinen: kauppiaanrouva Katerina Izmailova on epätyydyttävässä avioliitossa ja sortuu suhteeseen aviomiehensä alaisen kanssa. Appiukko Boriksen yllätettyä heidät appi tapetaan, ja lopulta aviomies Izmailovkin. Kun Katerina on menossa naimisiin Sergeinsä kanssa, he jäävät kiinni ja heidät lähetetään pakkotyöhön. Leirillä Sergei iskee jo uuden naisen, ja hylätty Katerina hukuttautuu vetäen Sergein uuden rakkauden Sonjetkan mukanaan.


Svetlana Sozdateleva. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Nyt Kansallisoopperassa nähtävä Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on Norjan kansallisoopperan ja Berliinin Deutsche Operin yhteistuotanto. Suoraan sanottuna en muista, koska olisin viimeksi ollut näin innoissani siitä mitä näen Kansallisoopperan lavalla: Ohjaus, lavastus ja puvustus – kaikki toimii! Jos kokemus pitäisi tiivistää kahteen sanaan, ne olisivat ehdottomasti kalat sekä torvisoittokunta. Ohjaus on groteski, muttei hukuta keskushenkilön tragediaa keveän huumorin alle, päinvastoin: teos on kokonaisuudessaan ja huumorista huolimatta kaikkea muuta kuin kepeä. Groteskit piirteet ja humoristiset hetket ennemminkin estävät kokonaisuutta uppoamasta liian synkkiin vesiin.

Sopraano Svetlana Sozdateleva oli todella upea Katerina Izmailova, ja saikin illan raikuvimmat aplodit. Hän teki keskushahmosta turhautuneisuudessaan umpikujaan eksyvän ja myötätuntoa herättävän. Sozdatelevan laulua olisi kuunnellut mielellään kauemminkin, se sopii mainiosti Šostakovitšin musiikkiin ja Katerinan rooliin. Tenori Alexey Kosarevin Sergei oli juuri esikuvansa kaltainen: karkea ja itsekäs hurmuri, joka lentää iloluontoisena ja intohimoisena kukasta kukkaan.

Pidän kovasti Katerina Izmailovin tarinasta: naisen intohimosta, seksuaalisesta ja emotionaalisesta turhautumisesta sekä lopulta murhaan päättyvästä oman vapauden puolustamisesta. Lisäksi vielä tapahtumapaikan eristyneisyys ja karu miljöö tuovat oman säväyksensä ja tekevät kauppuaanrouvan tarinasta entistä ahdistavamman.

Produktio osoitti sen, kuinka tärkeä rooli ohjauksella, lavastuksella, puvustuksella ja koreografialla – ylipäänsä teoksen esiinpanolla – on jännitteen luomisessa. Useimmiten oopperan tarina on kuulijalle tuttu, joten löysässä tai tylsässä ohjauksessa mielenkiinto ei pysy yllä. Tällä kertaa synkeä kauppiaantalo sekä pakkotyöleiri yhdistettynä Šostakovitšin musiikkiin sai sellaisia dramaattisia kierteitä, ettei paremmasta väliä.

Oopperan mielenkiintoisimmat hahmot eivät yllättäen olekaan Katerina sekä hänen rakastajansa Sergei, vaan oopperan keskushahmoksi nouseekin Katerinan rinnalle appiukko Boris. Katerinan aviomiehen isä on kummallinen sekoitus niskaan hengittävää despoottia ja mustasukkaista sovinistia, joka röyhkeydessään varastaa paikan parrasvaloissa jopa rakastajalta. Kansallisoopperan esityksessä Borisin hahmoa esittävä Aleksander Teliga teki Sozdatelevan lisäksi produktion hienoimman roolisuorituksen.

Oli hurmaavaa huomata, että roolilistassa oli mainittu vanginvartijan koira, saksanpaimenkoira Rekku, joka sai myös aplodit esiripun laskeuduttua. On hienoa, että eläimiä käytetään oopperassa (muistan Puccinin Il tritticossa jokunen vuosi sitten käytettäneen kanarialintuja), mutta välillä Šostakovitšin musiikki soi todella kovalla, ja mielessä kävi väkisinkin, mitä koiran herkkä kuulo pitänee metelistä… Jopa Kansallisoopperan sivuilla mainittiin kyseisen oopperan melutason nousevan välillä kohtuuttomasti.


Alexey Kosarev, Svetlana Sozdateleva ja torvisoittokunta. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Seksuaalisuuden tematiikka oli nostettu vahvasti esille, ja se toimi todella hienosti harmaan ja lohduttoman miljöön sekä lavastuksen ”kalanhajuisuuden” vastaparina. Lavan ainoana (visuaalisena) väripilkkuna toimi groteski torvisoittokunta, joka punaisissa paraatipuvuissaan symboloi Katerina Izmailovan sisäistä maailmaa ja kaipuuta tulla tyydytetyksi ja rakastetuksi. Vaskien karnevalistinen visualisointi on ollut oivallinen keksintö, jolle löytyy Šostakovitšin musiikista myös selkeä perusta.

Ymmärrän, että tarkoituksena on kenties ollut korostaa eroottisuutta ja groteskiutta muun muassa lukuisilla fallisilla kaloilla, mutta välillä erotiikkaa oli liiaksikin asti. Joissakin kohdin vitsi lakkasi hymyilyttämästä, eikä ylierotisointi enää perustellut paikkaansa; Viesti olisi niin sanotusti mennyt vähemmälläkin perille. Tämä pienoinen ylilyönti olikin ainoita kauneusvirheitä, joita kokonaisuudesta jäi mieleeni. Kaikin puolin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth oli todella miellyttävä elämys, ja menisin mieluusti katsomaan sen uudestaan.

Ooppera perustuu Nikolai Leskovin samannimiseen pienoisromaaniin (tai laajaan novelliin), joka ilmestyi ensin venäjäksi vuonna 1865 ja suomeksi lähes sata vuotta myöhemmin 1962 Juhani Konkan kääntämänä. Toisin kuin monissa kaunokirjallisista teoksista tehdyissä oopperoissa, Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethissä seurataan uskollisesti alkuperäisteosta, kenties johtuen siitä, että alkuperäistekstikin on selkeästi lyhyempi kuin esimerkiksi muissa oopperahistorian adaptaatioissa.

Dmitri Šostakovitš: Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth
Kansallisooppera 27.1.-24.2.2017
Musiikinjohto Oleg Caetani
Ohjaus Ole Anders Tandberg
Lavastus Erlend Birkeland
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

EDIT. Ooppera on katsottavissa Yle Klassisen kotisivuilla.