Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth (Kansallisooppera)

En ole koskaan nähnyt kyseistä Dmitri Šostakovitšin oopperaa näyttämöllä, mutta olen katsonut vuonna 1966 Neuvostoliitossa tehdyn filmatisoinnin, jossa loistaa yksi upeimmista sopraanoista ikinä – Galina Višnevskaja. (Filmatisointi on nähtävissä kokonaisuudessaan YouTubessa, myös englanniksi tekstitettynä.)

Juoneltaan oopperan tarina on aika klassinen: kauppiaanrouva Katerina Izmailova on epätyydyttävässä avioliitossa ja sortuu suhteeseen aviomiehensä alaisen kanssa. Appiukko Boriksen yllätettyä heidät appi tapetaan, ja lopulta aviomies Izmailovkin. Kun Katerina on menossa naimisiin Sergeinsä kanssa, he jäävät kiinni ja heidät lähetetään pakkotyöhön. Leirillä Sergei iskee jo uuden naisen, ja hylätty Katerina hukuttautuu vetäen Sergein uuden rakkauden Sonjetkan mukanaan.


Svetlana Sozdateleva. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Nyt Kansallisoopperassa nähtävä Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on Norjan kansallisoopperan ja Berliinin Deutsche Operin yhteistuotanto. Suoraan sanottuna en muista, koska olisin viimeksi ollut näin innoissani siitä mitä näen Kansallisoopperan lavalla: Ohjaus, lavastus ja puvustus – kaikki toimii! Jos kokemus pitäisi tiivistää kahteen sanaan, ne olisivat ehdottomasti kalat sekä torvisoittokunta. Ohjaus on groteski, muttei hukuta keskushenkilön tragediaa keveän huumorin alle, päinvastoin: teos on kokonaisuudessaan ja huumorista huolimatta kaikkea muuta kuin kepeä. Groteskit piirteet ja humoristiset hetket ennemminkin estävät kokonaisuutta uppoamasta liian synkkiin vesiin.

Sopraano Svetlana Sozdateleva oli todella upea Katerina Izmailova, ja saikin illan raikuvimmat aplodit. Hän teki keskushahmosta turhautuneisuudessaan umpikujaan eksyvän ja myötätuntoa herättävän. Sozdatelevan laulua olisi kuunnellut mielellään kauemminkin, se sopii mainiosti Šostakovitšin musiikkiin ja Katerinan rooliin. Tenori Alexey Kosarevin Sergei oli juuri esikuvansa kaltainen: karkea ja itsekäs hurmuri, joka lentää iloluontoisena ja intohimoisena kukasta kukkaan.

Pidän kovasti Katerina Izmailovin tarinasta: naisen intohimosta, seksuaalisesta ja emotionaalisesta turhautumisesta sekä lopulta murhaan päättyvästä oman vapauden puolustamisesta. Lisäksi vielä tapahtumapaikan eristyneisyys ja karu miljöö tuovat oman säväyksensä ja tekevät kauppuaanrouvan tarinasta entistä ahdistavamman.

Produktio osoitti sen, kuinka tärkeä rooli ohjauksella, lavastuksella, puvustuksella ja koreografialla – ylipäänsä teoksen esiinpanolla – on jännitteen luomisessa. Useimmiten oopperan tarina on kuulijalle tuttu, joten löysässä tai tylsässä ohjauksessa mielenkiinto ei pysy yllä. Tällä kertaa synkeä kauppiaantalo sekä pakkotyöleiri yhdistettynä Šostakovitšin musiikkiin sai sellaisia dramaattisia kierteitä, ettei paremmasta väliä.

Oopperan mielenkiintoisimmat hahmot eivät yllättäen olekaan Katerina sekä hänen rakastajansa Sergei, vaan oopperan keskushahmoksi nouseekin Katerinan rinnalle appiukko Boris. Katerinan aviomiehen isä on kummallinen sekoitus niskaan hengittävää despoottia ja mustasukkaista sovinistia, joka röyhkeydessään varastaa paikan parrasvaloissa jopa rakastajalta. Kansallisoopperan esityksessä Borisin hahmoa esittävä Aleksander Teliga teki Sozdatelevan lisäksi produktion hienoimman roolisuorituksen.

Oli hurmaavaa huomata, että roolilistassa oli mainittu vanginvartijan koira, saksanpaimenkoira Rekku, joka sai myös aplodit esiripun laskeuduttua. On hienoa, että eläimiä käytetään oopperassa (muistan Puccinin Il tritticossa jokunen vuosi sitten käytettäneen kanarialintuja), mutta välillä Šostakovitšin musiikki soi todella kovalla, ja mielessä kävi väkisinkin, mitä koiran herkkä kuulo pitänee metelistä… Jopa Kansallisoopperan sivuilla mainittiin kyseisen oopperan melutason nousevan välillä kohtuuttomasti.


Alexey Kosarev, Svetlana Sozdateleva ja torvisoittokunta. Kuva Kansallisooppera / Stefan Bremer

Seksuaalisuuden tematiikka oli nostettu vahvasti esille, ja se toimi todella hienosti harmaan ja lohduttoman miljöön sekä lavastuksen ”kalanhajuisuuden” vastaparina. Lavan ainoana (visuaalisena) väripilkkuna toimi groteski torvisoittokunta, joka punaisissa paraatipuvuissaan symboloi Katerina Izmailovan sisäistä maailmaa ja kaipuuta tulla tyydytetyksi ja rakastetuksi. Vaskien karnevalistinen visualisointi on ollut oivallinen keksintö, jolle löytyy Šostakovitšin musiikista myös selkeä perusta.

Ymmärrän, että tarkoituksena on kenties ollut korostaa eroottisuutta ja groteskiutta muun muassa lukuisilla fallisilla kaloilla, mutta välillä erotiikkaa oli liiaksikin asti. Joissakin kohdin vitsi lakkasi hymyilyttämästä, eikä ylierotisointi enää perustellut paikkaansa; Viesti olisi niin sanotusti mennyt vähemmälläkin perille. Tämä pienoinen ylilyönti olikin ainoita kauneusvirheitä, joita kokonaisuudesta jäi mieleeni. Kaikin puolin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth oli todella miellyttävä elämys, ja menisin mieluusti katsomaan sen uudestaan.

Ooppera perustuu Nikolai Leskovin samannimiseen pienoisromaaniin (tai laajaan novelliin), joka ilmestyi ensin venäjäksi vuonna 1865 ja suomeksi lähes sata vuotta myöhemmin 1962 Juhani Konkan kääntämänä. Toisin kuin monissa kaunokirjallisista teoksista tehdyissä oopperoissa, Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethissä seurataan uskollisesti alkuperäisteosta, kenties johtuen siitä, että alkuperäistekstikin on selkeästi lyhyempi kuin esimerkiksi muissa oopperahistorian adaptaatioissa.

Dmitri Šostakovitš: Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth
Kansallisooppera 27.1.-24.2.2017
Musiikinjohto Oleg Caetani
Ohjaus Ole Anders Tandberg
Lavastus Erlend Birkeland
Lisätietoa esityksestä Kansallisoopperan sivuilla.

EDIT. Ooppera on katsottavissa Yle Klassisen kotisivuilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *