Kaija Anttonen (toim.): En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta (Kieletär Inari 2015)

Tassu ylös, kuinka moni on lukenut saamelaista kirjallisuutta? Entä saamelaista runoutta, saati nykyrunoutta? Kirjaston runo-osaston uutuushyllystä löysin ilokseni Kaija Anttosen suomentaman ja toimittaman teoksen En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta (2015).

Kokoelman aluksi on Hanna Mattilan valaiseva ja äärimmäisen mielenkiintoinen artikkeli ”Saamelainen runous eilen ja tänään”, jossa tarkastellaan saamenkielisen kirjallisuuden – ja etenkin runouden – kehityskulkua historian hämäristä tälle vuosikymmenelle. Myönnän, ettei minulla ole laisinkaan pohjatietoa saamenkielisestä runoudesta, joten historiaosuus tuli tarpeeseen. En edes tiennyt, että 1800-luvulla pappi Anders Fjellner ryhtyi keräämään joikurunoja ja halusi luoda saamelaisille oman kansalliseepoksen.

Anttonen on valinnut toimittamaansa nykyrunouden kokoelmaan seitsemän runoilijaa: Rawdna Carita Eira, Sara Margrethe Oskal, Rose-Marie Huuva, Inghilda Tapio, Synnøve Persen, Rauni Magga Lukkari sekä Nils-Aslak Valkeapää. Suomalaiselle lukijalle tutuin heistä on luultavasti jo edesmennyt Nils-Aslak Valkeapää. Muut runoilijat ovat elossa ja aktiivisia.

Valituille runoille on yhteistä tiivis, selkeä ja maanläheinen ilmaisu. Saamelainen runous pohjautuu joikuperinteeseen, joka on muovannut nykyrunoutta vahvasti esimerkiksi säkeiden pituuksien ja sanojen onomatopoettisten piirteiden suhteen. Runoudella on Mattilan mukaan erityinen asema saamenkielisellä kirjallisuuden kentällä. Pienellä kielialueella on vaikea saada jatkuvaa ja vakaata kustannustoimintaa, mikä vaikuttaa esimerkiksi hitaamman proosakirjallisuuden marginaaliseen asemaan nykykirjallisuuden kentällä.

Kokoelman runot ammentavat paljon luonnosta, kuten saamelainen runous Mattilan ja Anttosen mukaan muutenkin. Luontokuvien ja vuodenkierron eri hetket kuvaavat usein konkreettisen elämän lisäksi myös laajempia teemoja, joko yhteiskunnellisia, yhteisöllisiä tai yksilöllisiä.

Kokoelman aloittavan Eiran runoudessa on tunnistettava mutkaton suhde luontoon ja itseen: ”alasti järvessä/ pikkukalat pyrähtelevät/ kutittavat/ vatsaa” sekä ”haluan piiloutua/ hiekkatörmään/ pääskyjen pesiin// kikattaa kanervakukkien takana”. Oskalin runoissa taas paistaa vahvemmin pettymyksen, sanattoman ahdistuksen ja levottomuuden tunteet. Huuvan tekstit pureutuvat selkeäsanaisemmin kansallisiin kipupisteisiin sekä tuskaan: ”Olin vapaa/ kun kätilö/ pesi silmäni/ ja aloin nähdä”. Kokoelman päättää Nils-Askal Valkeapään tuotannosta koottu kimara.

Pidän kovasti tavasta, jolla symbolinen ja konkreettinen vuorottelevat ja limittyvät kokoelman runoissa. Suorasanaisimmat runot, käsittelivät ne sitten yhteiskunnallisia asioita tai eivät, eivät tehneet niin suurta vaikutusta. Alleviivattu kritiikki taiteessa on aina saanut minut kavahtamaan.

Nautin kokoelmasta. Pidän monenlaisesta runoudesta, ja on yksi esimerkki on juuri tällainen vahvasti luontoon kiinnittyvä. Tämä menee nyt hehkutuksen puolelle, mutta olen vain niin innoissani aina kun suomennetaan pienen kielialueen runoutta tai kokoelmallinen proosaa. Niitä lukiessa minulle tulee aina vahvasti sellainen tunne, että pääsen viimein kurkistamaan maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin ollut pääsyä.

Kokoelman runoilijoista Huuvalta, Tapiolta, Lukkarilta sekä Valkeapäältä on suomennettu runoja joko kokoelman verran tai sitten valikoidusti osaksi Laajalti: runoja Saamenmaasta -kokoelmaa (Huuva, Tapio, Marainen & Marainen 2006).

2 comments / Add your comment below

  1. Moikka, onpas sulla mahtava kirjablogi, joka inspiroi kovasti saattamaan omaakin blogia edes asteittain säädyllisempään muotoon.

Vastaa