Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)

Pohja on Laura Gustafssonin neljäs romaani ja avoimen omaelämäkerrallinen. Tunnustuksellisen kirjallisuuden hengessä Gustafsson antaa palaa näppäimistö roihuten. Tuloksena on alastomaksi riivitty lopputulos, joka tuskin jättää ketään kylmäksi.

Teoksessa viehättää eritoten se äärimmäinen rohkeus, jolla kirjoittamiseen sekä omaan elämään materiaalina on tartuttu. Teksti luistaa ja hyppii aiheesta toiseen aivan kuin sivut olisivat maniassa kirjoitettu, muutaman session aikana. En tosin ole aivan vakuuttunut siitä, että tekstikappaleet teoksen alkupuolella olisivat aivan ideaalissa järjestyksessä kokonaisjännitteen näkökulmasta. Toisaalta tunnustuksellisuuteen sopii vahvasti puikkelehtiva ja pomppiva teksti, joka alleviivaa efektiä, että asioita vain ryöpytetään lukijalle hallitsemattomasti.

Kertoja kipuilee taiteilijuutensa ja äitiytensä, mutta ennen kaikkea sukupuolensa kanssa. Yrityksistä huolimatta luottamus vastakkaiseen sukupuoleen ei ota säilyäkseen, eivätkä suhteet pääty katastrofia kummemmaksi. Minäkertoja avaa kipeimmät haavansa ja muistonsa, pohtii käytöksensä vaikuttimia ja näyttää lukijalle kiertelemättä tilanteet, joissa olisi niin sanotusti voinut mennä tai tehdä paremminkin. On helppo ihailla sitä vimmaista voimaa ja uskallusta, häpeän kohtaamista ja myöntämistä, minkä Pohja nostaa pöydälle.

Erityisen huikea oli viides luku, jossa päähenkilö pohtii taiteilijuuden sukupuolittuneisuutta kysymällä, oliko myös Charles Bukowski ”tarkka siitä, millaisia kuvia hänestä käytetään” ja ”jättikö hän juhlissa syömättä, koska arveli, ettei ole hyväksi linjoille sekä syödä että juoda” (s. 75), ja vertailiko hänkin ”itseään ja omaa asemaansa ennen kaikkea oman sukupuolensa ja ikäryhmänsä kollegoihin, vaikka mesosi halustaan tulla katsotuksi laajemmassa viitekehyksessä”? (s, 77) Ja kaiken jälkeen kenties se kaikkein tärkein:

”Tajusiko Charles Bukowski, että jos hän ei vain olisi vanha likainen mies, hänen tuotantoonsa suhtauduttaisiin taiteena eikä hänen sukupuolensa ja ikänsä ja puhtautensa antaman lukuohjeen läpi. Pännikö häntä se, ettei häntä sukupuolensa vuoksi pidettäisi suurena taiteilijana, vaan mieskirjailijana tai ihan rehdisti alkoholistina.” (s. 77)

Gustafsson luottaa siihen, että avoimuudella ja itsensä paljastamisella saavuttaa jotakin hyvää. Hän vuodattaa tunteita sellaisella volyymilla, ettei voi kuin pyyhkiä hikeä otsalta. Huikeaa. Pelottavaa. Kunnioitettavaa. Me tarvitsemme tätä. Me tarvitsemme Laura Gustafssonin kaltaisia kirjailijoita. Ei vain naiset, vaan me kaikki.

Näin lopuksi haluaisin vielä antaa erityishuomionosoituksen teoksen grafiikalle. Nidottu ja kansipaperinen teos on selkeä, typografialtaan ja kansitaiteeltaan yksinkertaisen kaunis ja tyylikäs. Hillityn elegantti ulkomuoto luo kontrastia sisällön vimmaiselle hirmumyrskylle. Pohja ei läheskään aina ole rauhan tyyssija, joskus juuri pohjalla käy se kovin myllerrys, joka ei välttämättä oireile pinnalla – etenkään, jos siihen ei anna mahdollisuutta: Tarvitaan uskallusta ja kuulija.

Vastaa