Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)

VÄSYNYT EMIGRANTTI
Sergei Dovlatov: Haarakonttori. Alkup. Filial, 1990.
Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2014. 184 s.

Venäläisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi nousseen Sergei Dovlatovin (1943–1990) kolmas suomennos Haarakonttori (Idiootti 2014) jatkaa tasokasta Dovlatov-kirjallisuuden suomennossarjaa. Teoksessa on dokumentinomaisuutta painottava alaotsikko ”radiojuontajan muistiinpanoja”.

Radiojuontaja Dalmatov lähtee vastahakoisesti Yhdysvaltojen itärannikolta Kaliforniaan osallistuakseen neuvostoemigranttien järjestämään symposiumiin. Seminaariohjelman mielekkyyttä hän ei edes pohdi, sillä alusta lähtien on selvää, että konferenssi on Dalmatoville yhtä tyhjän kanssa. Puheenvuorot toistavat ”sitä, mitä vastaavissa tilaisuuksissa on puhuttu jo vuosikymmenien ajan. Amerikan sulatusuunista. Emigranttiesi-isistä. Siitä, millaisella itsepäisyydellä he olivat onnistuneet saavuttamaan hyvinvoinnin.”

Symposiumissa alkoholinhuuruiset emigrantit kiistelevät käsirysyyn saakka Neuvostoliiton tulevaisuudesta. Dalmatov seuraa yhä absurdimmaksi käyvää konferenssia, ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, hotellihuoneen oven taakse ilmestyy hänen ensirakkautensa. Tasja on epätoivottu vieras menneisyydestä: nainen, joka on kerran tuhonnut hänen elämänsä.

Dovlatovin kerronta on tuttua anekdoottimaista virtaa, mutta tyylillisesti edellisiä teoksia hillitympää. Huumori on muuttunut kyynisemmäksi, mutta oivaltavien huomioiden näppärä ja onnistunut sanallistaminen on yhä kohdillaan: ”Olen jo kauan sitten pannut merkille, että kun ihmiseltä vaaditaan idioottimaisuutta, häntä kutsutaan ammattilaiseksi.”

Teoksen piikki ei kohdistu enää pelkästään Neuvostoliittoon, vaan kyseenalaistaa ennen kaikkea emigrantit ja koko ”ulkovenäläisyyden” käsitteen. Farssiksi muodostuneen seminaarin humoristisena huippuna on vaalit, joissa valitaan ”uuden Venäjän” presidentti, pääministeri sekä kollegion puheenjohtaja. Dalmatov seuraa tätä karnevalistista alkoholisirkusta hämmentyneenä ja uupuneena, kunnes lähtee kotiin.

Omaleimaisella tavallaan Dovlatov yhdistää haarakonttori-käsitteen alle sekä omat seikkailunsa naisten parissa että venäläisemigranttien lännessä: ”Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori…….” Kaikesta tarkkailemisesta ja seikkaperäisestä tutkimisesta huolimatta haarakonttori niin feminiinisessä kuin emigraation muodossa jää Dalmatoville absurdiksi ja käsittämättömäksi sekasorroksi.

Haarakonttorin voi nähdä Dovlatovin tuotannon perusteemojen ja -aiheiden eräänlaisena yhteenvetona. Rakkaus naisiin, mielekkään emigraation mahdottomuus sekä taiteilijaidentiteetin häilyvyys ja epävarmuus ovat vahvasti esillä. Vain teoksen sävy poikkeaa selkeästi edeltäjistään.

Dalmatov seuraa sivusta kansanmiestensä kohelluksia, muttei jaksa enää ottaa osaa, eikä oikein kommentoidakaan touhuja. Mitä nyt välillä hieman ihmettelee hurjaksi äityvää menoa. Hän näkee elämänsä yhtenä epäonnistumisien sarjana, ja vaikka paljon on kääritty huumorin huntuun, paistaa sen läpi paljon syvempi, koko elämän lävistävä väsymys. Kirja ilmestyi vain muutama vuosi ennen kirjailijan kuolemaa.

Kriitikko ja kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut kaikki Idiootti-kustannuksen julkaisemat Dovlatov-teokset. Vuonna 2013 Tapio sai suomennoksistaan ansaitusti Raija Rymin -kääntäjäpalkinnon. Kirjan loppuun Tapio on kerännyt pitkän selvennysluettelon henkilöistä ja nimistä, joihin teoksessa on viitattu joko oikeilla nimillään tai peiteltynä. Neuvostoliiton historian hyvin tuntevalle Haarakonttori onkin nautittava intertekstuaalinen viidakko.

Arvio on julkaistu Ajan kohinan numerossa #3-2015.

Péter Esterházy: Pitkin Tonavaa (WSOY 1996/2012)

Olen lähdössä toukokuussa taas Budapestiin. Teoksessaan Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse Unkarin oma vilkkusilmä villimieli Péter Esterházy (s. 1950) kuvaa kotikaupunkiaan Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit -romaanista ”lainaamillaan” lauseilla. Lisäksi hänellä on aimo tukullinen mielipiteitä matkakirjallisuudesta, matkustamisesta, turisteista, historiasta sekä ennen kaikkea Tonavasta.

Teos kulkee monessa aikatasossa: yhdessä eletään vuotta 1965. Hullunkurisen hauska, mutta jostakin syystä kaikkien miesten vihaama Roberto-setä kaappaa 12-vuotiaan sukulaispoikansa ja lähtee valloittamaan Tonavaa. Toisessa tasossa tämä samainen poika matkustaa pitkin Tonavaa Roberton jalanjäljissä 17 vuotta myöhemmin. Samalla hän on Matkailija, jonka Toimeksiantaja on vuokrannut matkustamaan puolestaan. Sähkeillä Matkailija raportoi Vuokraajalleen kulkemistaan poluista ja kujista.

Mikä on Tonava? Ei ainakaan vettä, mikäli on romaania uskominen. Kirjailija on kuitenkin pohtinut, kääntänyt ja vääntänyt asiasta lähes kolmensadan sivun ajan, joten jonkinlainen koira tähän on pakko olla haudattuna. Omien matkojensa ja sattumustensa lisäksi tekstiin on upotettu mm. filosofiaa, historiaa, kommunismia, klassista musiikkia, kipeitä traumoja, kirjoittamisen ja sanan syntymisen prosessin pohtimista sekä kapitalismin hurmaa. Oikeastaan lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Siinä se oli, siitä se pulppusi, ja se oli Tonava! Hetkien hetki, kaiken alku, origo! Olisiko alku aina puhdas? Vai… En rohkene sanoa sitä ääneen. Mitäpä siitä, että lähde oli kuin mikäkin ummehtunut palju, Fontana di Trevin maatiaismuunnos, ja se, joka viskaa siihen kolikon, ei toivo mitään, ei ajattele Maata ei Taivasta, ainoastaan dollarin ja Saksan markan suhdetta…

Hannu Launonen on ehdottomasti huippusuomentaja. Esterházya ei nimittäin lue alkukielellä hullukaan – ja jokaiseen kappaleeseen upotetut monet (monet!) kielileikit ja -pelit vaativat aivan omanlaista luovuutta. Launoselle myönnettiin Janus Pannonius -palkinto vuonna 2014 Unkarin kirjallisuuden tutkimisesta ja kääntämisestä, mutta hän kieltäytyi kunnianosoituksesta eettisistä syistä. Launonen ei saanut selvyyttä palkinnon myöntävän säätiön kytköksistä Unkarin hallintoon kyselyistä huolimatta.

Esterházylta on suomennettu vain kolme kokonaista teosta: mainitun lisäksi on saatavilla Sydämen apuverbit (1991) sekä Nainen (1998). Kaikki on Hannu Launosen osaavaa käsialaa. Sen lisäksi kirjailijalta on käännetty novelleja lehtiin ja ainakin yhteen unkarilaisen proosan kokoelmaan (Miljoona kilometriä Budapestiin, WSOY 1987). Tietääkseni viimeisin käännös on Parnasson Unkari-numerossa 5/2012 julkaistu teksti ”Mikä kunnia kuolla isänmaan puolesta”.

Pitkin Tonavaa -teosta uskallan suositella vain harvoille: niille jotka eivät säikähdä helposti. Teos on nimittäin aikamoista postmodernia sekamelskaa. Jopa minun kärsivällisyyteni oli koetuksella ensimmäisellä lukukerralla. Toisaalta – ehkä juuri siksi – tämä teos on ehtymätön lähde. Jokaisella lukukerralla pääsee entistä syvemmälle, ja kurkottaa voi jokaiseen suntaan, kirjailija sallii sen mielellään.

Lisää:
Mies nimeltä Péter Esterházy -raportti Helsingin kirjamessuilta cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Sydämen apuverbit (WSOY 1991) -arvostelu cafepourlesidiots.org-sivustolla.
Pitkin Tonavaa Maailmankirjat-sivustolla.

Neljä tietokirjaa Venäjästä

Luin viime vuoden puolella paketillisen Venäjää ja venäläisiä koskevaa tietokirjallisuutta. Yksittäisten laajojen arvioiden sijaan (osin koska olen laiska ja toiseksi, lukemisesta on jo hetki), päätin tehdä niistä pienoisen koosteen.


Markku Kivinen, Liisa Vähäkylä (toim.)
Venäjän palatseissa ja kaduilla
Gaudeamus 2015

Tuoretta tutkimustietoa Venäjästä tarjoaa Markku Kivisen ja Liisa Vähäkylän toimittama artikkelikokoelma, joka esittelee yksissä kansissa Venäjää monipuolisesti. Teemojen ja aiheiden kirjo on ilahduttavan laaja: tarkastelun kohteena on muun muassa kotiväkivalta, energiapolitiikka sekä avantgarderunous.

Juuri tämä aiheiden monimuotoisuus ja jokaisessa artikkelissa kuulunut tutkijan oma ääni tekevät teoksesta viehättävän. Myös kokoelman tuoreus on harvinaista herkkua (HUOM. Luin tämän kesällä 2015, kirja ilmestyi toukokuussa): Venäjällä kaikki on koko ajan liikkeessä ja muutamassa päivässä tilanne saattaa olla jo täysin toinen (esimerkkinä Ukrainan ja Krimin tilanne). Kokonaiskuvaa on usein vaikea saada, etenkin kun kyseessä on valtio, jolla on tapana salata ja kieltää tosiasioita. Näin ollen vastajulkaistukin teos saattaa sisältää paljon ”keskeneräistä” tai jopa vanhentunutta tietoa.

Venäjäntutkimusta vaivaa usein vahva omien mielipiteiden ja mieltymysten esilletuominen, mikä saa minut lukijana herkästi kavahtamaan. Tämä näkyy myös muutamassa – etenkin ulkopolitiikkaa – käsittelevässä artikkelissa.

Näistä neljästä lukemastani teoksesta nautin eniten tästä artikkelikokoelmasta sekä sisällöllisesti että lukukokemuksena. Rakastan hyvin kirjoitettua akateemista tekstiä – ja Venäjän palatseissa ja kaduilla tarjoaa sitä.


Kalle Kniivilä
Krim on meidän. Imperiumin paluu
Into 2014

Suomalaisen toimittajan Kalle Kniivilän tuore teos Krim on meidän ei mielestäni yllä aivan aiemman – Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö (2014) – tasolle. Kuten edellinenkin, tämä reportaasimaisella otteella kirjoitettu teos avaa useita tuoreita näkökulmia ja mielipiteitä. Tällä kertaa siihen, mitä Kririmillä oikein tapahtui ja ennen kaikkea: mitä ihmiset ovat näistä tapahtumista mieltä.

Kniivilä antaa äänen sekä Krimin tataareille että venäläismielisille. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hän ei tuomitse. Hänen tyylinsä on niukan journalistinen, helposti luettava ja miellyttävä. En malta odottaa, että Kniivilältä ilmestyy huhtikuussa kolmas reportaasiteos, tällä kertaa Baltian maiden venäläisistä (Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset, Into 2016).

Kniivilän kirja oli näistä neljästä lukijaystävällisin siinä mielessä, ettei aiempaa Venäjän-tuntemusta juurikaan tarvita. Jos Ukrainan kriisi ja Krimin tilanteen viestintä on mennyt ohi tai tuntunut sekavalta, tämä teos valottaa tapahtumien kulkua todella yksityiskohtaisesti.

Kirjoitukseni teoksesta Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö.


Masha Gessen
Kasvoton mies. Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi
Suom. Matti Kinnunen
Seven 2013

Venäläissyntyisen toimittajan ja tietokirjailijan Masha Gessenin teos Kasvoton mies tarjoaa mielenkiintoisia yksityiskohtia venäläisestä johdosta ja Putinin matkasta vallan kahvaan. Gessen onnistuu valaisemaan sitä mekanismia, jonka avulla Putin pääsi asemaansa. Mielenkiintoiseksi teoksen tekee myös hallinnon toiminnan kuvaaminen (kuulostaa tylsältä, mutta Gessen osaa kirjoittaa siitä vetävästi ja ymmärrettävästi).

Kokonaisuudessaan Gessenin teos muistutti populaaria jännityskirjallisuutta: Teos kulkee jouhevasti eteenpäin, ja yllättävän useassa kohdassa tunteet ovat vahvasti edustettuina. Ei ihme, että teos on kiivennyt kansainväliseksi myyntimenestykseksi, siinä kun on kaikki hyvin myyvän tietokirjan ainekset.

Välillä tunteille annetaan jopa hieman kyseenalaista todistus- ja painoarvoa, kuten esimerkiksi kohdassa, jossa kerrottiin Putinin kylmyydestä, joka sai toimittajat ”kauhistumaan”. Tällaisiä ”minulle tuli tunne”-tyyppisiä todisteluja käytetään liian usein ohjaamaan lukijoiden ajatuksia ja tunteita kohti omaa päämärää. Tässä se on yksiselitteisen selkeä: ”Putin on paha”.


Timo Vihavainen
Vanhan Venäjän paluu
Otava 2014

Viimeisenä luin Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen teoksen Vanhan Venäjän paluu. Kirja on tyyliltään suhteellisen vapaamuotoinen tekstikokoelma nyky-Venäjää käsittelevistä artikkeleista, joista osa on julkaistu tutkijan blogissa tai printtimediassa.

Tässä teoksessa Vihavainen tarjoaa mielipiteillä säestetyn katsauksen viimeaikojen tapahtumiin, Putinin hallintoon sekä Venäjän suurvalta-ajan kaipuuseen ja aseman takaisin havittelemiseen. Kiitosta teos saa siitä, että osaa selittää usein melko ymmärrettävällä tavalla monimutkaisia poliittisia kiemuroita.

Vihavainen antaa mielipiteittensä kuulua selkeästi, ja ainakin jotkin kohdat saivat kulmakarvani hienoisesti nousemaan. Teos sopii mielestäni lukijoille, jotka tietävät jo jonkin verran Venäjän asioista tai ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita maan ulko-, sisä- sekä historiapolitiikasta.

Kirjoittajalta ilmestyi viime syksynä Vladimir Suuresta Putiniin. Venäjän sankarit ja epäjumalat (Otava) sekä yhteistyössä Kari Ketolan kanssa Suuri ja mahtava. Venäjän historiaa suomalaisille (Minerva). Näistä kahdesta on tulossa kritiikkiä myöhemmin.


Kaikissa neljässä suhteellisen tuoreessa Venäjää käsittelevässä teoksessa nousi esille maan hallinnon suurvalta-aseman kaipuu ja pyrkimykset saavuttaa se jälleen. Katse historiaan on vahva, ja se jopa jossakin määrin asetetaan haaveelliseksi tulevaisuudenkuvaksi.

Tämä näkökulma avaa mielestäni oivalla tavalla Venäjän ulko- ja sisäpolitiikan viimeaikaisia suuntauksia ja meille länsimaille ”järjettöminä” näyttäytyvien ratkaisujen taustalla olevia motiiveja. Sen myötä päädytään myös (jälleen kerran!) klassiseen kysymykseen siitä, voiko Venäjää ymmärtää. Mielestäni voi, mutta vain sen omilla ehdoilla, mikä vaatii ennakkoluulottomuutta, avoimuutta ja historiatietoisuutta.

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (Idiootti 2015)

Minun ei pitänyt laisinkaan kirjoittaa tästä teoksesta blogiin. Totta puhuen en ollut edes suunnitellut lukevani tätä, ainakaan lähitulevaisuudessa. Kun teos sitten sattuman kautta päätyi muutama päivä sitten käteeni, luin sen suoralta istumalta ja olin aivan myyty.

Uzbekistanissa syntyneen ja kasvaneen Dina Rubinan (s. 1953) Kaksiosainen sukunimi (suom. Tuukka Sandström) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos. Kirja on kolmen laajan novellin (tai pienoisromaanin) yhteisnide. Nimikkoteksti ”Kaksiosainen sukunimi” on tarina isästä, joka jää yksin kasvattamaan toisen miehen lasta. Tarina kerrotaan murrosikäisen Filippin ja ”isän” kohtaamisen aikana käytyjen pitkien monologien avulla.

Keskimmäinen tarina ”Eräs älykkö istahti tielle” on yhtä hulvaton kun kustantamon sille laatima esittelyteksti: ”Eräs älykkö istahti tielle’ kertoo maaseudulle toipumislomalle matkustaneesta oikolukijasta, joka kohtaa Bahtinia harrastavan itsensäpaljastajan.” Tarina on täynnä humoristisia hahmoja ja hassunkurisia hetkiä.

Olen ammatiltani oikolukija, se on, tiedättekö, hyvin kireä ja epäterveellinen työ. Tuhoaa elämänilon. Ei kiinnosta yhtään esimerkiksi olla tekemisissä ihmisten kanssa. Tulee kaikenlaisia tilanteita, sanoja, tunteita… Ja koko ajan tuntuu siltä, että olen jo korjannut ne jonkun kirjailijan tekstistä.

Kirjan päättää novelli nimeltä ”Ljubka”, jossa yksin pienen lapsensa kanssa jäävä lääkäri Irina Mihailovna palkkaa tietämättämään rikollisporukan johtajan kotiinsa taloudenhoitajaksi. Eletään syksyä 1952 pienessä aasialaisessa kylässä, eikä mene kuin hetki ennen kuin Stalinin hallinnon paljastama ”lääkärien salaliitto” täyttää Pravdan sivut.

Tekstit on valittu hyvin: ne ovat kovin erilaisia kerrontaratkaisuiltaan, tunnelmaltaan, teemoiltaan ja aiheiltaan, mutta kaikki on tunnistettavissa saman kirjailijan kädenjäljeksi. Jokaisen novellin asetelmassa on hienoinen absurdi vire, joka on omiaan lisäämään huvittavuutta kaatamatta tarinaa kuitenkaan farssin puolelle.

Novellit ovat ilmestyneet venäjäksi maan dramaattisena vuosikymmenenä (1990 sekä 1994). Siksi onkin yllättävää, että Rubinan tekstit ovat niin hämmentävän lämminhenkisiä ja täynnä empatiaa. Henkilöt rakastavat, ymmärtävät ja säälivät kanssaihmisiään, mutta eivät pelkästään pinnan tasolla, vaan tunne lävistää useamman kerroksen. On lähes mahdotonta lukea liikuttumatta novellia, jossa mies jää kotiin vastasyntyneen kanssa äidin jouduttua sairaalaan.

Rubina vakuutti minut täysin tiiviillä ilmaisullaan, kepeällä tyylillään ja inhimillisillä, lämpimillä tarinoillaan. Kirjailijan tekstejä on käännetty yli 30 kielelle sekä filmatisoitu. Toivon, että tulevaisuus toisi lisää tekstejä myös suomeksi.

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo (Idiootti 2015)

Venäläisen Vladimir Jermakovin (s. 1949) vastikään suomennettu esseekokoelma Tolstoin varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet jatkaa Idiootti-kustantamon venäläispainottunutta julkaisuperinnettä. Yhdentoista esseen sekä suomentaja Marja-Leena Mikkolan alkusanat avaavat jälleen yhden mielenkiintoisen ikkunan venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen.

Teoksen alkupuolen esseissä Jermakov käsittelee venäläistä kulttuuria, historiaa ja runoilijan osaa yleisemmällä tasolla. Loppupuolella hän keskittyy tiettyihin valikoituihin kirjailijoihin, heidän tuotantoonsa sekä elämäänsä. Teksteistä huokuu kirjoittajan mieletön tietomäärä. Lisäksi esseet saavat kiitosta asiassa pysymisestä. Jermakov ei lähde kurkottelemaan joka suuntaan, vaan puhuu Vysotskin kohdalla tiukasti Vysotskista ja Dovlatovin kohdalla Dovlatovista.

Mutta. Kirjailija laukoo useita mielipiteitään sekä tulkintojaan suoranaisina totuuksina, eikä läheskään aina perustele väitteitään. Kun tähän vielä ynnää tyylin, joka on maalaileva ja täynnä kielikuvia aina väsymykseen saakka, herää suoranainen lukuärtymys. (Marja-Leena Mikkolalla on varmasti ollut aivan järjetön urakka tämän teoksen kohdalla!) Kun luin teoksesta muita kritiikkejä tuntui siltä, että olen ainoa, joka häiriintyi edes jollakin tasolla näistä lyyrisistä kielikuvavyörytyksistä. Jermakov tosin on myös runoilija, vaikkei hänen tuotantoaan ole muuten tietääkseni suomennettu. Se kaiketi selittänee hieman tuota taipumusta paikoittain hurjaan ja korkealentoiseen lyyrisyyteen.

Esseekokoelma sopii henkilölle, jolle venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri on jo jonkinverran tuttua, ja jolta löytyy myös innokkuutta tutustua Jermakovin pohdintoihin esimerkiksi Olga Sedakovan runoudesta. Itse en aivan varauksetta ihastunut esseistin paikoin ylenpalttiseen tyyliin: liian koukeroinen ilmaisu sekä kyseenalaistamattomat väitelauseet saivat turhautumaan monesti – olisin niin mieluusti halunnut väittää vastaan. Mutta noin muuten kokoelma oli mieluista luettavaa juurikin kirjailijan valtavan tietomäärän sekä käsiteltävien aiheiden puolesta.

Merja Leppälahden kritiikki teoksesta Kiiltomato.net-julkaisussa.