Katharsis Ateenassa

Katharsis Ateenassa

En usein lomaile. Ehkä pitäisi. Lasken lomaksi jo muutaman päivän ilman kaukaista ajatustakaan töistä, mikä useimmille tarkoittaa lähinnä arkista viikonloppua. Itse pakerran projektieni parissa seitsemän päivää viikossa. Useimmiten se ei haittaa, mutta joskus on hyvä irtautua.

Viimeksi lomailin viisi päivää heinäkuussa. Nyt olin viikon Kreikassa: myöhästyneen joulun ja uudenvuoden verran. Sen lisäksi, että lepo tuli tarpeeseen (nukuin noin 9–10 tuntia joka yö), en voinut uskoakaan, että lomalla oleminen voisi olla niin ihanaa. Ja että lomalta, näinkin lyhyeltä, on mahdollista palata onnellisena ja kaikkensa antaneena.

Aktiivilomia karsastavana meillä oli jokaiselle päivälle jokin tehtävärasti, joten tekemistä riitti enemmän kuin tarpeeksi. Ihmettelenkin, etten ahdistunut alituisesta juoksentelusta. Otin tietokoneeni mukaan, mutten avannut sitä viikkoon. Viikkoon! Kaiken lisäksi luin vain yhden kirjan ja senkin suurimmaksi osaksi mennessä ja tullessa.

En ole ikinä pitänyt Kreikkaa tai Ateenaa mitenkään erityisenä matkakohteena. Olen ollut Ateenassa kerran aiemmin – myöskin tammikuussa – mutta tällä kertaa kaupunki lumosi minut täydellisesti. Asuin Akropoliin vieressä, mutta pääsin helposti sujahtamaan Koukakin kaupunginosan kapeille kujille herkullisten ruokapaikkojen ja kahviloiden äärelle. Kiipesin kolmelle suurelle kukkulalle, n. 300 metrin korkeuteen (Lykavittós) ja nautin panoraamanäkymästä 3,5 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin.

Fresco Kansallisessa arkeologian museossa.

Join kahvia, kahvia, kahvia, kreikkalaista viiniä ja söin baklavaa, lokumia, spanakopitaa, hortaa, yemistaa sekä kymmeniä herkkuja joille en löydä nimiä. Ikävöin ruokia jo nyt. Etenkin pientä hurmaavaa kolmen naisen ylläpitämää ruokapaikkaa, joka täyttyi boheemeista tupakkaa polttavista valtiotieteiden opiskelijoista, ja jossa eri ruokalajeja kannettiin suurilla lautasilla eteemme peräjälkeen uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Yritin laskea kuinka montaa eri lajia ahdoimme itseemme, mutta sekosin laskuissa puolentoista tunnin ruokailun jälkeen. En ole eläissäni syönyt niin kauan ja niin montaa eri sorttia purtavaa kirjaimellisesti yhdellä istumalla.

Opin myös, että feta ja hunaja muodostavat keskenään taivaallisen liiton.

Ja ne aamut! Aurinko nousi kun raahauduimme etelään antavalle parvekkeelle syömään aamiaista: kreikkalaista jogurttia pähkinöillä ja hunajalla! Lämpö kipusi usein +15–16 asteeseen, ja harvoina hetkinä tuntuva tuuli oli leppeä. Kevät oli kukkeimmillaan, linnut lauloivat ja perhoset liitelivät Filopappoksen kukkulalla ja Akropoliilla. Paikalliset puhuivat talvesta ja kylmästä, kulkivat toppatakit yllä, pipo päässä ja kertoivat odottavansa kevättä. Mutta mikä ihme on kevät, jos ei perhoset ja kukkien runsas tuoksu!?

Vain yhtenä aamupäivänä satoi, ja saimme todistaa kuinka liukkaita antiikkiset marmoriportaat voivat olla. Kuulimme, että kolme viikkoa takaperin Ateenassa oli satanut lunta. Liukkaus oli tehnyt monesta paikasta niin vaarallisen, että koko Akropolis suljettiin ikävien seurausten välttämiseksi.

Kaksi nälkäistä kattia Akropoliin etelärinteellä.

Olimme kaupungissa suorastaan kreivin aikaan. Mikäli matkustaa Ateenaan, kannattaa valita ajaksi tammi-helmikuu. Tällöin sää on kuin Suomen toukokuussa, mutta välttyy sesongin ikäviltä piirteiltä; pääsyliput moniin museoihin (myös Akropoliin kukkulalle) ovat sesongin ulkopuolella kirjaimellisesti puolet halvempia kuin maaliskuun ja lokakuun välisenä aikana. Lisäksi turisteja oli yllättävän vähän.

Klassista taidetta rakastavana ihmisenä koin pienoista paniikkia siitä, että museoita oli joka lähtöön. Itse asiassa koko kaupunki oli yksi ulkoilmamuseo! Seitsemän museon ja ulkoilmakohteen lisäksi käytimme yhden päivän matkaan meren äärelle Pireukseen syömään tuoretta kalaa. Kansallinen arkeologinen museo oli täysosuma Akropoliin uuden museon tuottaman hienoisen pettymyksen jälkeen: järkyttävän laajan kokoelman lisäksi siellä on erillinen muinaisen Egyptin osasto kissamuumioineen (oli siellä tavallinenkin ihmismuumio). Toinen helmi oli Benakin islamilaisen taiteen museo Thissio-metroaseman vieressä. Sain kunnian olla ainoa asiakas aamupäivällä.

Oman lukunsa vaatii todelliset ateenalaiset: kissat. Ne ovat kaikkialla, asettuvat milloin sopivan suopeaan ravintolaan tai kahvilaan asumaan ja ovat reviiritietoisia hellyydenkeräilijöitä. Pelkästään Ateenassa on arviolta n. 1 700 kissaa. Osallistuin paikallisen kissansuojelujärjestön järjestämälle ruokintakävelylle (Cat Feeding Tour), jonka aikana annoimme murkinaa ja tuoretta vettä noin viidellekymmenelle nelijalkaiselle Akropoliin etelä- ja länsipuolella.

En olisi koskaan uskonut Ateenaa niin hurmaavaksi paikaksi. En tiennyt, että loma voi onnistua näin täydellisesti. Kaupunki imi minut tyhjäksi kaikesta ja täytti omalla hengellään. Olin katharsiksen äärellä seisoessani Dionysoksen teatterin raunioilla, siellä samassa, jossa Sofokleen, Aiskhyloksen, Euripideen sekä Aristofaneen näytelmiä esitettiin ensimmäisen kerran Dionysia-juhlien teatterimittelöissä tuhansia vuosia sitten. Jos historiasta voi tulla humalaan, niin Kreikassa.

Katti päivälevolla tammikuisena päivänä.

Tieto- ja väitöskirja

Aloitin vuoden 2019 yliopistolla uusien tohtorikoulutettavien seminaarissa. Kuusi tuntia meni sukkelasti, samoin neljä kupillista kahvia ja kauden ensimmäinen laskiaispulla hillolla. Kausi alkoi tänä vuonna myöhään, ensimmäisen runebergini söin jo marraskuun puolivälissä. Lienee kaiketi turha sanoa, että rakastan sesonkiherkkuja?

Tuntuu niin kummalliselta, kun on yhtäkkiä taas opiskelija. On opiskelijanumero ja yliopiston sähköpostiosoite. Saa olla osa akateemista yhteisöä, ahmia tutkimuksia ja pysyä kärryillä siitä mitä tieteen maailmassa tapahtuu. Luulin jo jättäneeni sen taakseni muutama vuosi sitten, mutta tässä se nyt vain on jälleen edessäni sitkeänä ja periksiantamattomana.


Vietin viime elokuun Unkarissa ja pakersin ahkerasti tutkimussuunnitelman parissa. Asteita oli yli 30 ja ilmastointi olematon kaupungin joka kolkassa. Samalla kirjoitin romaania sekä tänä keväänä ilmestyvää teosta. Toukokuussa julkaisen Kosmos-kustantamon kautta ensimmäisen tietokirjani Burleskikirjan. (Päivittelen teokseen liittyviä tietoja yläpalkissa olevaan linkkiin sitä mukaa kun projekti etenee.)

Tietokirjan parissa on kulunut viime kuukaudet joulua ja uuttavuotta myöten. En ole päässyt pitämään lomaa sitten heinäkuun, sillä kirjojen kirjoittamisen ohella toimittajan ja kriitikon työt ovat pitäneet kiireisenä. Jouluaattona tosin tein töitä vain muutaman tunnin, mutta silti. Kunhan saattelen tekstin painoon, pääsen taas keskittymään muihin käsikirjoituksiini. Myös väitöstyö on tarkoitus aloittaa, jotta valmistun joku päivä tohtoriksi.

Aurinko on jo muuttunut jokapäiväiseksi vieraaksi, eikä enää väsytä niin paljon kuin marras-joulukuun taitteessa. Miten ihanaa! Pian on kevät.

Työpäiväkirja #1: Haapsalu

Olen taas tien päällä. Tällä kertaa pystyin välttämään lentämistä, kun tulin ensin laivalla lahden yli Tallinnaan, ja jatkoin siitä matkaani bussilla luoteisrannikolle Haapsaluun.

Haapsalu on hurmaava pieni kaupunki. Sää on huhtikuisen oikutteleva: ensin oli +13 astetta ja leppoisa merituuli, seuraavana päivänä +3 ja aurinko taisteli ilmatilasta räntämyrskyn kanssa. Nyt sää näyttää vakautuneen aurinkoiseen ja leppeään kevätsäähän. Lämpenee hiljakseltaan.

Ikkunasta näkyvät lahti ja meri lukuisine muuttolintuineen, toisista ikkunoista naapurien talojen katot. Kaduilla on rauhallista. Ihmiset lämmittävät asuntojaan puilla, ja vanhassa kaupungissa leijailee alati savun tuoksu, joka tarttuu hiuksiin eikä päästä irti edes nukkumaan mennessä.

Olen saanut kirjoitettua lähes päivittäin. Tulin pääsiäisenä, ja ryhdyin töihin heti asetuttuani. Yllättävää kyllä en tarvinnut tällä kertaa useaa päivää asettautumiseen ja työhön orientoitumiseen; pääsin heti romaaninsyrjään kiinni.

Kaupat ja lähikahvilat ovat jo käyneet tutuiksi, sillä iso osa kaupallisista toimijoista on auki vain kesäsesongin aikana. Tarjontaa ei ole liiaksi asti, ja hintataso on sen verran alhainen, että voin nauttia kahvini päivittäin ulkona. Kun en kirjoita, luen, kuuntelen äänikirjaa tai kävelen lahden ympäri seuraamassa lintujen kevätmuuttoa. On ihana seurata kevään etenemistä autiopaikalta ja tietää, ettei ole kiire mihinkään.

Vanhat kaupungit ovat hurmaavia. Rakastan ikääntyneitä taloja, puulämmitteisiä takkoja ja huonolaatuisia teitä. Kissoja, jotka jolkottelevat pihalta toiselle vähät välittäen, kenen mailla kusevat ja naukuvat. Kävin Haapsalussa ensimmäistä kertaa viime kesänä, silloin päätin hakea residenssiin. Värikkäät talot, hylätyt villat ja puoliksi romahtaneet kotterot vuorottelevat tyhjien tonttien ja kolhon neuvostoarkkitehtuurin kanssa.

Tällä hetkellä suurin murheeni lienee se, etten ole vielä ystävystynyt talon kissan kanssa. Aiempien residenssivieraiden kokemuksia vieraskirjasta lukiessa huomaan yhden jos toisenkin lupaavan karvapallosta hyvän ystävän yksinäiselle kirjailijalle, mutta kenties kevään ja kiiman takia ei kattimusta ole juurikaan näkynyt, vaikka olen pitänyt täällä majaani jo viikon verran. Onneksi toinen ulkona kuljeskeleva kissa antoi minun helliä häntä hiukan eräänä sateisena päivänä.

Olen jo nyt – viikossa! – saavuttanut enemmän kuin uskalsin toivoa. Barcelonassa olin lähinnä uninen ja flunssainen, ja podin kirjoittamisen kauhua ja inhoa, joka on nyt tiessään. Budapestissä kaupunki kutsuu minua ja häiritsee ärsykkeillään, mutta täällä minulla on pieni pesä, jossa on helppo kirjoittaa ja tutkia tekstin kieltä ja maailmaa.

Romaanin lisäksi olen työstänyt erästä toista projektia, joka on muovautunut vasta viime viikkoina nykyiseen muotoonsa. Aiemmin minulla oli kaksi erillistä käsikirjoitusta, kumpikin enemmän tai vähemmän konkretisoitunut tai idean tasolla. Keksin yhdistää ne, vaikka ne vaikuttivatkin alun perin mahdottoman erilaisilta ja kaikin puolin yhteensovittamattomilta. Olen uuden ja jännän äärellä, enkä malta odottaa, että näen, mitä tästä syntyy. Jotakin uutta, sillä aivan tämän tyyppiseen tekstiin en ole aiemmin törmännyt. Jo ajatuskin innostaa ja inspiroi, pakottaa seuraamaan minne teksti kuljettaa.

Koska kirjoittaminen on lähtenyt näin hyvin käyntiin, odotan tämänkertaiselta residenssijaksolta paljon. En ahdistu, mikäli en saa päivittäin kirjoitettua. Liialliset ja konkreettiset tavoitteet aiheuttavat kohdallani enemmän lukkoja kuin epämääräiset ”editoi romaania”-päämäärät. Uskon, että tästä tulee kaikin puolin hedelmällinen ja rikas reissu, sillä en muista vuosiin olleeni näin hyvässä vedossa ja täynnä inspiraatiota. Erityisesti odotan retkeä Latvian puolelle ja Riikaan, jonne lähden taustatyömatkalle viikon päästä.

Kuvat ovat Viron Haapsalusta huhtikuulta 2018.

Taiteilijaresidenssit

Olen käynyt erilaisissa taiteilijoille ja taidealalla työskenteleville ihmisille suunnatuissa residensseissä vuodesta 2014 lähtien. Muutaman ensimmäisen vuoden aikana residenssielämääni vaikuttivat yliopisto-opinnot ja muutamat läsnäolopakolliset kurssit. Valmistumiseni vapautti minut lukuvuosiajattelusta, ja viimeiset vuodet olenkin matkaillut ympäri Eurooppaa milloin se vain on ollut mahdollista.

Olen matkaillut koko elämäni. Olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että lapsuudenkodissani oli tapana reissata useamman viikon ajan pitkin Eurooppaa joka kevät. Ajoimme asuntoautolla milloin Italiaan tai Espanjaan. Lähinnä läntisen Euroopan alueella, itää olen saanut koluta aikuisena itsekseni. Mutta rakkaus matkusteluun ja ulkomaihin istutettiin minuun jo sylilapsena ja sitä ruokittiin anteliaasti vuosittain.

Myöhemmin Tanskassa viettämäni vuodet jättivät nälän viettää enemmän aikaa muualla, mutta ilman lopullista muuttamista toiseen maahan ja kulttuuriin. Olen aina suhtautunut Eurooppaan kuin se olisi yksi suuri kotimaa: toiset muuttavat Kotkaan, toiset Kööpenhaminaan.

Yksi vapaan kirjoittajan työn hyvistä puolista onkin vapaus ja mahdollisuus liikkua. Niinpä heti kun sain liiat velvollisuudet harteiltani (eli valmistuin), aloin hakea taiteilijoille suunnattuihin residensseihin aiempaa enemmän. (Lista kirjailijoille suunnatuista kotimaisista ja ulkomaisista residensseistä ja hakuajoista mm. Kirjailijaliiton sivuilla.)

Minulle – kuten varmasti monelle kirjailijalle sekä muun alan taiteilijalle – residenssijaksot ovat lähes välttämättömiä luovan työn kannalta. Konkreettinen poissaolo kotipiiristä, tutusta ympäristöstä sekä sosiaalisista ympyröistä auttaa keskittymään olennaiseen. On myös aina ilo huomata, kuinka kielitaito kehittyy, kun viettää kuukauden ulkomailla, vaikkei näkisikään erikoisemmin vaivaa kielen treenaamiseen tai uuden opettelemiseen.

Ensimmäinen pidempi ulkomaanresidenssini oli Unkarissa, sitä ennen olin kokeillut residenssielämää Suomen sisällä. Tein Budapestissä merkittävän osan seuraavasta romaanistani, ja sain siellä myös teoksen kannalta tärkeimmät oivallukset. Muokkasin myös kertaalleen piakkoin ilmestyvän Budapest-sarjan (Poesia 2018) kummassakin vuoden 2017 residenssipaikassani (Budapestin lisäksi olin kuukauden Barcelonassa). Täytyy myöntää, että Espanjan residenssin suhteen jännitti pitkin syksyä se, olenko matkalla tosiaan Espanjaan vai Kataloniaan ja hakataanko minut illalla, mikäli yritän treenata koomaista kielitaitoani ja ostaa ruokaa kouluespanjalla.

Tähän mennessä olen harrastanut pelkästään kuukauden mittaisia residenssijaksoja ja huomannut, että ne sopivat minulle oikein mainiosti. Useimmiten viimeisen viikon aikana alkaa jo tulla koti-ikävä – tai siis kissaikävä! – ja halu palata palkkatöiden pariin. Residenssijaksoja on jaettavissa viikosta ainakin puolen vuoden mittaisiin pätkiin saakka, mutta itse en ole hakenut kuin kuukauden mittaisia paikkoja. Ajat vaihtelevat residenssien mukaan: joissakin vietetään vain viikko, joissakin taas minimiaika on jopa kaksi kuukautta.

Olen usein kuullut – lähinnä muilta kuin taiteilijoilta – että residensseihin mentäisiin lähinnä juhlimaan ja lomailemaan. Itse olen aikamoinen työn orja, sillä hektisten toimittajan ja kriitikon töiden ohella ne pari kuukautta, jotka vuodesta olen poissa Suomesta, voivat olla ainoat hetket, jolloin voin keskittyä hyvällä omallatunnolla romaanien ja muiden käsikirjoitusten työstämiseen.

Residenssiaika merkitsee minulle usein tietynlaista arjen asketismia. Syön vähemmän ja terveellisemmin, en juuri koske alkoholiin, saattaa mennä kaksikin viikkoa, etten puhu kenellekään kassaneitiä lukuunottamatta. Saatan ruokkia itseäni paikallisella kulttuurilla: museoilla ja konserteilla, tai ihan vain olla ulkona, jos säät sallivat. Ja ennen kaikkea luen ja kirjoitan. Residenssijaksot muodostuvat tietynlaisiksi työretriiteiksi työmatkojen sijaan.

Vaikka asettautuminen uuteen paikkaan vie aikansa, eivätkä lähtövalmistelut ole läheskään aina kovin herkullisia (Suomen kodin vuokraaminen, kissojen hoitopaikan etsiminen, palkkatöiden järjestely), on alkukankeuksien jälkeinen aika usein työn kannalta korvaamatonta. Luovaan tilaan heittäytyminen ei ole läheskään aina mahdollista heti residenssiin saavuttaessa. Usein meneekin muutamia päiviä, kun opettelee pelkästään kaupan sijaintia, kaupungin tarjontaa sekä kieltä. Ja odottaa, että mieli kuin varkain asettuu tilaan, jossa työnteko sujuu mutkattomasti.

Suunnittelen residenssijaksoni usein hyvissä ajoin etukäteen. Tällöin voin helpommin järjestää työasiani niiden kuukausien ympärille, jotka olen poissa siten, ettei kumpikaan työ kärsi. Tänä vuonna vietän ensimmäiset kuukaudet Suomessa, sitten olisi tarkoitus taas lähteä maailmalle, tällä kertaa Viroon. Käyn taas uudessa paikassa, residenssissä, jossa en ole aiemmin ollut. On mukava kotoutua uuteen paikkaan kuukaudeksi, sillä se tietää uuteen kulttuuriin, kieleen ja maantieteeseen tutustumista sekä kosolti aikaa keskittyä pelkästään omaan kirjoittamiseen.

Kuvat ovat Barcelonan maakunnassa sijaitsevasta Arenys de Marin residenssistä marraskuulta 2017.

(Buda)pest kesä 2016

Dob utca ei ole Pestin kauneimpia katuja, se on hiukan likainen, raihnainen ja täynnä levotonta liikettä. Sisäpihoilla saa hieman hengähtää, jos niille on pääsy. Olen kuitenkin niin ihastunut tähän kaupunginosaan, seitsemänteen, etten halua asua muualla. Jokaisella matkallani kaupunkiin olen asettautunut tänne, Euroopan suurimman synagogan suojelukseen.

Andrássy útia pitkin kulkee ensimmäinen metrolinjoista. Asemat ovat matalia, ahtaita ja vanhoja, eivät kovin kaukana maan pinnasta, kuten tuoreemmat asemat muilla kaduilla. Sisältä ne ovat vaaleaa ja viininpunaista kaakelia, koristeellisia ja kauniita. Metrot vanhoja, keltaisia, kolisevia. Aivan kuten lähialueen raitiovaunutkin.

Myöhästyin oopperasta yhdellä illalla. Seuraavat esitykset menevät vasta kymmenen päivän päästä. Palasin kadulle nuolemaan näppejäni. Sade tuli ja meni. Täällä on niin lämmin, että sitä tuskin huomaa. Lähes päivittäin ukkostaa, mutta paikalliset säikähtävät sisätiloihin vasta kun myrsky on pään päällä.

Joka puolella on upeita, vanhoja rakennuksia. On barokkia (mm. Euroopan suurin barokkirakennus: Parlamenttitalo), jugendia, neoklassismia ja empirea. Oopperatalo on mielettömän kaunis sisältä, kuten kuvasta näkyy.

Joka päivä kirjoitan kuin riivattu. Niin paljon, että iltaisin olen aivan puhki, ja kun kirjoitan blogia tuntuu että sanat ovat ehtyneet. Olen tyhjentänyt kaiken käsikirjoitukseen. Mutta kerrankin minulla on tunne, että tästä tulee jotakin, suorastaan hyvä. Niin hyvä, etten halua enää laisinkaan palata. Olen hypertilassa ja onnellinen. Tämä kaupunki hurmaa minut joka päivä uudelleen!

Jos piilottaa kameransa, menee paikallisesta. Pyörin ympäri katuja, kävelen helposti 15 kilometriä päivässä. Sen pysäyttää vain ukkonen tai väsymys. Tuulta ei ole nimeksikään, yli 3 m/s tuuli tietää myrskyä. Viilennystä saa vain dippaamalla jalat Tonavaan, mutta helpotus on vain hetkellinen.

Vietän paljon aikaa Damjanich utcalla olevassa kissakahvilassa. (Budapestin toinen kissakahvila on keskustassa Szent István Bazilikan takana.) Täällä kissat ovat huomionkipeitä, asiakkaita on vähän, eikä kahvilassa vietettävää aikaa ole rajoitettu. Sisään pääsee n. 5 euron suuruisella kissanhoitomaksulla, johon sisältyy pala kakkua (vaihtoehtoisesti kaljaa tai viiniä) sekä alkoholittomia juomia niin paljon kuin sielu sietää. Kissoja rakastavan kahvinkittaajan paratiisi.

Kuvassa Macskakávézón oma ihana ruttunaama, Luna.