Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (Tammi 2017)

Tammen Keltainen kirjasto julkaisi tänä vuonna laajennetun laitoksen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Sodalla ei ole naisen kasvoja ja vieläpä tuoreen suomennoksen kera. Pauli Tapio on nuori palkittu kääntäjä, jonka monet Dovlatov-suomennokset Idiootti-kustantamolle ovat keränneet paljon kiitosta.

Aleksijevitš kiersi haastattelemassa puna-armeijassa toisen maailmansodan aikaan taistelleita naisia vuosien 1978 ja 2004 välillä. Hän nauhoitti tarinat ja kokosi niistä naisten silmien kautta välittyvän sodan. Naisnäkökulma on ollut etenkin Venäjällä hiljaista historiaa ja jäänyt suurmiestarinoiden jalkoihin, ja aivan kuten Suomessakin, myös sodassa aktiivisia naisia on Venäjällä ylenkatsottu ja syrjitty sodan päätyttyä. Heidän moraaliaan on epäilty ja heitä on pidetty epänaisellisina menneisyytensä vuoksi, vaikkei jälkiä jättävää haavoittumista olisi tapahtunutkaan.

Yksi kouriintuntuva esimerkki naisten kokemusten aliarvioimisesta tulee entisten rintamatyttöjen aviomiesten suusta, ja jopa vuosikymmeniä sodan päätyttyä: ”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia, miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin”, ohjeistaa erään vaimon aviomies häntä, kun toimittaja nauhureineen saapuu paikalle. Jotkut pyytävät, ettei heidän nimeään mainittaisi teoksessa, jottei suvulle koituisi häpeää.

Toinen esimerkki on enemmän rakenteellinen: Aleksijevitšin käsikirjoitus kiertää vuosia kustantamosta toiseen, kun kukaan ei halua julkaista sitä: ”Sota, josta kerron, on liian pelottava. Liikaa kauhua. Liikaa naturalismia. [–] Se on sanalla sanoen väärä sota.” (s. 25). Ihmiset eivät halua kuulla sodan kauhuista, he lukevat ja hokevat mieluummin kaunisteltua kertomusta, jossa uskolliset sotilaat (miehet) välillä joutuvat perääntymään, välillä taas etenevät – ja tekevät sankaritekoja.

Aleksijevitšin keräämät tarinat ja puheenvuorot ovat jaoteltu laajempiin temaattisiin lukuihin. Yhdessä puhutaan rintamarakkaudesta, toisessa sotaan lähtemisestä, ja sodan päättymisestä. Naisia yhdistää suuri vastenmielisyys sotaa ja tappamista kohtaan. Vaikka he olisivat olleet täynnä vihaa ja kostonhimoa saksalaisia kohtaan, useat sotavuodet ovat muuttaneet heidän suhtautumistaan ihmisen ja elämän arvoon.

Osa tytöistä on alaikäisiä lähtiessään rintamalle, osa vasta lapsia. He joko valehtelevat ikänsä tai puskevat muuten tiensä etulinjaan päättäväisyyden ja periksiantamattomuutensa avulla. Tytöt joutuvat ennennäkemättömien ongelmien ja tehtävien eteen. Kuten yksi toteaa, he puolustivat henkensä kaupalla elämää, vaikkeivät tienneet elämästä mitään. Yksi saa ensisuudelmansa ruumiilta, toinen välttelee loppuelämänsä kananlihaa, koska se on niin samanlaista kuin ihmisen. Yksityiskohdat ovat välillä niin hirvittäviä, että pahoinvoinnilta ei voi välttyä.

Joissakin kappaleissa naiset puhuvat luonnosta ja eläimistä. Siitä kuinka eläimiä kävi sääli, ne pakenivat sodan tieltä ja palasivat vasta vuosien päästä tai jäivät sodan jalkoihin, kun eivät tunnistaneet niin poikkeuksellista vaaraa.

Pommituksen aikana meidän seuraamme lyöttäytyi vuohi. Kuttu. Se tuli viereemme makaamaan. Makasi siinä ja huusi. Kun pommitus loppui, se lähti mukaan ja pysyi aina ihmisten lähellä. Olihan sekin elävä olento. Ja tunsi pelkoa. Tulimme johonkin kylään ja puhuimme siellä jollekin naiselle: ’Ottakaa vuohi, sitä käy sääliksi.’ Halusimme pelastaa sen… (s. 185)

Aleksijevitš antaa äänensä sodan kokeneille ja miesten seassa taistelleille naisille, jotka ovat aina jääneet virallisen historian ja maskuliinisten sankaritarinoiden taakse. Teos herättääkin kysymyksen siitä, kuka puhuu ja kenen ääntä kuunnellaan. Neuvostoliitto ja kommunistinen puolue luuli omistavansa historian, mutta vähä vähältä kiiltävä pinta on tieteen, tutkimuksen ja muiden urheiden toimijoiden (kuten toimittajien ja elämäkertureiden) toimesta saanut säröjä ja sivujuonteita.

Aivan kuten Aleksijevitšin Tšernobylin katastrofia ja sen vaikutuksia luotaava teos Tsernobylišta nousee rukous (laajennettu laitos 2015), ei tämäkään ole kovin kevyttä luettavaa. Sodalla ei ole naisen kasvoja on pysäyttävä lukukokemus. Sen pitäisi olla, aivan kuten Tšernobylista nousee rukous -teoksen myös, kouluissa pakollisena luettavana kaikille. Luultavasti yliopistotasolla sitä käytetäänkin, mutta toivoisin teosta nähtävän, jos ei nyt yläasteella, niin ainakin lukiossa.

”Tahdon puhua… Tahdon puhua! Tahdon sanoa sanottavani! Vihdoinkin meitä kuunnellaan. Olemme olleet vaiti niin monta vuotta, jopa kotonakin. Kymmeniä vuosia.” Natalja Ivanovna Sergejeva, sotamies, lääkintäsotilas (s. 64)

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria (SKS 2016)

Petri Pietiläisen teos Koirien maailmanhistoria julkaistiin vuonna 2014. Viime syksynä teos sai parikseen Kissojen maailmanhistorian. ”Ihmisen parhaan ystävän” historiaa en ole vielä lukenut (imaisin sen juuri padilleni Fabulan kautta), mutta Kissojen maailmanhistoria oli vannoutuneena kissanaisena pakko lukea.

Teos seuraa perinteistä historiaa käsittelevän tietokirjan kaavaa: ensin selvitetään tutkittavan kohteen alkua niin terminologisessa kuin biologisessa mielessä ja sitten tekstiä kuljetetaan johdonmukaisesti kohti nykypäivää (ja nykyajan kissavideoita). Tekstien keskellä on yhteesä kolme kuvaliitettä antamaan teokselle hieman visuaalista säväystä. Lisäksi leipätekstin lomaan on upotettu tietoiskuja ja lyhyempiä tekstikokonaisuuksia, joissa käsitellään mielenkiintoisia yksityiskohtia kissojen historiasta.

Pietiläisen kirja kertoo kissojen ja uskontojen yhteenkietoutuneesta historiasta herkullisia ja yllättäviä faktoja. Tarinoiden mukaan esimerkiksi islaminuskon Profeetta Muhammad oli oikea miespuolinen ”crazy cat lady”. Hän oli kiintynyt kissaansa Muezzaan, ja hänen mukaansa kissoja piti kohdella kuin perheenjäseniä. Hänen myös ”kerrotaan saarnanneen seuraajilleen Muezza sylissään”.

Yllättävä nykypäivää koskeva fakta oli se, kuinka kissoja syödään vieläkin Euroopan rajojen sisäpuolella – nimittäin Sveitsissä. Vaikka kissan- ja koiranlihan myyminen on kiellettyä, ihmiset saavat silti laillisesti syödä oman lemmikkinsä, jos sille päälle sattuvat. Nykyisin sosiaalinen stigma on kuitenkin niin suuri, että osa on luopunut kissojen syömisestä tai syö kissanlihaa muilta salassa.

Kissakuvien jakaminen on myös paljon laajempi ja vanhempi ilmiö kuin 2000-luvulla käsin räjähtänyt somekansan villitys. Niin kauan kun valokuvaus on ollut mahdollista, on myös kuvattu kissoja. 1900-luvun alussa ihmiset lähettivät toisilleen postikorttikuvia omista lemmikeistään.

Voisin siteerata teoksesta vaikka kuinka paljon kutkuttavia anekdootteja ja siteerauksia menneisyydestä, mutta olisi kuitenkin parempi, jos itse tarttuisitte kirjaan ja viettäisitte iltoja sen parissa. Ei tarvitse olla vannoutunut kissahullu nauttiakseen Pietiläisen kirjasta: se on yleissivistävä ja -tajuinen teos jokaiselle eläinten ja ihmisten välisestä historiasta kiinnostuneelle.

Olisin kaivannut kuvia erillisten kuvaliitteiden sijasta tekstin lomaan, mutta ymmärrän, että tällä tavalla taitettu ja painettu kirja olisi maksanut luultavasti paljon enemmän kuin nykyinen ratkaisu. Äärimmäiseen esteettiseen kokonaiskokemukseen pyrkivä sisäinen minäni on kuitenkin sitä mieltä, että teos olisi ollut enemmän silmäähivelevä, mikäli kuvat olisi pudoteltu somasti tekstin lomaan.

Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? (Vastapaino 2016)

Moni varmasti tuntee biologi ja kirjailija Tiina Raevaaran proosatuotantoa. Useaan otteeseen palkittu Raevaara on monialainen ja ahkera: proosatuotannon ohella hän on julkaissut tietokirjoja sekä toimii tiedetoimittajana. Hän on kahminut myös palkintoja ja tunnustuksia työstään jokaiselta edellä mainitulla alalla.

Uusin teos Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle on opaskirja tieteestä kirjoittavalle. Teos kuvaa tiedejournalismin eri lajeja (sivuten myös laajojen tiedekirjojen kirjoittamista), ja selittää selkeästi askel askeleelta, miten tiedeteksti syntyy ja mitkä seikat kirjoittajan tulee ottaa huomioon.

Raevaaran teoksessa käyttämät esimerkit ovat mielenkiintoisia ja osa ajankohtaisiakin. Monen teoksessa käsitellyn tiedeuutisen ja -kohun muistaa, ja Raevaara nostaa esille osaamattoman tiedeuutisoinnin vaikutuksia; jos jotakin teoksesta oppi niin se, että tiede ei ole koskaan neutraali asia. Itse en ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä kuinka paljon media on saanut vakiintuneine käytäntöineen globaalia hallaa aikaiseksi. Useamman kerran Raevaara nostaa tästä esimerkkinä ilmastonmuutoksen.

Teos on suorastaan ihanaa luettavaa: teksti on inspiroivaa, helppolukuista, vetävää ja mielenkiintoista. Raevaaran tyyli ei ole laisinkaan opettavainen tai norsunluutornista meitä kirjoittamaan haluavaa rahvasta katsova, vaan hän tuntuu kirjoittavan kuin vertaiselleen.

Vaikka en ole tiedetoimittaja – ja tuskin tulen koskaan varmaan tieteestä kirjoittamaan – teos antoi näkökulmaa tiedejournalismin ongelmakohtiin ja haasteisiin sekä paljon pohdittavaa myös tiedeuutisten lukijalle. Teoksen myötä tiedän lukevani tästä lähin tiedeuutisia erilaisten lasien läpi. Kirjoittamisen lisäksi teos siis opettaa myös lukemaan.

Yksi kirjan ansioista on sen käytännönläheisyys ja sovellettavuus. Monet kirjoittamiseen liittyvät vinkit ovat sovellettavissa tai sellaisinaan käypiä myös muuhun kuin tieteestä kirjoittamiseen. Siksi Raevaaran kirjoittama tieteen yleistajuistamisen opas on hyvä lisä kirjoittamisoppaiden joukkoon. Erityisesti se antaa monia eväitä toimittajille, kirjoitti toimittaja suoraan tieteestä tai ei.

(Tiedeuutisista innostuneen kannattaa käydä Ylen sivuilla äänestämässä vuoden 2016 tiedeuutista.)

PS. Muistin juuri, että olenhan yhden tiedeuutisen kirjoittanut! Kyseessä oli kurssitehtävä, jossa piti löytää historiallinen tiedeuutinen, jota ei ole Suomessa vielä uutisoitu, ja tehdä siitä oma lyhyt versio. En tarkkaan muista omaa uutistani, mutta se liittyi muinaiseen Egyptiin, eturauhassyöpään sekä uuteen kuvaustekniikkaan, jonka avulla muumioista löydettiin syöpäkasvaimia. Muistan tekstin työstämisestä vain sen, kuinka vaikeaa tekniikka- ja lääketieteen sanaston suomentaminen oli.

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo (Idiootti 2016)

Kirja, jossa on kauniit värit ja kannessa Aleksandr Puškin, ei voi olla kovin huono. Pienoisromaanilla Ulkomuseo Idiootti-kustannus jatkaa emigranttikirjailija Sergei Dovlatovin (1941-1990) tuotannon julkaisemista Pauli Tapion mainioina suomennoksina.

Taidemaailman löytämätön nero ja kirjailija Boris Alihanov pakenee vaimoaan ja alkoholismiaan Pihkovan Puškin-museoon. Elämä on romahduspisteessä, mutta turistilaumojen virta käy vakaana museon porteista. Boris kompuroi päivästä toiseen, elää hetki (tai votkapaukku) kerrallaan ja sulkee pakomatkaansa johtaneet seikat tiukasti mielestään.

Eräänä päivänä vaimo saapuu bussilastin mukana ja pyytää lupaa emigroitua maasta heidän lapsensa kanssa. Boris ei halua lähteä Venäjältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä on julkaisemattomana kirjailijana valtiossa, joka ei dissidenttejä arvosta? Pienoisromaani kääntyykin taisteluksi oman itsensä ja ilmaisunhalunsa kanssa ennemmin kuin vaimon tai muiden henkilöiden. Boris ei halua tehdä päätöksiä vaan laittaa mieluummin päänsä pensaaseen: hän jähmettyy ja lamaantuu toimeliaan vaimonsa edessä.

Päähenkilö saa kylmää kyytiä vähän joka suunnasta, niin vaimolta, valtiovallalta kuin kollegoiltaan. Omien sanojensa mukaan hän on ”samanaikaisesti tunnustamaton nero ja joutava kynäilijä”:

– Sekin, miten rakastat sanoja, on järjetöntä, epäterveellistä, sairaalloista ja epäaitoa. Yrität vain oikeuttaa tuon elämän, jota vietät. Ja sinähän elät niin kuin suurikin kirjailija, vaikkei sinulla ole siihen mitään edellytyksiä. Sinun paheillasi pitäisi olla vähintäänkin Hemingway. (s. 13)

En muista aiemmin nauraneeni Dovlatovia lukiessa näin makeasti. Pidän tyylin suorasukaisuudesta, äkkiväärästä huumorista sekä hullunkurisista hahmoista ja tapahtumista. Lakonisen päähenkilön huomiot ympäristöstä ovat osuvia ja hyvin muotoiltuja:

Olen jo aikoja sitten huomannut, että on muutamia yksityiskohtia, joiden kuvaamisessa neuvostotaiteilijoiden innoitus ja suureellisuus eivät tunne rajoja. Huomattavimpia näistä ovat Marxin parta ja Leninin otsa. (s. 29)

Ulkomuseo on hauskin, mutta myös omalla tavallaan traagisin ja synkin kirjailijan tähän mennessä suomennetuista teoksista. Se on kerronnalliselta kokonaisuudeltaan myös perinteisin, ja vaikka anekdootteja ja sivujuonteita löytyy, teoksesta on muodostettavissa selkeämpi juonellinen kokonaisuus verrattuna esimerkiksi Haarakonttoriin, jossa kongressi toimi lähinnä kehyksenä lukuisille tarinoille, muisteloille ja anekdooteille.

Teoksen kääntänyt Pauli Tapio oli Mikael Agricola -palkintoehdokkaana toisella Dovlatov-käännöksellään Matkalaukku. Lisäksi hänet palkittiin Raija Rymin -käännöspalkinnolla Meikäläiset– ja Matkalaukku-suomennoksistaan. Jään odottamaan seuraavia käännöksiä, niitä toivottavasti tulee tulevaisuudessa vielä lisää.

Arvioita Dovlatovin aiemmista teoksista:
Sergei Dovlatov: Haarakonttori (Idiootti 2014)
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti 2012)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Anna-Maria Isola, Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (Into 2016)

Anna-Maria Isolan ja Esa Suomisen tietokirja suomalaisesta köyhyydestä oli omalla listallani yksi kevään odotetuin kirja. Toukokuussa kauppoihin saapunut Suomalainen köyhyys on köyhyystutkijoiden kirjoittama ajankohtainen tietopaketti kotimaisesta köyhyydestä, sen luonteesta ja niistä sosiaalisista rakennelmista, jotka johtavat köyhyyteen.

Teos on jaettu osiohin, joissa käsitellään jotakin köyhyyteen liittyvää ilmiötä tai teemaa: tarpeettomuutta, uutta työtä, perinnöllisyyttä, jne. Isola ja Suominen sekoittavat kuulemiaan ja todistamiaan kohtaloita näppärästi tutkimustietojen väliin tuomaan yksilöllisiä kokemuksia ja tuntemuksia rahattomuudesta. Sivuilla tapaa paljon jokapäiväisen köyhyyden parissa taistelevia ihmisiä, ja niitä, jotka eivät enää jaksaisi taistella, mutta pakko ei anna vapaapäiviä.

Kuinka paljon me loppujen lopuksi tiedämme köyhyydestä? Teos murtaa esimerkiksi jämähtänyttä käsitystä siitä, että ihminen olisi itse syypää köyhyyteensä. Lisäksi tutkimus osoittaa, että köyhyys on paljon laajempi ilmiö kuin olemme ymmärtäneetkään, tai että meillä on ollut vanhentunut ja perin stereotyyppinen käsitys köyhyydestä. Köyhyyttä on monenlaista: aineellista ja aineetonta.

Pienilläkin tuloilla voi pärjätä kohtuullisesti, mikäli kulut pysyvät kurissa ja ympärillä on ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen ja elämänhaluun liittyviä mielekkäitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta. (s. 39)

Tutkimus osoittaa, kuinka köyhyys on usein linkittynyt tiukasti esimerkiksi yksinäisyyden, syrjäytyneisyyden sekä (mielen)terveydentilan heikkenemisen kanssa. Teoksessa sivutaankin köyhyyden kanssa viime aikoina vahvasti pinnalla ollutta yksinäisyyttä ja sen suhdetta köyhyyteen. Kirja on siis oivaa luettavaa myös yksinäisyydestä kiinnostuneelle lukijalle.

Teos on tarkoitettu yleistajuiseksi lukemistoksi, mutta välillä lukija saa taistella pitääkseen mielenkiintoa yllä. Välillä kieli nimittäin taantuu aika puisevaksi. Vaikka fakta on äärimmäisen mielenkiintoista, ei tietokirjallisuuden kerronnallisia keinoja ole käytetty hyödyksi. (Se ei tosin ole mikään maailmanloppu, olen lukenut useita tietokirjoja, joita ei yksinkertaisesti jaksa lukea kahta sivua kauemmas. Tähän verrattuna Isolan ja Suomisen synnit ovat vähäiset.)

Teos on sen verran täynnä mielenkiintoista tutkimustietoa nykypäivän suomalaisuudesta, syrjäytymisestä ja köyhyydestä, etten pistä teosta kiertoon niin kuin usein teen, vaan jätän sen omaan hyllyyn. Suomalainen köyhyys auttaa ymmärtämään niitä, joiden arki on pelkkää taistelua niin rahattomuuden, yksinäisyyden, häpeän kuin tarpeettomuudenkin kanssa.