Judafest 2016 @ Budapest

Olen pian ollut jo viikon Budapestissä. Tänään törmäsin naapurikadulla vilskeeseen ja villiin klezmer-musiikkiin, sen kuuli jo muutaman kadun päähän sisäpihojen kaiun kautta. Suunnistin ääntä kohti, upeaa klarinetti- ja viulumusiikkia!

Kyseessä oli Kazinczy utcan Judafest (a zsidó kultúra ünnepe), joka mainoksen mukaan järjestettiin nyt yhdeksännen kerran. Parin korttelin verran kojuja täynnä juutalaisia herkkuja, košeria košerin perään, jiddišin kielistä kirjallisuutta sekä koristeellisia mezuzoja (ovenpieleen kiinnitettäviä koteloita, joiden sisällä on Tooran jakeita). Ja niin paljon tavaroita, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan!

Ennen kuin huomasinkaan, hymyilevä nainen antoi minulle kultaisen rannekkeen sekä ohjelmalehtisen. Klezmer-ilottelu jatkuu aina kello kahdeksaan asti. Itse kiertelin kojuissa jonkin aikaa, jumituin ruuhkaan ja arvuuttelin jiddišinkielisten elintarvikepakettien sisältöä.

Ostin tapahtumasta yhden kauniin valokuvakirjan sekä tarpeeseen tulevan kangaskassin. Minulla ei ole tietokoneelle omaa salkkua, joten olen kuljettanut sitä mukanani yleensä kangaskassissa. Budapestiin unohdin ottaa sellaisen mukaan, joten olen alkupäivät ravannut tällä erinäisissä kaupoissa etsimässä, josko löytäisin mukavan ja tietokoneelleni sopivan kantokassin.


Ihmisvilinää Kazinczy utcalla.


Mezuzoja.


Herkkuja, joiden nimi ei taltioitunut mieleeni.


Festivaalien materiaalista saldoa!

Apurajat

Yksi huono puoli apurahahakemusten kirjoittamisessa on se, että innostun aina uudelleen omista projekteistani. Niistä, joille haen rahoitusta. Minut täyttää yhtäkkinen innostus siitä, että jes: tämä toimii, tästä tulee hieno, en malta odottaa! Pitkin matkaa vierellä kulkenut epävarmuus siirtyy kun kerron työstäni ulkopuoliselle. Usko kirjoittamaani palaa hetkessä ja haluaisin ryhtyä töihin heti nyt nyt NYT.

Ongelmaksi tämä innostus ja varmuus muuttuu siinä vaiheessa kun tajuan, ettei ole aikaa upota käsikirjoitusten maailmaan. Olen huomannut parin viime vuoden aikana, että apurahojen hakuajat ajoittuvat useimmiten ajankohtaan, jolloin kaikki työt kasautuvat päälle, eivätkä edes kauniit unet lupaa kirjoitusaikaa saati -rauhaa.

Nyt olen rustaillut alkuvuoden hakemuksia sekä selvityksiä edellisistä saamisista. Haluaisin niin kirjoittaa – ja halu vain kasvaa! – mutta tällä hetkellä aika ei anna myöten. Ensin täytyy keskittyä lehteen, opetukseen sekä muutamaan muuhun projektiin. Vasta sitten, myöhemmin keväällä. Ehkä. Huoh. Olisi paljon antoisampaa rustata hakemuksia luovan työn tuoksinnasta, mutta alkuvuosi ja lokakuu ovat yleensä niitä kiireisimpiä aikoja muussa elämässä.

Lisäksi huomaan koko ajan kirjoittavani ”apuraja” sekä ”ivan-numero”. Toivottavasti avun rajat eivät tule kohdallani vielä vastaan.

Valonaristusta

Kaksi kevään kursseistani on ääriään myöten täynnä. Tuntuu hyvältä, että ihmiset haluavat kirjoittaa ja saada teksteistään palautetta. Kurssit alkoivat tällä viikolla, sekä ne missä itse opetan että ne joilla istun kiltisti oppilaana. Sähköpostini on jo nyt täysi kaaos, perkasin paniikissa viestejä ja huomasin, että muutaman oli onnistunut livahtaa huomiokykyni ulottumattomiin.

Vuosi on siis lähtenyt käyntiin odottamattoman intensiivisesti. Etenkin, sillä olen ollut myös kipeä. Vuoden ensimmäinen flunssani! Olen kulkenut pää sumussa kylmässä kahdenkymmenen asteen pakkasessa vetisin silmin ja seuraavana päivänä hikoillut lauhkeassa jääkaappi-ilmastossa.

Silmäni eivät suoranaisesti ilahtuneet sään skitsofreniasta. Eilen valo ärsytti niin pahasti, että oli pakko muuttaa pimeään. Ärryin, kun mikään lääke saati silmätipat ei auttanut. Tänään silmät ovat paremmat, olen pitänyt paljon taukoja ja levännyt. Pää on raskas ja paineistettu, mutta sumuisa humina hieman laimennut.

Viikko on ollut järjettömän kiireinen ja täynnä hulinaa. Suureksi osaksi sähläystä ja juoksentelua sinne ja tänne. Turkuun asti en ihan ehtinyt, kun flunssa kaatoi sänkyyn keskellä viikkoa. Mutta muuten. Huh. Kunhan olo tästä kohenee, on mukava paneutua töihin täysin energioin.